Kaukosuhteista

oman mieheni kanssa tulee huomenna kaukosuhteessa 2 vuotta täyteen ja jotenkin vain tuli sellainen fiilis, että halusin muistakin kuulla. =)

hei, luin viestisi ja on pakko kysyä:

miten selviät? olen itse seurustellut nigerialaisen nuoren miehen kanssa hieman alle vuoden. asuimme kummatkin Istanbulissa vuoden, ja nyt olen palannut takaisin Suomeen.. hän jatkaa opiskelua Istanbulissa vielä kaksi vuotta. olemme nyt joutuneet olemaan erossa lähes kuukauden ja ainakin itse olen tilanteesta erittäin ahdistunut ja sekaisin... en tiedä mitä tekisin ja miten muka selviäisin. yhtettä on välillä vaikea pitää yllä kun nettiyhteydet Nigeriassa ( hän on kesäloman siellä) ovat vähän huonot tai sitten hän on muualla kuin nettiyhteyden ääressä...

lähinnä kyselen että millä keinoin pysyt selväjärkisenä? kaikki toitottavat minulle että aika auttaa ja kyllä se siitä, mutta jotenkin sellainen vastaus ei oikein lohduta. olen aina ollut "normaali ja järkevä ihminen" mutta nyt tuntuu siltä että en voi enää pian lukea itseäni tuollaiseen luokkaan. pelkään mitä tapahtuu.

jos kenelläkään on minkäänlaista neuvoa tai lohduttavaa sanaa, olisin äärettömän kiitollinen. en tiedä oikein enää mitä tehdä olon helpottamiseksi.

nagiro kirjoitti:

hei, luin viestisi ja on pakko kysyä:

miten selviät? olen itse seurustellut nigerialaisen nuoren miehen kanssa hieman alle vuoden. asuimme kummatkin Istanbulissa vuoden, ja nyt olen palannut takaisin Suomeen.. hän jatkaa opiskelua Istanbulissa vielä kaksi vuotta. olemme nyt joutuneet olemaan erossa lähes kuukauden ja ainakin itse olen tilanteesta erittäin ahdistunut ja sekaisin... en tiedä mitä tekisin ja miten muka selviäisin. yhtettä on välillä vaikea pitää yllä kun nettiyhteydet Nigeriassa ( hän on kesäloman siellä) ovat vähän huonot tai sitten hän on muualla kuin nettiyhteyden ääressä...

lähinnä kyselen että millä keinoin pysyt selväjärkisenä? kaikki toitottavat minulle että aika auttaa ja kyllä se siitä, mutta jotenkin sellainen vastaus ei oikein lohduta. olen aina ollut "normaali ja järkevä ihminen" mutta nyt tuntuu siltä että en voi enää pian lukea itseäni tuollaiseen luokkaan. pelkään mitä tapahtuu.

jos kenelläkään on minkäänlaista neuvoa tai lohduttavaa sanaa, olisin äärettömän kiitollinen. en tiedä oikein enää mitä tehdä olon helpottamiseksi.

En ole sama henkilö, jolle kirjoitit. Mutta voin kertoa silti vähän omakohtaisia juttuja. Vastaan kuitenkin ensin tuohon kyselyyn.

a) Millainen välimatka teillä on?
- Noin 1000 km.

b) Kauanko suhteenne on kestänyt?
- Reilun vuoden.

c) Onko välimatkanne ollut suhteenne alusta asti vai onko suhde muuttunut kaukosuhteeksi kenties opiskelun takia?
- Tutustuimme ulkomailla, jossa vietimme useamman kuukauden yhdessä ennen kaukosuhdetta. Kaukosuhdetta takana nyt vuosi.

d) Useinko näette?
- Riippuu ajankohdasta. Joskus näemme kuukauden välein, välillä vierähtää kaksikin. Joskus on ollut tapaamisten välillä vain muutama viikko.

Ja sitten tähän "kestämiseen". Olen ollut itse viimeisten kuukausien aikana aivan täysin rikki välillä. Saattaa olla sellaisia viikkoja peräjälkeen, että itken joka ilta enkä osaa olla yhtään oma mukava itseni. Tiuskin muille ja olen koko ajan pahalla päällä. Kun tilanne meni noin pahaksi enkä keksinyt mitään ratkaisua sille, aloin ärsyyntyä itseeni ja päätin vain lopettaa moisen murjottelun. Menin ovesta ulos ja katselin sinistä taivasta tai nautin sadekuurosta. Yritin vain väkisin iloita niistä pienistä asioista, joita normaalisti huomaa ympärillään koko ajan.

Yksi hyvä neuvo itseltäni itselleni oli myös, että vaikka väkisin yritin olla iloisella ja hymyileväisellä päällä kun rakkaani kanssa lopetimme puhelun tms. Jos puhelun lopulla koitin viivytellä sitä, ulista ikävääni tai vastaavaa, niin paha olo jäi vain päälle ja itkuhan siitä tuli.

Aika ei tässä hommassa kyllä aina auta. On hyviä aikoja ja on huonoja aikoja. Kyllä välillä saakin olla kuin lapamato sängyn pohjalla, kunhan sinne ei jää pitkäksi aikaa. Tee asioita, jotka saavat sinut normaalisti hyvälle tuulelle ja todella koita tietoisesti nauttia niistä.

Onko teillä mitään tietoa tulevasta? Itselläni on ollut tässä pitkään jo melko tiedoton tilanne, joka aiheuttaa sen, ettei tiedä miksi ihmeessä kaukosuhteessa elää jos ei ole mitään mitä odottaa. Onneksi nyt on taas jotain suunnitelmia, niin voimiakin on triplasti. Eli mieti tulevaa ja ajattele, että tuohon "kituuttamiseen" on syynsä.

Itsestäni tiedän, ettei lainkaan helpota omaa oloa, vaikka kuinka ajattelisi niitä pariskuntia, joiden toinen osapuoli on esim. 6kk työkomennuksella ilman mahdollisuuksia käynteihin puolin tai toisin. Mutta siinä mielessä se auttaa, että ihmiset selviävät siitäkin. Mikään ei siis ole mahdotonta, mutta työtä, yritystä ja kovia hermoja tämä vaatii.

Tsemppiä!

... kirjoitti:

En ole sama henkilö, jolle kirjoitit. Mutta voin kertoa silti vähän omakohtaisia juttuja. Vastaan kuitenkin ensin tuohon kyselyyn.

a) Millainen välimatka teillä on?
- Noin 1000 km.

b) Kauanko suhteenne on kestänyt?
- Reilun vuoden.

c) Onko välimatkanne ollut suhteenne alusta asti vai onko suhde muuttunut kaukosuhteeksi kenties opiskelun takia?
- Tutustuimme ulkomailla, jossa vietimme useamman kuukauden yhdessä ennen kaukosuhdetta. Kaukosuhdetta takana nyt vuosi.

d) Useinko näette?
- Riippuu ajankohdasta. Joskus näemme kuukauden välein, välillä vierähtää kaksikin. Joskus on ollut tapaamisten välillä vain muutama viikko.

Ja sitten tähän "kestämiseen". Olen ollut itse viimeisten kuukausien aikana aivan täysin rikki välillä. Saattaa olla sellaisia viikkoja peräjälkeen, että itken joka ilta enkä osaa olla yhtään oma mukava itseni. Tiuskin muille ja olen koko ajan pahalla päällä. Kun tilanne meni noin pahaksi enkä keksinyt mitään ratkaisua sille, aloin ärsyyntyä itseeni ja päätin vain lopettaa moisen murjottelun. Menin ovesta ulos ja katselin sinistä taivasta tai nautin sadekuurosta. Yritin vain väkisin iloita niistä pienistä asioista, joita normaalisti huomaa ympärillään koko ajan.

Yksi hyvä neuvo itseltäni itselleni oli myös, että vaikka väkisin yritin olla iloisella ja hymyileväisellä päällä kun rakkaani kanssa lopetimme puhelun tms. Jos puhelun lopulla koitin viivytellä sitä, ulista ikävääni tai vastaavaa, niin paha olo jäi vain päälle ja itkuhan siitä tuli.

Aika ei tässä hommassa kyllä aina auta. On hyviä aikoja ja on huonoja aikoja. Kyllä välillä saakin olla kuin lapamato sängyn pohjalla, kunhan sinne ei jää pitkäksi aikaa. Tee asioita, jotka saavat sinut normaalisti hyvälle tuulelle ja todella koita tietoisesti nauttia niistä.

Onko teillä mitään tietoa tulevasta? Itselläni on ollut tässä pitkään jo melko tiedoton tilanne, joka aiheuttaa sen, ettei tiedä miksi ihmeessä kaukosuhteessa elää jos ei ole mitään mitä odottaa. Onneksi nyt on taas jotain suunnitelmia, niin voimiakin on triplasti. Eli mieti tulevaa ja ajattele, että tuohon "kituuttamiseen" on syynsä.

Itsestäni tiedän, ettei lainkaan helpota omaa oloa, vaikka kuinka ajattelisi niitä pariskuntia, joiden toinen osapuoli on esim. 6kk työkomennuksella ilman mahdollisuuksia käynteihin puolin tai toisin. Mutta siinä mielessä se auttaa, että ihmiset selviävät siitäkin. Mikään ei siis ole mahdotonta, mutta työtä, yritystä ja kovia hermoja tämä vaatii.

Tsemppiä!

kiitos tosi paljon vastauksesta, ja vielä nopeastakin.

juuri se epävarmuus tulevasta raastaa... on meillä jotain suunnitelmia ollut ja sellaisia tulevaisuudenhaaveita, mutta kun ympäriltä kuulee koko ajan kyseisten suhteiden "mahdottomuudesta" ja todennäköisyyksistä... pakostikin ahdistaa ja miettii että pitääkö tässä nyt pakolla vaan jotain vaaleanpunaisia laseja nenällään ja huijaa itseään. erittäin ristiriitaista, kun samalla painottaa itselleen että tässä on nyt kyse MEISTÄ, ei niistä kaikista MUISTA.. ja juuri tuo että monesta sitä ihmiset selviää, miksei mekin tästä.varsinkin kun toinenkin on monesti ja uskottavastikin osoittanut olevansa tosissaan.. että ei pitäisi olla mitään huolta että olisi yksin odottamasta toista joka pitääkin jossain hauskaa.

Olen vasta ollut tässä erossaolotilanteessa muutaman viikon joten tietenkin olen vielä jonkin näköisessä shokkitilassa luulisin... joten neuvosi on toistaiseksi vähän vaikea toteuttaa. Tarkoitan siis tuota että pakottaa itsensä tekemään asioita joista nauttii. Toistaiseksi en oikeen osaa enää sanoa mistä nauttisin, mutta eiköhän se päivä tästä vielä koita kun jaksan odottaa. olen vaan aina ollut tosi huono odottamaan asioita :D

Tuntui hyvältä että joku oikeasti sanoo ääneen ettei se aika auta. Ehkä se vähän turruttaa hetkellisesti mutta ei se nyt AUTA. ja ironisinta on, että vaikka kuinka haluaisi tästä ahdistuksesta eroon, tavallaan toivoo ettei pääse siitä eroon.. onhan se ainakin merkki että oikeasti välittää tosi paljon toisesta ja mieluummin tuntee sitä kuin ei tuntisi mitään ollenkaan. Ihminen osaa kyllä kiduttaa itseään tosi taidokkaasti :D

nagiro kirjoitti:

hei, luin viestisi ja on pakko kysyä:

miten selviät? olen itse seurustellut nigerialaisen nuoren miehen kanssa hieman alle vuoden. asuimme kummatkin Istanbulissa vuoden, ja nyt olen palannut takaisin Suomeen.. hän jatkaa opiskelua Istanbulissa vielä kaksi vuotta. olemme nyt joutuneet olemaan erossa lähes kuukauden ja ainakin itse olen tilanteesta erittäin ahdistunut ja sekaisin... en tiedä mitä tekisin ja miten muka selviäisin. yhtettä on välillä vaikea pitää yllä kun nettiyhteydet Nigeriassa ( hän on kesäloman siellä) ovat vähän huonot tai sitten hän on muualla kuin nettiyhteyden ääressä...

lähinnä kyselen että millä keinoin pysyt selväjärkisenä? kaikki toitottavat minulle että aika auttaa ja kyllä se siitä, mutta jotenkin sellainen vastaus ei oikein lohduta. olen aina ollut "normaali ja järkevä ihminen" mutta nyt tuntuu siltä että en voi enää pian lukea itseäni tuollaiseen luokkaan. pelkään mitä tapahtuu.

jos kenelläkään on minkäänlaista neuvoa tai lohduttavaa sanaa, olisin äärettömän kiitollinen. en tiedä oikein enää mitä tehdä olon helpottamiseksi.

Kun luin ahdistuksestasi ja siitä, miten tunnet pian kuuluvasi paremminkin hermoheikkojen kuin "normaalien" ihmisten joukkoon, tuntui kuin lukisin omia ajatuksiani. Joten päätin vastailla, jos siitä olisi sun oloosi helpotusta.

Samoin sanon minä; aika ei auta. Kuka sellaista sanoo, yrittää tehdä luultavasti olosi paremmaksi, mutta ei omaa kokemusta kaukosuhteesta, jossa toinen asuisi oikeasti kaukana ja tapaamiset olisivat harvassa. Siihen ikävään ja toisen lähelläolon kaipaukseen ei auta aika, ja ainakaan omalla kohdallani se ei ole vähentynyt, päin vastoin. Mitä kauemmin aikaa tapaamisten välillä kuluu, sitä raskaammaksi käy. Lisäksi oman lisänsä meidän suhteessa tuo mustasukkaisuus (omalta puoleltani), jota yritän kaikin keinoin tukahduttaa ja se on lähes päivittäinen kamppailu.

Omasta jaksamisestani voisin sanoa, että se on myös tosi ajoittaista. Välillä jaksan olla vahva ja iloita tästä elämästäni täällä, ystävistä, opiskelusta, kesästä jne. Välillä olen taas totaalisessa aallonpohjassa, itken kaikki illat, enkä haluaisi aamulla sängystä nousta. Ja hulluinta on, että koko ajan tiedostan sen olevan täysin hyödytöntä. Onnellisimmillani olen silloin, kun jaksan pysyä positiivisena ja ajatella vain tulevaa tapaamistamme, en sitä, mitä sen jälkeen mahdollisesti tapahtuu. Oma jaksaminen tässä tilanteessa on paljolti omasta tahdonvoimasta kiinni. Ei siinä ikävässä kannata rypeä, vaan paremminkin miettiä, mitä ihania asioita ihan lähitulevaisuuskin voi teille tuoda.

Tulevaisuus taas on meidän kohdalla ainakin täysi mysteeri. Meillä ei ole suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Tiedostamme kaikki realiteetit (poikaystäväni ei ole EU:n kansalainen, mutta asunut vajaan vuoden Suomessa opintojen vuoksi) viisumin saamisen vaikeudesta ihan pelkästään lomamatkallekin ym. Sen takia pidemmän ajan suunnitelmia on mahdotonta tehdä. Se on päätetty, että teemme parhaamme suhteemme eteen ja poikaystävälläni on suuri halu muuttaa Suomeen asumaan, mutta yliopisto-opintoja hänellä vielä kaksi vuotta jäljellä kotikaupungissaan.

Jaksamista ja tosi vahvaa luottamusta tarvitaan. Tsemppiä sulle ja muista nauttia niistä pienistä asioista, kavereista, auringosta ym. joista edellinen kirjoittajakin jo mainitsi! :)

nagiro kirjoitti:

kiitos tosi paljon vastauksesta, ja vielä nopeastakin.

juuri se epävarmuus tulevasta raastaa... on meillä jotain suunnitelmia ollut ja sellaisia tulevaisuudenhaaveita, mutta kun ympäriltä kuulee koko ajan kyseisten suhteiden "mahdottomuudesta" ja todennäköisyyksistä... pakostikin ahdistaa ja miettii että pitääkö tässä nyt pakolla vaan jotain vaaleanpunaisia laseja nenällään ja huijaa itseään. erittäin ristiriitaista, kun samalla painottaa itselleen että tässä on nyt kyse MEISTÄ, ei niistä kaikista MUISTA.. ja juuri tuo että monesta sitä ihmiset selviää, miksei mekin tästä.varsinkin kun toinenkin on monesti ja uskottavastikin osoittanut olevansa tosissaan.. että ei pitäisi olla mitään huolta että olisi yksin odottamasta toista joka pitääkin jossain hauskaa.

Olen vasta ollut tässä erossaolotilanteessa muutaman viikon joten tietenkin olen vielä jonkin näköisessä shokkitilassa luulisin... joten neuvosi on toistaiseksi vähän vaikea toteuttaa. Tarkoitan siis tuota että pakottaa itsensä tekemään asioita joista nauttii. Toistaiseksi en oikeen osaa enää sanoa mistä nauttisin, mutta eiköhän se päivä tästä vielä koita kun jaksan odottaa. olen vaan aina ollut tosi huono odottamaan asioita :D

Tuntui hyvältä että joku oikeasti sanoo ääneen ettei se aika auta. Ehkä se vähän turruttaa hetkellisesti mutta ei se nyt AUTA. ja ironisinta on, että vaikka kuinka haluaisi tästä ahdistuksesta eroon, tavallaan toivoo ettei pääse siitä eroon.. onhan se ainakin merkki että oikeasti välittää tosi paljon toisesta ja mieluummin tuntee sitä kuin ei tuntisi mitään ollenkaan. Ihminen osaa kyllä kiduttaa itseään tosi taidokkaasti :D

Ajattelin nyt minäkin vastata tuohon, että miten selviytyä ikävästä. Itse omalla kohdallani lohduttaa, kun tiedän milloin näemme seuraavan kerran. Sitten myös se, että olen niin hirmu kiireinen opiskelujen, työn ja harrastusten kanssa, jolloin aika kuluu kuin siivillä. Ajattelen positiivisesti ja katselen usein kuvia.

Enää vuosi jäljellä tätä ja sitten muutan hänen luokseen. Eli hyvin on nyt pullat uunissa. Odotus on kannattanut ja en kadu, että heittäydyin kaukousuhteeseen. :)

PS. Sillä ei ole väliä mitä muut sanovat, koska tämä on minun elämä ja en halua päästää elämäni miestä käsistä vain siksi, että satuttiin tapaamaan juuri silloin, kun olin aloittamassa opiskelut Suomessa. Jos oikeasti välittää ja rakastaa toista, niin tällaisen välimatkan ja siitä aiheutuvat rasitteet kestää ja eihän nyt kukaan ikuisuutta kaukosuhteessa halua olla. Eli yhteinen koti tulee sitten tulevaisuudessa. Ja sitten kun asumme yhdessä, niin sitten on loppuelämä aikaa olla yhdessä saman katon alla. :D

Kaukosuhteen hyviä puolia on ehdottomasti se, että se alkuhuuma kestää pitkään, osaa arvostaa toista ja yhteisiä hetkiä enemmän, saa kokea uusia asioita, matkustella, tutustua toiseen kulttuuriin ja oppia maan kieli. (Huom. puhun vain omasta kaukosuhteestani.)

kuzusu kirjoitti:

Kun luin ahdistuksestasi ja siitä, miten tunnet pian kuuluvasi paremminkin hermoheikkojen kuin "normaalien" ihmisten joukkoon, tuntui kuin lukisin omia ajatuksiani. Joten päätin vastailla, jos siitä olisi sun oloosi helpotusta.

Samoin sanon minä; aika ei auta. Kuka sellaista sanoo, yrittää tehdä luultavasti olosi paremmaksi, mutta ei omaa kokemusta kaukosuhteesta, jossa toinen asuisi oikeasti kaukana ja tapaamiset olisivat harvassa. Siihen ikävään ja toisen lähelläolon kaipaukseen ei auta aika, ja ainakaan omalla kohdallani se ei ole vähentynyt, päin vastoin. Mitä kauemmin aikaa tapaamisten välillä kuluu, sitä raskaammaksi käy. Lisäksi oman lisänsä meidän suhteessa tuo mustasukkaisuus (omalta puoleltani), jota yritän kaikin keinoin tukahduttaa ja se on lähes päivittäinen kamppailu.

Omasta jaksamisestani voisin sanoa, että se on myös tosi ajoittaista. Välillä jaksan olla vahva ja iloita tästä elämästäni täällä, ystävistä, opiskelusta, kesästä jne. Välillä olen taas totaalisessa aallonpohjassa, itken kaikki illat, enkä haluaisi aamulla sängystä nousta. Ja hulluinta on, että koko ajan tiedostan sen olevan täysin hyödytöntä. Onnellisimmillani olen silloin, kun jaksan pysyä positiivisena ja ajatella vain tulevaa tapaamistamme, en sitä, mitä sen jälkeen mahdollisesti tapahtuu. Oma jaksaminen tässä tilanteessa on paljolti omasta tahdonvoimasta kiinni. Ei siinä ikävässä kannata rypeä, vaan paremminkin miettiä, mitä ihania asioita ihan lähitulevaisuuskin voi teille tuoda.

Tulevaisuus taas on meidän kohdalla ainakin täysi mysteeri. Meillä ei ole suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Tiedostamme kaikki realiteetit (poikaystäväni ei ole EU:n kansalainen, mutta asunut vajaan vuoden Suomessa opintojen vuoksi) viisumin saamisen vaikeudesta ihan pelkästään lomamatkallekin ym. Sen takia pidemmän ajan suunnitelmia on mahdotonta tehdä. Se on päätetty, että teemme parhaamme suhteemme eteen ja poikaystävälläni on suuri halu muuttaa Suomeen asumaan, mutta yliopisto-opintoja hänellä vielä kaksi vuotta jäljellä kotikaupungissaan.

Jaksamista ja tosi vahvaa luottamusta tarvitaan. Tsemppiä sulle ja muista nauttia niistä pienistä asioista, kavereista, auringosta ym. joista edellinen kirjoittajakin jo mainitsi! :)

Olipas ihan kuin olisit kirjoittanut minun tilanteestani!

Vaikka tietenkin tiedän että tälläisiä tapauksia on muillakin, tuntuu aina silti jotenkin helpottavalta kuulla että ei ole ainoa.. ja siis nimenomaan samaa kokevien suusta, ei niiltä jotka lukevat tilastoja jne... kuten äitini :D

Meilläkin on tuo että hän ei ole EU-kansalainen mutta puhui kyllä olevansa valmis muuttamaan Suomeen.. en sitten tiedä tuleeko tulevaisuudessa niin käymään mutta on tosi helpottavaa tietää että se on mahdollisuus hänenkin mielestään.

Myös tuo mustasukkaisuus on tuttua. Hän on aika mustasukkainen tekemisistäni... mutta näyttää ottavan tämän ettei voi "vahtia" minua silti aika hyvin. Hän kai on sellaisessa luulossa etten olisi niin mustasukkainen, mutta kerroin sen hänellekin että en vain näytä sitä yhtä näyttävästi näin suomalaiseen tapaan :) vaikka luotankin häneen, silti tekee välillä pahaa kuulla miten hän on ystäviensä kesken juhlimassa monena iltana viikosta ja kun hän noista juhlista soittelee, kuuluu paljon tyttöjenkin ääniä. Olen hänellekin sanonut, että häneen kyllä luotan mutta en niihin tyttöihin. Eihän mitään tapahdu jos HÄN ei sitä halua, mutta pelkkä ajatus siitä että tyrkyllä on monia jotka eivät todellakaan häiriinny siitä että hänellä on tyttöystävä... se silti tuntuu inhottavalta. Varmasti hänellekin.

Näissä asioissa huomaa kulttuurieroja. Minusta on hienoa että vaikka tulemmekin aika erilaisista kulttuureista, kummallakin riittää jaksamusta edes yrittää ymmärtää toisen kulttuuria ja koittaa vähän joustaa, tietenkään antamatta periksi ihan kaikkeen. Toivon että se pysyykin niin, eikä tule vastaan jotain ylitsepääsemätöntä.

Onko kellään muulla vaikeita kultuuriin tai uskontoon liittyviä ongelmia?? Miten olette niihin suhtautuneet?

nagiro kirjoitti:

Olipas ihan kuin olisit kirjoittanut minun tilanteestani!

Vaikka tietenkin tiedän että tälläisiä tapauksia on muillakin, tuntuu aina silti jotenkin helpottavalta kuulla että ei ole ainoa.. ja siis nimenomaan samaa kokevien suusta, ei niiltä jotka lukevat tilastoja jne... kuten äitini :D

Meilläkin on tuo että hän ei ole EU-kansalainen mutta puhui kyllä olevansa valmis muuttamaan Suomeen.. en sitten tiedä tuleeko tulevaisuudessa niin käymään mutta on tosi helpottavaa tietää että se on mahdollisuus hänenkin mielestään.

Myös tuo mustasukkaisuus on tuttua. Hän on aika mustasukkainen tekemisistäni... mutta näyttää ottavan tämän ettei voi "vahtia" minua silti aika hyvin. Hän kai on sellaisessa luulossa etten olisi niin mustasukkainen, mutta kerroin sen hänellekin että en vain näytä sitä yhtä näyttävästi näin suomalaiseen tapaan :) vaikka luotankin häneen, silti tekee välillä pahaa kuulla miten hän on ystäviensä kesken juhlimassa monena iltana viikosta ja kun hän noista juhlista soittelee, kuuluu paljon tyttöjenkin ääniä. Olen hänellekin sanonut, että häneen kyllä luotan mutta en niihin tyttöihin. Eihän mitään tapahdu jos HÄN ei sitä halua, mutta pelkkä ajatus siitä että tyrkyllä on monia jotka eivät todellakaan häiriinny siitä että hänellä on tyttöystävä... se silti tuntuu inhottavalta. Varmasti hänellekin.

Näissä asioissa huomaa kulttuurieroja. Minusta on hienoa että vaikka tulemmekin aika erilaisista kulttuureista, kummallakin riittää jaksamusta edes yrittää ymmärtää toisen kulttuuria ja koittaa vähän joustaa, tietenkään antamatta periksi ihan kaikkeen. Toivon että se pysyykin niin, eikä tule vastaan jotain ylitsepääsemätöntä.

Onko kellään muulla vaikeita kultuuriin tai uskontoon liittyviä ongelmia?? Miten olette niihin suhtautuneet?

Niin, muiden ihmisten on niin helppo sanoa, että ei tuo suhde tule kestämään, kun on välimatkaa ja kulttuurieroja jne. Ehkä on totta, että harvemmin mahdollisuudet selvitä ovat niin hyvät kuin ihan normaalista lähisuhteesta nauttivilla, mutta jokainen elää kuitenkin omassa suhteessaan. Jos sen kestävyyteen ja molempien tahtoon elää yhdessä ei luota, niin sitten ollaan aika hataralla pohjalla.

Mustasukkaisuudesta teillä tuntuu olevan asiat eripäin kuin meillä :) Musta tuntuu, että poikaystäväni ei ole mustasukkainen mistään, ja se välillä raivostuttaa. Kyselee kyllä, missä olen ollut sun muuta, mutta koskaan ei pistä mitään pahakseen. Jotenkin mulla olis turvallisempi olo, jos olis vähän mustasukkainen edes. Toteaa vaan, että luottaa muhun ihan täysin, koska tietää, että haluan olla vain hänen kanssaan. Terve ajattelutapa, mutta mulle joskus vaan niin hankala :) Sisällä kiehuu, kun kuulen, missä hän on ja kenen kanssa. Esimerkiksi ex-tyttöystävänsä on nykyisin yksi parhaista ystävistä, jollainen tilanne Suomessa on aika harvinainen. Mustasukkaisuuden tunteet on vaan todellakin nyt tukahdutettu jonnekin syvälle ja toisaalta, hulluksihan sitä tulee, jos koko ajan pyörittelee jotain negatiivista mielessään.

Mitä tulee kulttuurieroihin, niin niitä on tullut vastaan jonkinverran. Tosin ei mitään kovinkaan vaikeita tilanteita, vielä. Poikaystäväni on Turkista, asunut ikänsä Istanbulissa (olen menossa muuten sinne käymään kuukauden päästä tapaamaan hänen perhettään...niin ja tätä ex-tyttöystävää siinä samalla :) ja tulee melko länsimaisenoloisesta perheestä. Käyttävät alkoholia, eikä uskonto sanele elämän kulkua. Uskonnollisia yhteentörmäyksiä siis ei ole tullut, ehkä enemmänkin sellaisia, missä on naisen paikka jne. Heti alusta asti olen tehnyt selväksi, että mun silmille ei auta hyppiä, enkä sellaista käytöstä siedä. Hyvin on mennyt perille :) Toisaalta ärsyttää, että mun sanaani vastaan hän on aina oikeassa ja muuta vaihtoehtoa ei hänelle ole. Hän saattaa myös olla tosi kova sanoissaan ja tavallaan "väsyttää" mut omaan tahtoonsa. Tällä tarkoitan, että tarpeeksi pitkän väännön jälkeen mulle on ihan sama, kunhan ei tarvitse enää jauhaa asiasta. Näitä en kuitenkaan koe vallankäyttönä hänen puoleltaan (verraten vaikka entiseen supisuomalaiseen poikaystävääni, joka luuli tietävänsä, miten pistää nainen tossun alle), vaan enemmänkin luonteenomaisena itsepäisyytenä, jota minultakin todella löytyy. Lisäksi en päästä häntäkään kovin helpolla, eli koen meidän olevan hyvin tasavertaisia suhteessamme. Kulttuurieroihin kuuluu ehdottomasti myös perheen merkitys hänelle ja etenkin sen vaikutus koko elämään, päätöksiin joita tekee jne.. Hänen ollessaan Suomessa vaihdossa ei hän olisi voinut kuvitellakaan päivää ilman skype-juttelua äitinsä kanssa. Olen itse tällä hetkellä myös vaihdossa ja puhun vanhempieni kanssa kerran viikossa. Suomessa tapaan heitä ehkä kerran 3 viikossa. Tämä on poikaystävälleni ennenkuulumatonta. Lisäksi hän on sanonut, ettei hänen elämässään voi koskaan olla ketään niin tärkeää ihmistä kuin äiti, jonka vuoksi pitää myös todella isona asiana mun vierailua heidän kotonaan ja perheelle esittelyä. Jonka vuoksi itseäni myös vähän hirvittää :)

Millaisia kulttuuri/uskonnollisia eroja te olette joutuneet kohtaamaan?

kuzusu kirjoitti:

Niin, muiden ihmisten on niin helppo sanoa, että ei tuo suhde tule kestämään, kun on välimatkaa ja kulttuurieroja jne. Ehkä on totta, että harvemmin mahdollisuudet selvitä ovat niin hyvät kuin ihan normaalista lähisuhteesta nauttivilla, mutta jokainen elää kuitenkin omassa suhteessaan. Jos sen kestävyyteen ja molempien tahtoon elää yhdessä ei luota, niin sitten ollaan aika hataralla pohjalla.

Mustasukkaisuudesta teillä tuntuu olevan asiat eripäin kuin meillä :) Musta tuntuu, että poikaystäväni ei ole mustasukkainen mistään, ja se välillä raivostuttaa. Kyselee kyllä, missä olen ollut sun muuta, mutta koskaan ei pistä mitään pahakseen. Jotenkin mulla olis turvallisempi olo, jos olis vähän mustasukkainen edes. Toteaa vaan, että luottaa muhun ihan täysin, koska tietää, että haluan olla vain hänen kanssaan. Terve ajattelutapa, mutta mulle joskus vaan niin hankala :) Sisällä kiehuu, kun kuulen, missä hän on ja kenen kanssa. Esimerkiksi ex-tyttöystävänsä on nykyisin yksi parhaista ystävistä, jollainen tilanne Suomessa on aika harvinainen. Mustasukkaisuuden tunteet on vaan todellakin nyt tukahdutettu jonnekin syvälle ja toisaalta, hulluksihan sitä tulee, jos koko ajan pyörittelee jotain negatiivista mielessään.

Mitä tulee kulttuurieroihin, niin niitä on tullut vastaan jonkinverran. Tosin ei mitään kovinkaan vaikeita tilanteita, vielä. Poikaystäväni on Turkista, asunut ikänsä Istanbulissa (olen menossa muuten sinne käymään kuukauden päästä tapaamaan hänen perhettään...niin ja tätä ex-tyttöystävää siinä samalla :) ja tulee melko länsimaisenoloisesta perheestä. Käyttävät alkoholia, eikä uskonto sanele elämän kulkua. Uskonnollisia yhteentörmäyksiä siis ei ole tullut, ehkä enemmänkin sellaisia, missä on naisen paikka jne. Heti alusta asti olen tehnyt selväksi, että mun silmille ei auta hyppiä, enkä sellaista käytöstä siedä. Hyvin on mennyt perille :) Toisaalta ärsyttää, että mun sanaani vastaan hän on aina oikeassa ja muuta vaihtoehtoa ei hänelle ole. Hän saattaa myös olla tosi kova sanoissaan ja tavallaan "väsyttää" mut omaan tahtoonsa. Tällä tarkoitan, että tarpeeksi pitkän väännön jälkeen mulle on ihan sama, kunhan ei tarvitse enää jauhaa asiasta. Näitä en kuitenkaan koe vallankäyttönä hänen puoleltaan (verraten vaikka entiseen supisuomalaiseen poikaystävääni, joka luuli tietävänsä, miten pistää nainen tossun alle), vaan enemmänkin luonteenomaisena itsepäisyytenä, jota minultakin todella löytyy. Lisäksi en päästä häntäkään kovin helpolla, eli koen meidän olevan hyvin tasavertaisia suhteessamme. Kulttuurieroihin kuuluu ehdottomasti myös perheen merkitys hänelle ja etenkin sen vaikutus koko elämään, päätöksiin joita tekee jne.. Hänen ollessaan Suomessa vaihdossa ei hän olisi voinut kuvitellakaan päivää ilman skype-juttelua äitinsä kanssa. Olen itse tällä hetkellä myös vaihdossa ja puhun vanhempieni kanssa kerran viikossa. Suomessa tapaan heitä ehkä kerran 3 viikossa. Tämä on poikaystävälleni ennenkuulumatonta. Lisäksi hän on sanonut, ettei hänen elämässään voi koskaan olla ketään niin tärkeää ihmistä kuin äiti, jonka vuoksi pitää myös todella isona asiana mun vierailua heidän kotonaan ja perheelle esittelyä. Jonka vuoksi itseäni myös vähän hirvittää :)

Millaisia kulttuuri/uskonnollisia eroja te olette joutuneet kohtaamaan?

Aikamoinen sattuma että poikaystäväsi on juuri Istanbulista... Asuin siellä nimittäin vuoden ja siellä juuri tutustuin poikaystävääni joka myös on siellä "vaihdossa", tosin opiskelee koko 4 vuotta siellä.

On siis kokemusta juuri tuosta kulttuurista joten ymmärrän hyvin tuntemuksiasi. Voin kertoa että ainakin 90 % turkkilaisista on todella mustasukkasia, eli uskon että poikaystäväsi on oikeasti myös mustasukkanen, ehkä vähän kuin minä eli ei sano sitä ehkä niin ääneen kuin sinä :) usein pojat siellä myös olivat aika taitavia näyttelijöitä.. ehkä hän näyttelee ettei hän välitä, saadakseen sinut hieman ärsyyntyneeksi; oma poikaystäväni sanoo että hänestä on joskus hauska ärsyttää minua koska olen niin söpö ja hauska kun vähän suutun ja vaadin enemmän :D en nyt siis sano että näin olisi sinun tapauksessasi mutta tuli vain mieleen.

Se perhekeskeisyys on myös iso juttu siellä. Samoin nigerialaisessa kulttuurissa. Siellä siinä iässä kun meillä muutetaan kotoa, he saavat oman huoneen. Se huone nyt on ehkä vähän eri kuin mitä me ajatellaan, heillä se on vähän kuin erillinen piharakennus eli tavallaan oma talo vanhempien pihassa... mutta kuitenkin, paljon lähempänä elellään. He ovat myös muslimeja.. vaikkakin eivät ilmeisestikään todella uskonnollisia, mutta onhan se silti vähän ongelmallista.. pelkäänkin eniten miten vanhemmat reagoivat, sillä onhan heillä kuitenkin suuri arvovalta poikaystäväni mielessä. Tietääkseni he eivät tiedä minusta, ainakaan siitä miten vakava suhde on.. tai siitä etten itse ole muslimi enkä aio tulevaisuudessakaan olla.

kuzusu kirjoitti:

Niin, muiden ihmisten on niin helppo sanoa, että ei tuo suhde tule kestämään, kun on välimatkaa ja kulttuurieroja jne. Ehkä on totta, että harvemmin mahdollisuudet selvitä ovat niin hyvät kuin ihan normaalista lähisuhteesta nauttivilla, mutta jokainen elää kuitenkin omassa suhteessaan. Jos sen kestävyyteen ja molempien tahtoon elää yhdessä ei luota, niin sitten ollaan aika hataralla pohjalla.

Mustasukkaisuudesta teillä tuntuu olevan asiat eripäin kuin meillä :) Musta tuntuu, että poikaystäväni ei ole mustasukkainen mistään, ja se välillä raivostuttaa. Kyselee kyllä, missä olen ollut sun muuta, mutta koskaan ei pistä mitään pahakseen. Jotenkin mulla olis turvallisempi olo, jos olis vähän mustasukkainen edes. Toteaa vaan, että luottaa muhun ihan täysin, koska tietää, että haluan olla vain hänen kanssaan. Terve ajattelutapa, mutta mulle joskus vaan niin hankala :) Sisällä kiehuu, kun kuulen, missä hän on ja kenen kanssa. Esimerkiksi ex-tyttöystävänsä on nykyisin yksi parhaista ystävistä, jollainen tilanne Suomessa on aika harvinainen. Mustasukkaisuuden tunteet on vaan todellakin nyt tukahdutettu jonnekin syvälle ja toisaalta, hulluksihan sitä tulee, jos koko ajan pyörittelee jotain negatiivista mielessään.

Mitä tulee kulttuurieroihin, niin niitä on tullut vastaan jonkinverran. Tosin ei mitään kovinkaan vaikeita tilanteita, vielä. Poikaystäväni on Turkista, asunut ikänsä Istanbulissa (olen menossa muuten sinne käymään kuukauden päästä tapaamaan hänen perhettään...niin ja tätä ex-tyttöystävää siinä samalla :) ja tulee melko länsimaisenoloisesta perheestä. Käyttävät alkoholia, eikä uskonto sanele elämän kulkua. Uskonnollisia yhteentörmäyksiä siis ei ole tullut, ehkä enemmänkin sellaisia, missä on naisen paikka jne. Heti alusta asti olen tehnyt selväksi, että mun silmille ei auta hyppiä, enkä sellaista käytöstä siedä. Hyvin on mennyt perille :) Toisaalta ärsyttää, että mun sanaani vastaan hän on aina oikeassa ja muuta vaihtoehtoa ei hänelle ole. Hän saattaa myös olla tosi kova sanoissaan ja tavallaan "väsyttää" mut omaan tahtoonsa. Tällä tarkoitan, että tarpeeksi pitkän väännön jälkeen mulle on ihan sama, kunhan ei tarvitse enää jauhaa asiasta. Näitä en kuitenkaan koe vallankäyttönä hänen puoleltaan (verraten vaikka entiseen supisuomalaiseen poikaystävääni, joka luuli tietävänsä, miten pistää nainen tossun alle), vaan enemmänkin luonteenomaisena itsepäisyytenä, jota minultakin todella löytyy. Lisäksi en päästä häntäkään kovin helpolla, eli koen meidän olevan hyvin tasavertaisia suhteessamme. Kulttuurieroihin kuuluu ehdottomasti myös perheen merkitys hänelle ja etenkin sen vaikutus koko elämään, päätöksiin joita tekee jne.. Hänen ollessaan Suomessa vaihdossa ei hän olisi voinut kuvitellakaan päivää ilman skype-juttelua äitinsä kanssa. Olen itse tällä hetkellä myös vaihdossa ja puhun vanhempieni kanssa kerran viikossa. Suomessa tapaan heitä ehkä kerran 3 viikossa. Tämä on poikaystävälleni ennenkuulumatonta. Lisäksi hän on sanonut, ettei hänen elämässään voi koskaan olla ketään niin tärkeää ihmistä kuin äiti, jonka vuoksi pitää myös todella isona asiana mun vierailua heidän kotonaan ja perheelle esittelyä. Jonka vuoksi itseäni myös vähän hirvittää :)

Millaisia kulttuuri/uskonnollisia eroja te olette joutuneet kohtaamaan?

Pitääpi jatkaa vielä tästäkin aiheesta. :) Oma kumppanini on myöskin ei-EU-kansalainen, joten samat ovat monet ongelmat tääläkin. Joskin hän tekee töitä tuossa länsinaapurissa, mutta ilman pysyvää oleskelulupaa ja vakituista työpaikkaa sitä ei koskaan tiedä, milloin tulee lähtö ja minne. Kirjoittelen muuten tuolla moku -palstalla windflow -nimimerkillä. Huomasin, että sinäkin siellä kävit pyörähtämässä. :)

Kulttuuri ja uskontoeroista...

Meillä on jonnin verran ehtinyt tulla ongelmia kulttuurieroista, mutta ei mitään mitä ei oltaisi saatu ratkaistua. Lähinnä meitä pelottaa tulevaisuuden kulttuuriasiat, tai erityisesti miesystävääni. Hän pohtii paljon sukuasioita, kuten miten tulisin juttuun hänen perheensä kanssa, miten ja oppisinko lainkaan kieltä, lapsien kasvatusta ja vaikka mitä. Hyvä, että edes toinen meistä osaa ottaa nämä asiat tarpeeksi vakavasti! Itselleni suku ei ole koskaan ollut hirveän suuressa roolissa, joten en osaa surkutella tällaisia asioita. Totta kai tahtoisin tulla itse toimeen miehen suvun kanssa jos vielä joku kaunis päivä pitäisi samoilla kulmilla asua. Eli hieman jännittää voivatko he koskaan hyväksyä länsimaalaista "miniää"...

Uskontoasioissa meillä on loppujen lopuksi hyvä yhteishenki vaikka katsontakantamme eroavatkin melko paljon. Itse uskon kyllä omalla tavallani "jumalaan", mutta en minkään uskonnon mukaan. Siksi "jumalakin" lainausmerkeissä, koska tuo sana luo liikaa uskonnollisia vivahteita. Kuitenkin samasta asiasta on puhe kun juttelen miesystäväni kanssa Jumalan ja "jumalan" vaikutuksista ja merkityksestä. Miekkonen on myös hyvin kriittinen uskontonsa suhteen ja pidän kovasti hänen ajattelutavastaan. Jos uskontoon voi koskaan suhtautua "järkevästi", niin minusta hän siinä onnistuu mainiosti.

Hänelle riittää se, että uskon "jumalaan", Jumalaan tai mihin nyt ikinä ja omaan kristillisen taustan. :)

Mustasukkaisuus on meilläkin vähän ongelma. Ja juurikin noin päin, että minä olen se mustasukkaisempi osapuoli. Tuo toinen ei ole naputtanut koskaan mistään muusta kuin eksästäni. :) Ystäviä kun olemme ja se on välillä hankalaa tajuta. Joskus kiusoittelee ja utelee kuinka monta miestä kävi piirittämässä bileiltana jne., mutta minusta on ihan hyvä kun ei mustasukkaisuudella itseään rasittele. Itselleni kun tämä ON rasite... Hermostuttavaa.

Mies on todella sosiaalinen, huumorintajuinen, kiltti ja huolehtivainen ystävistään ja tuntemattomammistakin. Monet tytöt ottavat hänen käytöksensä flirttinä, vaikka juttelee ihan samat tarinat niin miehillä kuin naisillekin. Tiedän voivani luottaa häneen, mutta mustasukkaisuuteni onkin ehkä osittain kateutta, koska kaukosuhteen seurauksena niin moni muu saa kaiken sen huomion, josta minä normaalisti saisin valtaosan.

Nojuu, saa nähdä mitä vielä tulee jo tämän romaanin jatkoksi mieleen kun lukaisen taas muiden kommentteja. :D

nagiro kirjoitti:

Aikamoinen sattuma että poikaystäväsi on juuri Istanbulista... Asuin siellä nimittäin vuoden ja siellä juuri tutustuin poikaystävääni joka myös on siellä "vaihdossa", tosin opiskelee koko 4 vuotta siellä.

On siis kokemusta juuri tuosta kulttuurista joten ymmärrän hyvin tuntemuksiasi. Voin kertoa että ainakin 90 % turkkilaisista on todella mustasukkasia, eli uskon että poikaystäväsi on oikeasti myös mustasukkanen, ehkä vähän kuin minä eli ei sano sitä ehkä niin ääneen kuin sinä :) usein pojat siellä myös olivat aika taitavia näyttelijöitä.. ehkä hän näyttelee ettei hän välitä, saadakseen sinut hieman ärsyyntyneeksi; oma poikaystäväni sanoo että hänestä on joskus hauska ärsyttää minua koska olen niin söpö ja hauska kun vähän suutun ja vaadin enemmän :D en nyt siis sano että näin olisi sinun tapauksessasi mutta tuli vain mieleen.

Se perhekeskeisyys on myös iso juttu siellä. Samoin nigerialaisessa kulttuurissa. Siellä siinä iässä kun meillä muutetaan kotoa, he saavat oman huoneen. Se huone nyt on ehkä vähän eri kuin mitä me ajatellaan, heillä se on vähän kuin erillinen piharakennus eli tavallaan oma talo vanhempien pihassa... mutta kuitenkin, paljon lähempänä elellään. He ovat myös muslimeja.. vaikkakin eivät ilmeisestikään todella uskonnollisia, mutta onhan se silti vähän ongelmallista.. pelkäänkin eniten miten vanhemmat reagoivat, sillä onhan heillä kuitenkin suuri arvovalta poikaystäväni mielessä. Tietääkseni he eivät tiedä minusta, ainakaan siitä miten vakava suhde on.. tai siitä etten itse ole muslimi enkä aio tulevaisuudessakaan olla.

Oma kirjoitukseni roikkui tuossa keskeneräisenä niin kauan, että olit ehtinyt raapustaa tämän ennen kuin sain omani valmiiksi.

Meillä on ihan sama juttu tuon kiusoittelun kanssa! Miesystäväni kertoilee aina avoimesti kaikki tapaamisensa naisten kanssa tai jos on nähnyt kauniita maisemia päivällä jne. Minulle se on ihan ok, kommentoidaan kauniita naisia ja miehiä yhdessäkin ollessamme. Mutta joskus pistää oikein ekstravaihteen silmään ja täysillä yrittää herätellä tuota kytevää mustasukkaisuuttani. Jos vähän ärähdän, niin on kuin mies konsanaan.

Tietäähän tuo miten hulluna olen häneen, mutta kait se on kiva pönkitellä välillä ja leikkiä machoa. ;)

... kirjoitti:

Pitääpi jatkaa vielä tästäkin aiheesta. :) Oma kumppanini on myöskin ei-EU-kansalainen, joten samat ovat monet ongelmat tääläkin. Joskin hän tekee töitä tuossa länsinaapurissa, mutta ilman pysyvää oleskelulupaa ja vakituista työpaikkaa sitä ei koskaan tiedä, milloin tulee lähtö ja minne. Kirjoittelen muuten tuolla moku -palstalla windflow -nimimerkillä. Huomasin, että sinäkin siellä kävit pyörähtämässä. :)

Kulttuuri ja uskontoeroista...

Meillä on jonnin verran ehtinyt tulla ongelmia kulttuurieroista, mutta ei mitään mitä ei oltaisi saatu ratkaistua. Lähinnä meitä pelottaa tulevaisuuden kulttuuriasiat, tai erityisesti miesystävääni. Hän pohtii paljon sukuasioita, kuten miten tulisin juttuun hänen perheensä kanssa, miten ja oppisinko lainkaan kieltä, lapsien kasvatusta ja vaikka mitä. Hyvä, että edes toinen meistä osaa ottaa nämä asiat tarpeeksi vakavasti! Itselleni suku ei ole koskaan ollut hirveän suuressa roolissa, joten en osaa surkutella tällaisia asioita. Totta kai tahtoisin tulla itse toimeen miehen suvun kanssa jos vielä joku kaunis päivä pitäisi samoilla kulmilla asua. Eli hieman jännittää voivatko he koskaan hyväksyä länsimaalaista "miniää"...

Uskontoasioissa meillä on loppujen lopuksi hyvä yhteishenki vaikka katsontakantamme eroavatkin melko paljon. Itse uskon kyllä omalla tavallani "jumalaan", mutta en minkään uskonnon mukaan. Siksi "jumalakin" lainausmerkeissä, koska tuo sana luo liikaa uskonnollisia vivahteita. Kuitenkin samasta asiasta on puhe kun juttelen miesystäväni kanssa Jumalan ja "jumalan" vaikutuksista ja merkityksestä. Miekkonen on myös hyvin kriittinen uskontonsa suhteen ja pidän kovasti hänen ajattelutavastaan. Jos uskontoon voi koskaan suhtautua "järkevästi", niin minusta hän siinä onnistuu mainiosti.

Hänelle riittää se, että uskon "jumalaan", Jumalaan tai mihin nyt ikinä ja omaan kristillisen taustan. :)

Mustasukkaisuus on meilläkin vähän ongelma. Ja juurikin noin päin, että minä olen se mustasukkaisempi osapuoli. Tuo toinen ei ole naputtanut koskaan mistään muusta kuin eksästäni. :) Ystäviä kun olemme ja se on välillä hankalaa tajuta. Joskus kiusoittelee ja utelee kuinka monta miestä kävi piirittämässä bileiltana jne., mutta minusta on ihan hyvä kun ei mustasukkaisuudella itseään rasittele. Itselleni kun tämä ON rasite... Hermostuttavaa.

Mies on todella sosiaalinen, huumorintajuinen, kiltti ja huolehtivainen ystävistään ja tuntemattomammistakin. Monet tytöt ottavat hänen käytöksensä flirttinä, vaikka juttelee ihan samat tarinat niin miehillä kuin naisillekin. Tiedän voivani luottaa häneen, mutta mustasukkaisuuteni onkin ehkä osittain kateutta, koska kaukosuhteen seurauksena niin moni muu saa kaiken sen huomion, josta minä normaalisti saisin valtaosan.

Nojuu, saa nähdä mitä vielä tulee jo tämän romaanin jatkoksi mieleen kun lukaisen taas muiden kommentteja. :D

Mustasukkaisuus siis. Jotenkin sitä ajatusta, että muut saavat häneltä kaiken huomion, ei saa pois päästä. Tosin mitä pidempään olemme eläneet kaukosuhteessa, sitä helpommaksi elämä mustasukkaisuuden kanssa käy. Kai sitä oppii luottamaan, kun ei ole muuta mahdollisuutta. Lähisuhteissa aiempien poikaystävieni kanssa en ole koskaan ollut mustasukkainen, joten kyllä tilanne vaikuttaa siihen hyvinkin paljon.

Tietysti myös se, että omakin poikaystäväni on hyvin sosiaalinen, valloittava persoona, ystävällinen ja auttavainen kaikille, pitää huolta muista ja usein pistää myös muiden tarpeet omiensa edelle. Ihailtavaa...myös monen muun tytön kuin minun mielestäni :) Mutta tosiaan, tiedän hänen olevan onnellinen kanssani, joten yritän painaa mielen perukoille kaikki ne ajatukset muista flirttailijoista tai liehittelijöistä siellä kaukana. Itselläni kun ei ainakaan ole ollut mitään tarvetta tai halua kurkkia aidan toiselle puolelle missään vaiheessa.

windflow, saanko kysyä, mistä kumppanisi on kotoisin ja kauanko olette olleet yhdessä?

Nigeriasta sitten taas...ovatko kulttuurierot mielestäsi siihen kulttuuriin verrattuna suuremmat kuin turkkilaiseen? Kuinka hartaita muslimeita siellä ollaan? Mulla on sellainen käsitys, että ainakaan poikaystäväni perhe ei kovin uskonnollinen ole. Itseäni on sensijaan mietityttänyt tuo perheen tapaaminen ja etenkin perheen mielipiteiden vaikutus poikaystävääni. Se kun tuntuu olevan melkoinen, etenkin äidin valta. Poikaystävä on kyllä vakuutellut, että perhe tulee varmasti rakastamaan minua melkein yhtä paljon kuin hän, ja sitä tietysti toivon. Ahdistavaksi koen kuitenkin tämän hänen ja äidin läheisen suhteen (joka tuntuu välillä mielestäni ihan uskomattomalta), että mitä mieltä äiti on siitä, kun mammanpojalla onkin elämässään toinenkin nainen...toki ei tietenkään yhtä tärkeä :P Tuokaan ajattelumalli ei kyllä suomalaiseen kulttuuriin sovi. Jos suomalainen mammanpoika ei jättäis äitinsä neuvoja omaan arvoonsa, niin sais nopeasti naiseltaan monoa ahterille :)

kuzusu kirjoitti:

Mustasukkaisuus siis. Jotenkin sitä ajatusta, että muut saavat häneltä kaiken huomion, ei saa pois päästä. Tosin mitä pidempään olemme eläneet kaukosuhteessa, sitä helpommaksi elämä mustasukkaisuuden kanssa käy. Kai sitä oppii luottamaan, kun ei ole muuta mahdollisuutta. Lähisuhteissa aiempien poikaystävieni kanssa en ole koskaan ollut mustasukkainen, joten kyllä tilanne vaikuttaa siihen hyvinkin paljon.

Tietysti myös se, että omakin poikaystäväni on hyvin sosiaalinen, valloittava persoona, ystävällinen ja auttavainen kaikille, pitää huolta muista ja usein pistää myös muiden tarpeet omiensa edelle. Ihailtavaa...myös monen muun tytön kuin minun mielestäni :) Mutta tosiaan, tiedän hänen olevan onnellinen kanssani, joten yritän painaa mielen perukoille kaikki ne ajatukset muista flirttailijoista tai liehittelijöistä siellä kaukana. Itselläni kun ei ainakaan ole ollut mitään tarvetta tai halua kurkkia aidan toiselle puolelle missään vaiheessa.

windflow, saanko kysyä, mistä kumppanisi on kotoisin ja kauanko olette olleet yhdessä?

Nigeriasta sitten taas...ovatko kulttuurierot mielestäsi siihen kulttuuriin verrattuna suuremmat kuin turkkilaiseen? Kuinka hartaita muslimeita siellä ollaan? Mulla on sellainen käsitys, että ainakaan poikaystäväni perhe ei kovin uskonnollinen ole. Itseäni on sensijaan mietityttänyt tuo perheen tapaaminen ja etenkin perheen mielipiteiden vaikutus poikaystävääni. Se kun tuntuu olevan melkoinen, etenkin äidin valta. Poikaystävä on kyllä vakuutellut, että perhe tulee varmasti rakastamaan minua melkein yhtä paljon kuin hän, ja sitä tietysti toivon. Ahdistavaksi koen kuitenkin tämän hänen ja äidin läheisen suhteen (joka tuntuu välillä mielestäni ihan uskomattomalta), että mitä mieltä äiti on siitä, kun mammanpojalla onkin elämässään toinenkin nainen...toki ei tietenkään yhtä tärkeä :P Tuokaan ajattelumalli ei kyllä suomalaiseen kulttuuriin sovi. Jos suomalainen mammanpoika ei jättäis äitinsä neuvoja omaan arvoonsa, niin sais nopeasti naiseltaan monoa ahterille :)

Miesystäväni on Syyriasta ja olemme tunteneet kohta puolitoista vuotta. En oikein osaa sanoa milloin välimme muuttuivat seurusteluksi, mutta on siitäkin jo aikaa. Ystävyydestä tämä lähti.

Vaikka kaukosuhteessa elellään ja taapamisten välit välillä venyvät pitkiksikin, niin olen siinä mielessä onnekas, että yhdessä vietetyt ajanjaksot ovat kuitenkin pitkiä. Nyt kesätöiden aikaan jäävät muutamiin päiviin ja ovat harvassa, mutta syksyllä pitäisi koittaa sitten yhteinen arki ainakin pääsääntöisesti. Siitä ei sitten olekaan vielä mitään tietoa, että missä... :)

Itsekään en ole tuntenut mustasukkaisuutta aiemmissa suhteissani, joten todellakin olen päättänyt, että ongelma juontaa juurikin etäisyydestä. Ja samaten minulla, aika on auttanut tähän asiaan. Ikävä kovenee, mutta luottamus kasvaa.

Mutta ehkä sen sitten syksyllä näkee miten minä loppujen lopuksi aikani kulutan. Kyräilemällä vaiko naatiskelemalla lähellä olosta ja tutustumalla arkielämään tämmöisen miekkosen kanssa. ;)

On muuten hirmuisen mukava käydä tämänluonteista kirjoitusten vaihtoa teidän molempien kanssa! Tuolla moku-palstalla aika harvoin nykyään pääsee oikean keskustelun makuun. Kiitos!

kuzusu kirjoitti:

Mustasukkaisuus siis. Jotenkin sitä ajatusta, että muut saavat häneltä kaiken huomion, ei saa pois päästä. Tosin mitä pidempään olemme eläneet kaukosuhteessa, sitä helpommaksi elämä mustasukkaisuuden kanssa käy. Kai sitä oppii luottamaan, kun ei ole muuta mahdollisuutta. Lähisuhteissa aiempien poikaystävieni kanssa en ole koskaan ollut mustasukkainen, joten kyllä tilanne vaikuttaa siihen hyvinkin paljon.

Tietysti myös se, että omakin poikaystäväni on hyvin sosiaalinen, valloittava persoona, ystävällinen ja auttavainen kaikille, pitää huolta muista ja usein pistää myös muiden tarpeet omiensa edelle. Ihailtavaa...myös monen muun tytön kuin minun mielestäni :) Mutta tosiaan, tiedän hänen olevan onnellinen kanssani, joten yritän painaa mielen perukoille kaikki ne ajatukset muista flirttailijoista tai liehittelijöistä siellä kaukana. Itselläni kun ei ainakaan ole ollut mitään tarvetta tai halua kurkkia aidan toiselle puolelle missään vaiheessa.

windflow, saanko kysyä, mistä kumppanisi on kotoisin ja kauanko olette olleet yhdessä?

Nigeriasta sitten taas...ovatko kulttuurierot mielestäsi siihen kulttuuriin verrattuna suuremmat kuin turkkilaiseen? Kuinka hartaita muslimeita siellä ollaan? Mulla on sellainen käsitys, että ainakaan poikaystäväni perhe ei kovin uskonnollinen ole. Itseäni on sensijaan mietityttänyt tuo perheen tapaaminen ja etenkin perheen mielipiteiden vaikutus poikaystävääni. Se kun tuntuu olevan melkoinen, etenkin äidin valta. Poikaystävä on kyllä vakuutellut, että perhe tulee varmasti rakastamaan minua melkein yhtä paljon kuin hän, ja sitä tietysti toivon. Ahdistavaksi koen kuitenkin tämän hänen ja äidin läheisen suhteen (joka tuntuu välillä mielestäni ihan uskomattomalta), että mitä mieltä äiti on siitä, kun mammanpojalla onkin elämässään toinenkin nainen...toki ei tietenkään yhtä tärkeä :P Tuokaan ajattelumalli ei kyllä suomalaiseen kulttuuriin sovi. Jos suomalainen mammanpoika ei jättäis äitinsä neuvoja omaan arvoonsa, niin sais nopeasti naiseltaan monoa ahterille :)

Ei ne kulttuurierot ehkä tosi paljon eroa kun vertailee... jopa on vähän sillanen olo että vaikka turkkilaiset eivät niin yliuskonnollisia olekaan, ovat he paljon tiukempia monissa asioissa... mutta se menee ehkä enemmän myöskin ihan kulttuurin ja moraalin piikkiin, ei pelkästään uskonnon. erityisesti naisten pitäisi osata käyttäytyä siveellisesti (Turkissa) jne.

Nigeriassa on muslimeja ja kristittyjä, mutta poikaystäväni tietenkin sattuu tulemaan sitten juuri siitä muslimiosasta. Ei muuten mitään mutta olisihan se helpompi jos olisi hänkin kristitty, silloinhan tämä ei olisi ollenkaan ongelma :)

Muslimejahan on paljon erilaisia, poikaystäväni ei kuulu niihin erittäin uskonnollisiin mutta uskoo kyllä Jumalaan. Häntä ei häiritse yhtään etten ole samaa uskontoa, mutta hän myönsi että hänen kaupungissaan/suvussaan se on ongelma. Se olisi sallittua (mennä naimisiin) mutta vain koska periaatteessa oletettaisiin että kääntyisin muslimiksi ajan kuluessa. Siksi hän ajatteli myöskin että olisi parempi jos hän tulisi tänne, sillä täällä tuollaisia "sääntöjä" ei samalla tavalla ole. Vähänhän se pistää miettimään että mitenköhän tässä sitten käy, jos suku (tai lähinnä ihan omat vanhemmat) alkavat pistää kapuloita rattaisiin. Varsinkin kun olen täällä kaukana enkä vieressä kuten sukulaiset....

nagiro kirjoitti:

Ei ne kulttuurierot ehkä tosi paljon eroa kun vertailee... jopa on vähän sillanen olo että vaikka turkkilaiset eivät niin yliuskonnollisia olekaan, ovat he paljon tiukempia monissa asioissa... mutta se menee ehkä enemmän myöskin ihan kulttuurin ja moraalin piikkiin, ei pelkästään uskonnon. erityisesti naisten pitäisi osata käyttäytyä siveellisesti (Turkissa) jne.

Nigeriassa on muslimeja ja kristittyjä, mutta poikaystäväni tietenkin sattuu tulemaan sitten juuri siitä muslimiosasta. Ei muuten mitään mutta olisihan se helpompi jos olisi hänkin kristitty, silloinhan tämä ei olisi ollenkaan ongelma :)

Muslimejahan on paljon erilaisia, poikaystäväni ei kuulu niihin erittäin uskonnollisiin mutta uskoo kyllä Jumalaan. Häntä ei häiritse yhtään etten ole samaa uskontoa, mutta hän myönsi että hänen kaupungissaan/suvussaan se on ongelma. Se olisi sallittua (mennä naimisiin) mutta vain koska periaatteessa oletettaisiin että kääntyisin muslimiksi ajan kuluessa. Siksi hän ajatteli myöskin että olisi parempi jos hän tulisi tänne, sillä täällä tuollaisia "sääntöjä" ei samalla tavalla ole. Vähänhän se pistää miettimään että mitenköhän tässä sitten käy, jos suku (tai lähinnä ihan omat vanhemmat) alkavat pistää kapuloita rattaisiin. Varsinkin kun olen täällä kaukana enkä vieressä kuten sukulaiset....

Vähän kinkkiseltä kuulostaa sun tilanne, mutta ei tietenkään ylitsepääsemättömältä. Ainahan hänen on mahdollista muuttaa Suomeen ja tavallaan siellä saatte rauhan rakentaa teidän suhdetta ilman suvun jatkuvaa puuttumista tms. Toisaalta, jos nigerialainen kulttuuri vähänkään muistuttaa turkkilaista, niin se perheen vaikutus ei varmasti välimatkaa lisäämällä vähene. Meidän länsimaisten on niin vaikea ymmärtää tuota uskonnon vaikutusta rakkauteen ja parisuhteeseen, koska olemme tottuneet jokaisen itsemääräämisoikeuteen. Kuten taisinkin jo sanoa, jos suomalainen anoppi alkaisi pistää niitä kapuloita rattaisiin, niin uskon, että moni nainen lähtis aika nopeasti kävelemään. Tai ainakin mies saisi järjestää asiat uudelle mallille ja anopin vähän kauemmas räksyttämään. Miten muuten omat vanhempasi ovat suhtautuneet nigerialaiseen poikaystävääsi? Onko hän käynyt Suomessa?

Omat vanhempani suhtautuvat erittäin varauksellisesti. Alkuun en uskaltanut edes kertoa asiasta (noh, pitkä juttu. olin alkuun itsekin erittäin varautunut ja kohtelin poikaystävääni välillä aika epäreilusti, koska en tavallaan uskaltanut antautua tunteille, kun kyseessä oli turkkilainen mies), kavereille kertominenkin jännitti, koska mulla ei ole aiemmin ollut ulkomaalaista miestä, suomalaisten keskuudessa vientiä riittänyt kyllästymiseen asti ja jotenkin toi turkkilaisuus tuntui vielä vähän vaikeammalta jutulta kertoa. Aliarvioin ystäväni tietysti täysin, koska heidän reaktionsa olivat luokkaa "mikset ole aiemmin kertonut, tyhmä?!" :) Vanhemmille kerroin vasta usean kuukauden seurustelun jälkeen ja viime aikoina olen jutellut poikaystävästäni enemmänkin. He eivät kuitenkaan juurikaan kommentoi sitä, mitä kerron. Uskon, että se on etenkin isälleni jotenkin vaikea paikka, eikä hän luota niin helposti tämän suhteen onnistumiseen. Ymmärrän kuitenkin heitä, enkä ole kapinoimassa heidän mielipidettään vastaan. Toivon, että kun he tapaavat poikaystäväni, ymmärtävät he miksi häntä rakastan (=maailman suloisin olento :)

Turkkilaisesta moraalista; siihen törmäsin itse asiassa ensi kerran vasta nyt, kun olemme suunnitelleet poikaystäväni kanssa tulevaa matkaani hänen perheensä luokse. Suomessa ja Berliinissä, jossa olen vaihdossa ja hän käynyt mua täällä kaksi kertaa katsomassa, hän on aina antanut mun olla miten haluan, käyttää mitä vaatteita haluan, olemme humaltuneet yhdessä ja hänellä ei ole koskaan ollut mitään nokan koputtamista. Hän ei ole myöskään sanellut minulle ohjeita, miten Turkissa tulisi käyttäytyä, mutta olen tietysti niitä asioita miettinyt. Miten pukeutua ja käyttäytyä julkisella paikalla hänen kanssaan? Ilmeisesti ainakaan mitkään rakkaudenosoitukset eivät ole suotavia? Myöskään kotona tällaista ei hänen mukaansa suvaita. Meidän on nukuttava eri huoneissa tai ainakin eri sängyissä, mitään koskettelua ei perheenjäsenten läsnöollessa suvaita...edes kädestäpitämistä. Mulle asia kuulostaa täysin käsittämättömältä ja olenkin miettinyt, minne ihmeeseen sitä voisi salaa "paeta" halailemaan ja pussailemaan? Emme ole kuitenkaan nähneet toisiamme 2 kuukauteen siihen mennessä, ja jos kaksi viikkoa joudun viettämään ilman mitään fyysistä kontaktia...?? Hänelle se ei ole ongelma. Hän sanoo, että vierailullani on suurempi merkitys kuin kaikilla suukotteluilla sun muilla yhteensä. Turkkilaiselle tuntuukin olevan tosi iso asia tämä vanhemmille ja sukulaisille esittely? En tiedä, kerro nagiro kokemuksesta :)

Olitko muuten Istanbulissa vaihdossa vai miten päädyit sinne asumaan? Jos vaihto, niin missä koulussa?

kuzusu kirjoitti:

Vähän kinkkiseltä kuulostaa sun tilanne, mutta ei tietenkään ylitsepääsemättömältä. Ainahan hänen on mahdollista muuttaa Suomeen ja tavallaan siellä saatte rauhan rakentaa teidän suhdetta ilman suvun jatkuvaa puuttumista tms. Toisaalta, jos nigerialainen kulttuuri vähänkään muistuttaa turkkilaista, niin se perheen vaikutus ei varmasti välimatkaa lisäämällä vähene. Meidän länsimaisten on niin vaikea ymmärtää tuota uskonnon vaikutusta rakkauteen ja parisuhteeseen, koska olemme tottuneet jokaisen itsemääräämisoikeuteen. Kuten taisinkin jo sanoa, jos suomalainen anoppi alkaisi pistää niitä kapuloita rattaisiin, niin uskon, että moni nainen lähtis aika nopeasti kävelemään. Tai ainakin mies saisi järjestää asiat uudelle mallille ja anopin vähän kauemmas räksyttämään. Miten muuten omat vanhempasi ovat suhtautuneet nigerialaiseen poikaystävääsi? Onko hän käynyt Suomessa?

Omat vanhempani suhtautuvat erittäin varauksellisesti. Alkuun en uskaltanut edes kertoa asiasta (noh, pitkä juttu. olin alkuun itsekin erittäin varautunut ja kohtelin poikaystävääni välillä aika epäreilusti, koska en tavallaan uskaltanut antautua tunteille, kun kyseessä oli turkkilainen mies), kavereille kertominenkin jännitti, koska mulla ei ole aiemmin ollut ulkomaalaista miestä, suomalaisten keskuudessa vientiä riittänyt kyllästymiseen asti ja jotenkin toi turkkilaisuus tuntui vielä vähän vaikeammalta jutulta kertoa. Aliarvioin ystäväni tietysti täysin, koska heidän reaktionsa olivat luokkaa "mikset ole aiemmin kertonut, tyhmä?!" :) Vanhemmille kerroin vasta usean kuukauden seurustelun jälkeen ja viime aikoina olen jutellut poikaystävästäni enemmänkin. He eivät kuitenkaan juurikaan kommentoi sitä, mitä kerron. Uskon, että se on etenkin isälleni jotenkin vaikea paikka, eikä hän luota niin helposti tämän suhteen onnistumiseen. Ymmärrän kuitenkin heitä, enkä ole kapinoimassa heidän mielipidettään vastaan. Toivon, että kun he tapaavat poikaystäväni, ymmärtävät he miksi häntä rakastan (=maailman suloisin olento :)

Turkkilaisesta moraalista; siihen törmäsin itse asiassa ensi kerran vasta nyt, kun olemme suunnitelleet poikaystäväni kanssa tulevaa matkaani hänen perheensä luokse. Suomessa ja Berliinissä, jossa olen vaihdossa ja hän käynyt mua täällä kaksi kertaa katsomassa, hän on aina antanut mun olla miten haluan, käyttää mitä vaatteita haluan, olemme humaltuneet yhdessä ja hänellä ei ole koskaan ollut mitään nokan koputtamista. Hän ei ole myöskään sanellut minulle ohjeita, miten Turkissa tulisi käyttäytyä, mutta olen tietysti niitä asioita miettinyt. Miten pukeutua ja käyttäytyä julkisella paikalla hänen kanssaan? Ilmeisesti ainakaan mitkään rakkaudenosoitukset eivät ole suotavia? Myöskään kotona tällaista ei hänen mukaansa suvaita. Meidän on nukuttava eri huoneissa tai ainakin eri sängyissä, mitään koskettelua ei perheenjäsenten läsnöollessa suvaita...edes kädestäpitämistä. Mulle asia kuulostaa täysin käsittämättömältä ja olenkin miettinyt, minne ihmeeseen sitä voisi salaa "paeta" halailemaan ja pussailemaan? Emme ole kuitenkaan nähneet toisiamme 2 kuukauteen siihen mennessä, ja jos kaksi viikkoa joudun viettämään ilman mitään fyysistä kontaktia...?? Hänelle se ei ole ongelma. Hän sanoo, että vierailullani on suurempi merkitys kuin kaikilla suukotteluilla sun muilla yhteensä. Turkkilaiselle tuntuukin olevan tosi iso asia tämä vanhemmille ja sukulaisille esittely? En tiedä, kerro nagiro kokemuksesta :)

Olitko muuten Istanbulissa vaihdossa vai miten päädyit sinne asumaan? Jos vaihto, niin missä koulussa?

onhan se vähän niin että juuri tuollainen julkinen käyttäytyminen on hillitympää Turkissa.. mutta varsinkin nuoria pareja näkyy puistonpenkeillä istuskelemassa lähekkäin (eivät tosin mitenkään muhinoi tai mitään :D) ja kävelemässä käsi kädessä. Perheen edessä voin hyvin kuvitella että tuollainen on tavallista, ettei niin läheistä olemista saa näyttää... nyt kun asiaa mietin, muistan miten ystäväni (puoliksi turkkilainen, puoliksi suomalainen ja vaihto-oppilaskaverini siellä) turkkilaisen tädin perheessä poika oli naimisissa.. ja kun he olivat (hyvin usein) morsiamen kanssa kylässä he eivät kyllä pahemmin tunteitaan noin fyysisesti osoittaneet. Heillä oli jopa lapsi mutta eivät he silti pusutelleet tai mitään vastaavaa. eräissä sukujuhlissa kyllä taisin yllättää heidät... ovi oli lukossa mutta sitten joku avasi sen minulle ja parilla oli aika kiire vähän siistiä itseään ja laittaa vaatetta paremmin päälle.. siinä vähän hymyilytti :) ei tosin paria mutta kyllä se minusta vähän hassu tilanne oli :D

paetkaa vaikka johonkin hämyiseen kahvilaan (niitä on paljon) tai jos tosiaan Istanbulissa olette, Taksimissa on paljon erinäisiä klubeja ja muita joissa tuollaista tuskin katsotaan yhtään pahalla.. nimim. kokemusta on :D Meidän suosikkipaikka noin yleisestikin oli paikka nimeltä Riddim, se on ihan siinä kävelykadun lähellä. Siellä kävi ihan turkkilaisia nuoria ja meno oli paljon länsimaalaisempaa :) tai mitä jos menisitte vaikka joksikin viikonlopuksi johonkin hotelliin, tai jotta se ei olisi niin outoa sukulaisten mielestä, voisittehan (budjetin puitteissa tietenkin) mennä johonkin vähän kauemmas lomamatkalle, pidennetylle viikonlopulle? jotain vastaavaa :D

Uskon että sillä on todella iso merkitys että hän esittelee sinut vanhemmilleen. Kuten sanoit itsekin, perhe on turkkilaisille kaikki kaikessa ja näin hän haluaa tutustuttaa perheensä sinulle. Aika iso ele kuitenkin :) Osaatko turkkia? Luulen että hänen perheensä ei kuitenkaan puhu englantia? Voit varautua siihen että vaikka yhteistä kieltä ei ole, kaikki kovasti puhuvat sinulle ja jos vähänkin osaat eleillä tai parilla sanalla vastata niin riemu on suuri :) hymyilet paljon ja koitat vaan mennä mukaan vaikket ymmärtäisikään niin eiköhän hyvä tule..

Omat vanhempani suhtautuvat ihan hyvin. Äiti on epäilevämpi, yrittää lähinnä muistuttaa koko ajan että kulttuurierot ja muut ovat suuria ja älä liika luota ja sitä rataa mutta kuitenkin tukee asiassa. Isä tukee myöskin, hän on enemmän tätä rennompaa lähestymistä noudattava :) haluaisivat kovasti tavata poikaystäväni. Hän ei ole Suomessa vielä käynyt mutta suunnitteilla olisi että hän tulisi vuodenvaihteessa käymään kolmeksi viikoksi. Toivottavasti se onnistuisi... stressaa vaan jo nyt että tapahtuuko tämä suunnitelma, koska nigerialaiseen tapaan poikaystäväni ei juuri tarkkaan tälläisiä tulevaisuuden asioita suunnittele. "It's too early".... :)

Päädyin Istanbuliin ystäväni perässä. Kuten jo mainitsin, eräs ystäväni (tutustuimme siis koulussa Suomessa) on puoliksi turkkilainen, puoliksi suomalainen. Hän oli lähdössä ihan kulttuuriperimänsäkin takia Istanbuliin ja heitin vitsinä että minäpäs tulen mukaan... ja sitten yhtäkkiä huomasinkin että vitsi muuttui todeksi ja löysin itseni sieltä. Opiskelimme Fatih Universityssä. Se ei ole ihan keskustassa, vaan lähempänä Hadimköytä. Se koulu on todella hieno paikka, ja tosi kansainvälinen: tyyliin 500 ulkomaalaista oppilasta. Ilmapiiri on ihan ok, mutta aika konservatiivinen koulu. Siellä opiskelee paljon rikkaita uskonnollisista perheistä. Ulkomaalaisten seurasta löysikin paljon enemmän omanlaista porukkaa. Jos jotain vaihtoa harkitset niin suosittelen kyllä, onhan joka koululla ja paikalla hyvät ja huonot puolensa. Vaikka olikin niitä huonoja juttuja niin viihdyimme silti koulussa.. varsinkin näiden nigerialaisten oppilaiden kanssa ;D

Tosi kiva vaihtaa kokemuksia, varsinkin kun tuntuu että vaihto-oppilasvuodestani oli tässäkin mielessä siis jotain hyötyä :D

kuzusu kirjoitti:

Vähän kinkkiseltä kuulostaa sun tilanne, mutta ei tietenkään ylitsepääsemättömältä. Ainahan hänen on mahdollista muuttaa Suomeen ja tavallaan siellä saatte rauhan rakentaa teidän suhdetta ilman suvun jatkuvaa puuttumista tms. Toisaalta, jos nigerialainen kulttuuri vähänkään muistuttaa turkkilaista, niin se perheen vaikutus ei varmasti välimatkaa lisäämällä vähene. Meidän länsimaisten on niin vaikea ymmärtää tuota uskonnon vaikutusta rakkauteen ja parisuhteeseen, koska olemme tottuneet jokaisen itsemääräämisoikeuteen. Kuten taisinkin jo sanoa, jos suomalainen anoppi alkaisi pistää niitä kapuloita rattaisiin, niin uskon, että moni nainen lähtis aika nopeasti kävelemään. Tai ainakin mies saisi järjestää asiat uudelle mallille ja anopin vähän kauemmas räksyttämään. Miten muuten omat vanhempasi ovat suhtautuneet nigerialaiseen poikaystävääsi? Onko hän käynyt Suomessa?

Omat vanhempani suhtautuvat erittäin varauksellisesti. Alkuun en uskaltanut edes kertoa asiasta (noh, pitkä juttu. olin alkuun itsekin erittäin varautunut ja kohtelin poikaystävääni välillä aika epäreilusti, koska en tavallaan uskaltanut antautua tunteille, kun kyseessä oli turkkilainen mies), kavereille kertominenkin jännitti, koska mulla ei ole aiemmin ollut ulkomaalaista miestä, suomalaisten keskuudessa vientiä riittänyt kyllästymiseen asti ja jotenkin toi turkkilaisuus tuntui vielä vähän vaikeammalta jutulta kertoa. Aliarvioin ystäväni tietysti täysin, koska heidän reaktionsa olivat luokkaa "mikset ole aiemmin kertonut, tyhmä?!" :) Vanhemmille kerroin vasta usean kuukauden seurustelun jälkeen ja viime aikoina olen jutellut poikaystävästäni enemmänkin. He eivät kuitenkaan juurikaan kommentoi sitä, mitä kerron. Uskon, että se on etenkin isälleni jotenkin vaikea paikka, eikä hän luota niin helposti tämän suhteen onnistumiseen. Ymmärrän kuitenkin heitä, enkä ole kapinoimassa heidän mielipidettään vastaan. Toivon, että kun he tapaavat poikaystäväni, ymmärtävät he miksi häntä rakastan (=maailman suloisin olento :)

Turkkilaisesta moraalista; siihen törmäsin itse asiassa ensi kerran vasta nyt, kun olemme suunnitelleet poikaystäväni kanssa tulevaa matkaani hänen perheensä luokse. Suomessa ja Berliinissä, jossa olen vaihdossa ja hän käynyt mua täällä kaksi kertaa katsomassa, hän on aina antanut mun olla miten haluan, käyttää mitä vaatteita haluan, olemme humaltuneet yhdessä ja hänellä ei ole koskaan ollut mitään nokan koputtamista. Hän ei ole myöskään sanellut minulle ohjeita, miten Turkissa tulisi käyttäytyä, mutta olen tietysti niitä asioita miettinyt. Miten pukeutua ja käyttäytyä julkisella paikalla hänen kanssaan? Ilmeisesti ainakaan mitkään rakkaudenosoitukset eivät ole suotavia? Myöskään kotona tällaista ei hänen mukaansa suvaita. Meidän on nukuttava eri huoneissa tai ainakin eri sängyissä, mitään koskettelua ei perheenjäsenten läsnöollessa suvaita...edes kädestäpitämistä. Mulle asia kuulostaa täysin käsittämättömältä ja olenkin miettinyt, minne ihmeeseen sitä voisi salaa "paeta" halailemaan ja pussailemaan? Emme ole kuitenkaan nähneet toisiamme 2 kuukauteen siihen mennessä, ja jos kaksi viikkoa joudun viettämään ilman mitään fyysistä kontaktia...?? Hänelle se ei ole ongelma. Hän sanoo, että vierailullani on suurempi merkitys kuin kaikilla suukotteluilla sun muilla yhteensä. Turkkilaiselle tuntuukin olevan tosi iso asia tämä vanhemmille ja sukulaisille esittely? En tiedä, kerro nagiro kokemuksesta :)

Olitko muuten Istanbulissa vaihdossa vai miten päädyit sinne asumaan? Jos vaihto, niin missä koulussa?

Kirjoittelenpa minäkin taas tähän väliin...

Kuulostaa hyvin tutulta kertomasi tuosta perheen luona vierailusta. Haluaisin itse kovasti nähdä miehen perheen ja kotikaupungin, omin silmin nuo sosiaaliset kommervenkit sekä miesten ja naisten erot. Ihan jo sitäkin silmällä pitäen, että jos tässä nyt pidemmän päälle aiotaan yhdessä jatkaa, niin ympäristön sielläkin pitää olla sellainen, että voisin kuvitella siihen jollain tasolla sopeutuvani. Olisi naivia ajatella, ettei seuraavan esim. 40 vuoden aikana mies missään vaiheessa haluaisi muuttaa takaisin kotimaahansa.

Yleistietoahan kulttuurista on paljonkin, enkä tietenkään lähtisi sinne paikallisia loukkaamaan sopimattomissa vaatteissa tai mielivaltaisella käytöksellä. Kulttuuria kunnioittaen, mutta silti pitäisi nähdä, pystyykö siellä muodostamaan sen kuuluisan kultaisen keskitien. Arabinaisen ominaisuuksia ja luonnetta minulle kun ei koskaan tule, enkä edes halua niitä saavuttaa.

Meillä on kuitenkin se tilanne, että mies ei missään nimessä esittele minua perheelleen tyttöystävänä, vaan pelkästään ystävänä kunnes on 100% varma, että haluaa kanssani avioitua. Seurustelua on sen verran vähän takana, että se taas ei ole vielä ajankohtaista. Kyllähän perhe tietää missä mennään, mutta se nyt ei kuitenkaan kuulu tapoihin. Seurustelua käsitteenä kun ei ole "olemassa" heillä.

Siispä esiliina matkaan... :) Onneksi on muutamia innostuneita ystäviä, jotka mielellään lähtisivät mukaan. Kunhan vain saadaan järjestettyä käytännön asiat.

Onhan tässä näitä ihmeellisyyksiä kulttuurista johtuen, mutta ei mitään mikä minusta vielä toistaiseksi tuntuisi vastenmieliseltä tai hankalalta. Ankarasti toivon, että visiitti saataisiin onnistumaan ensi syksynä... Helpottaisi tulevaisuuden mietintöjä paljon.

Nimimerkki nagiro, luin tekstejasi missa kerroit olevasi kaukosuhteessa nigerialaisen miehen kanssa ja etta han on kesan nigeriassa. Itsekin olen seurustellut nigerialaisen miehen kanssa lahes 1,5 vuotta ja olemme asuneet Suomessa molemmat koko taman ajan. Nyt kesan jalkeen han kuitenkin muuttaa Suomesta toihin ulkomaille ja matkustaa varmaan nigeriaankin muutamaksi kuukaudeksi. Olisi mukavaa keskustella samankaltaisessa elamantilanteessa olevan kanssa ihan kaukosuhteesta, mutta myos nigerialaisesta kulttuurista nain suomalaisen naisen silmin. Haluaisin vaihtaa ajatuksia, olisko sulla antaa e-mail osoitetta?

Nainen21.... kirjoitti:

Nimimerkki nagiro, luin tekstejasi missa kerroit olevasi kaukosuhteessa nigerialaisen miehen kanssa ja etta han on kesan nigeriassa. Itsekin olen seurustellut nigerialaisen miehen kanssa lahes 1,5 vuotta ja olemme asuneet Suomessa molemmat koko taman ajan. Nyt kesan jalkeen han kuitenkin muuttaa Suomesta toihin ulkomaille ja matkustaa varmaan nigeriaankin muutamaksi kuukaudeksi. Olisi mukavaa keskustella samankaltaisessa elamantilanteessa olevan kanssa ihan kaukosuhteesta, mutta myos nigerialaisesta kulttuurista nain suomalaisen naisen silmin. Haluaisin vaihtaa ajatuksia, olisko sulla antaa e-mail osoitetta?

hei, olisin mielelläni kanssasi yhteydessä :) en ole tarkistanut pitkään aikaan näitä keskusteluja, siitä johtuu tämä viivytys. osoitteeni on [email protected]

Hei, pakko heittää viestiä, vaikka aikaa on vierähtänyt tuon viestisi kirjoittamisesta...

Olen itse tällä hetkellä lähes täydellisesti samanlaisessa tilanteessa kuin sinä olet ollut tuolloin.. kaikki kohdat "mätsäs" lähestulkoon :) Tahtoisinkin kuulla, että miten teillä menee tänä päivänä? Toivon saavani toivoa ja uskoa jaksaa eteenpäin....

Tsemppiä!!

Sun vastauksesi luo varmasti toivoa meille muille kaukosuhteen hyvien ja huonojen aikojen kanssa kamppaileville :) Yli kolme vuotta ja tuollainen välimatka, ei voi kuin hattua nostaa! Itsellä takana kuukauden ero poikaystävästäni ja edessä toinen mokoma, kovin tuntuvat päivät pitkiltä, vaan ihana kuulla, että noinkin voi ajatella! Totta, kuukausi sujahtaa hetkessä ja sitten sinullakin on enää 3/4 jäljellä :)) Meilläkin sitten tämän elokuun tapaamisen jälkeen seuraava tapaaminen joulukuussa. Toivottavasti jaksamme pitää toivon yllä. Välillä on vaikeaa, kuten jo noissa aiemmissa viesteissäni kerroinkin.

Sitten palaan tuohon edelliseen aiheeseeni, eli turkkilaiseen kulttuuriin. Tuosta hotelliasiasta ollaan puhuttu poikaystäväni kanssa. Noh, ideani ei ottanut juurikaan tuulta siipiensä alle :P Siippani oli nimittäin sitä mieltä, että olisi suuri loukkaus hänen vanhemmilleen, jos haluaisimme viettää yön jossain muualla kuin heidän kotonaan. Ja hän ei sitä voisi heille tehdä, tietenkään. Saatanan mammanpoika :) Joskus tekis mieli sanoa ihan suoraan. Joka tapauksessa, vanhempien tahtoa kunnioittaen ja varmasti siellä heidän luonaan tulee niin ikimuistoista, että vallan unohdan kaikki halit ja suukot, muusta nyt puhumattakaan :P Ja tarkennukseksi, vaikka nyt näin katkeria sanoja puhunkin, niin oikeasti olen tosi innoissani ja iloinen heidän vieraanvaraisuudestaan. Niin, itse en puhu sanaakaan turkkia eivätkä hänen vanhempansa englantia, mutta poikaystäväni tietysti, sekä hänen veljensä puhuvat englantia. Joten kai siinä sitten vähän pääsevät tulkkaamaan :)

Miten muuten, nagiro, olette pohtineet tulevaisuutta Suomessa? En tiedä, miten hankala Nigeriasta on saada viisumia EU-maihin, mutta ainakin tarinoista päätellen Turkista sitä on kovin hankala saada. Jos ei ole siis hyvää syytä (tuttuni seurusteli 4 vuotta turkkilaisen kanssa, mutta poika ei saanut viisumia kutsukirjeistä huolimatta, joten nyt entinen suhde). En tiedä, auttaako se, jos on aiemmin oleillut Suomessa opintojen vuoksi tms.

kuzusu kirjoitti:

Sun vastauksesi luo varmasti toivoa meille muille kaukosuhteen hyvien ja huonojen aikojen kanssa kamppaileville :) Yli kolme vuotta ja tuollainen välimatka, ei voi kuin hattua nostaa! Itsellä takana kuukauden ero poikaystävästäni ja edessä toinen mokoma, kovin tuntuvat päivät pitkiltä, vaan ihana kuulla, että noinkin voi ajatella! Totta, kuukausi sujahtaa hetkessä ja sitten sinullakin on enää 3/4 jäljellä :)) Meilläkin sitten tämän elokuun tapaamisen jälkeen seuraava tapaaminen joulukuussa. Toivottavasti jaksamme pitää toivon yllä. Välillä on vaikeaa, kuten jo noissa aiemmissa viesteissäni kerroinkin.

Sitten palaan tuohon edelliseen aiheeseeni, eli turkkilaiseen kulttuuriin. Tuosta hotelliasiasta ollaan puhuttu poikaystäväni kanssa. Noh, ideani ei ottanut juurikaan tuulta siipiensä alle :P Siippani oli nimittäin sitä mieltä, että olisi suuri loukkaus hänen vanhemmilleen, jos haluaisimme viettää yön jossain muualla kuin heidän kotonaan. Ja hän ei sitä voisi heille tehdä, tietenkään. Saatanan mammanpoika :) Joskus tekis mieli sanoa ihan suoraan. Joka tapauksessa, vanhempien tahtoa kunnioittaen ja varmasti siellä heidän luonaan tulee niin ikimuistoista, että vallan unohdan kaikki halit ja suukot, muusta nyt puhumattakaan :P Ja tarkennukseksi, vaikka nyt näin katkeria sanoja puhunkin, niin oikeasti olen tosi innoissani ja iloinen heidän vieraanvaraisuudestaan. Niin, itse en puhu sanaakaan turkkia eivätkä hänen vanhempansa englantia, mutta poikaystäväni tietysti, sekä hänen veljensä puhuvat englantia. Joten kai siinä sitten vähän pääsevät tulkkaamaan :)

Miten muuten, nagiro, olette pohtineet tulevaisuutta Suomessa? En tiedä, miten hankala Nigeriasta on saada viisumia EU-maihin, mutta ainakin tarinoista päätellen Turkista sitä on kovin hankala saada. Jos ei ole siis hyvää syytä (tuttuni seurusteli 4 vuotta turkkilaisen kanssa, mutta poika ei saanut viisumia kutsukirjeistä huolimatta, joten nyt entinen suhde). En tiedä, auttaako se, jos on aiemmin oleillut Suomessa opintojen vuoksi tms.

en tiedä miten vaikeaa se on nigerialaiselle saada viisumi tänne... jotenkin luulen ettei mikään maailman helpoin...mutta toivon tietysti että onnistuu ilman suurempia ongelmia.

hän menee Istanbuliin Nigeriasta syyskuussa, ja siellä hakee viisumia koska Nigeriassa lähetystö on niin kaukana. Itse menen sinne syyslomalle ja hän tulee vuodenvaihteessa kolmeksi viikoksi Suomeen.. mahdollisesti menen sitten hänen kanssaan vielä Istanbuliin. Toivotaan että onnistuu! :)