Muistatko viimeisen hetken ja itkitkö hautajaisissa?

tapahtui viime kesänä. ukkoni kuoli vanhuuteen. muistan vieläkin, kun näin hänet viimeisen kerran. Hän tuli makuuhuoneestaan ja sanoi menevänsä vessaan. muutaman viikon päästä hän kuoli sairaalassa.

Luulin olevani vahva. Ajattelin, että en itke hautajaisissa. En itkenyt alussa, mutta kun huomasin kuinka isäni itki en voinut olla itkemättä.

Hei Tintti.

Isäni kuoli pari vuotta sitten krooniseen sairauteen. En itkenyt sairauden aikana, en isän kuolinvuoteella enkä hautajaisissa. Olin kyllä surullinen, mutta en itkenyt. Eivät kaikki itke eikä tarvitsekaan.

Kyynelettömyys ei johtunut henkisestä kylmyydestä, ei isäni toivomuksesta, ei kovuudesta, ei uskosta jälleen näkemiseen - mitään näistä ei ollut eikä ole. Tiesin, että isäni tulee kuolemaan, joten minulla oli aikaa ajatella asiaa ja hyvästellä isäni.

Tosi hyvä ystäväni nukkui pois syövän nujertama pari kuukautta sitten. Näin hänet n.3 viikkoa ennen hänen poismenoansa. Enpä arvannut että se oli viimeinen keskustelu ja se että näin hänet viimeisen kerran elossa. Keskustelu jäi hieman kesken ja manasin että kun ei voi ihminen saada suutansa auki, ystäväni sanoi että jutellaan oikein kunnolla joskus. Asia jäi mieltä vaivaamaan, mutta tapaamisemme jälkeen tekstailimme vielä ja kerroin ainakin sen tärkeimmän sen kautta, mutta halaus jäi saamatta. :( Viimeinen muistikuva tästä ihmisestä on se että hän ajaa autoansa koivikon takana olevalla tiellä sinne jonnekkin kadoten. Hautajaispäivänä pystyin jotenkin kummasti pari kyyneltä poskella lukemaan sen muistovärssyn ja pitämään vielä muistopuheenkin. Ei silloin nyt kauheasti itkettänyt, mutta muulloin kylläkin suru lyö kovaa ja korkealta. Voimia.

muistin kaiken tarkkaan. Viimeisen kerran kotona ja viimeisen puhelun. Aikaa mennyt kaksi vuotta ja muistot haalistuu. Kirjoittakaa itsellenne ylös muistot, vaikka tuntuisi ettei niitä voisi unohtaa.

Oma äitini ei ollut noin pitkään sairaalassa ennen kuin hän kuoli. Se oli hänen kannaltaan hyvä ja hän oli toivonutkin, että ei joudu pitkään olemaan vuodepotilaana. Huono puoli oli se, ettei ollut montaa päivää, jolloin häntä pääsi katsomaan sairaalaan, joten varsinaisia jäähyväisiä ei päässyt oikein jättämään. Viimeisellä käyntikerralla hän ei ollut enää tajuissaan, siinä mielessä kaikki meni liian nopeasti. Tosin hän oli edellisellä kerralla sanonutkin, ettei häntä tarvitse käydä katsomassa, kun hän ei pysty enää paljon liikkumaan eikä puhumaan. Onneksi olin sairaalaan joutumista edeltävällä viikolla ollut hänen luonaan viisi päivää peräkkäin, joten hyvästijättö oli sitten tavallaan niissä tavallisissa koti-illoissa ja pienissä ulkoilulenkeissä ja kukkien istutuksissa, joita siinä vielä tehtiin.

Kertokaa omia kokemuksia, onko kovin yleistä että kuolevan luokse pääsee kunnolla hyvästelemään, vai onko yleisempää että kaikki tapahtuu liian nopeasti? Jos on vielä sellainen henkilö kyseessä, joka on viimeisinä vuosinaan ollut monta kertaa sairaalassa ilman isompia ongelmia, niin se viimeinen sairaalaan joutuminen voi tulla monelle aika äkkiä ja yllättäen, kun kyseessä onkin vakavampi juttu.

useimmiten lähiomaisissa.Muitakin on jotka näkevät vainajan vain perintönä,taikka välit ovat lopullisesti rikkoontuneet vainajan kanssa.Silloin inhimmillisyys ei pelaa.Tulevassa moni odottaa viellä kohtaavansa isänsä tai äitinsä?Kaikki uskonlahkot näkevät kohtaamisen omalla tavallaan.Täällä jaoitellaan monet asiat henkisiin ja ruumiillisiin,kuten työt ja arvot sekä uskonnotkin.Kuitenkin myös jotkut näkevät vainajan muuttuvan kuin kiveksi tai mullaksi kokonaisuudessa,ilman hengen liitelemistä taivaaseen kuolleesta ruumiista.Ne ovat asioita joista voi väitellä lopun elämäänsä pääsemättä alkua pidemmälle.Mutta tuskin lapset paljonkaan ole kunnioittaneet vanhempiaan,ellei olo vakavaksi muutu heidän kuollessaan.Kirjoittaja yritti noudattaa urhoollisesti isänsä neuvoa olla itkemättä hänen haudallaan.Jokaisen tunteet ovat omiaan siinä tilanteessa.Itse tulin kiukkuiseksi menettäessäni viimeiset jotka ymmärsivät minua ja tukivat minua.Ei tarvitse älykkyys osamäärän kovin korkea olla,havaitaakseen kuinka raadollinen maailmamme on,joten luottamus on kallis asia.Joku sanoi että ystäviä löytyy vaikka millä mitalla,mutta kun löydät hyvän ystävän,on se lottovoitto.

Hei,

Tunnen kohtaasi paljon myötätuntoa. Syöpä on hyvin katala sairaus ja vie ihmisen nopeasti pois luotamme. Koin vastaavan tilanteen maaliskuussa, kun isäni nukkui pois. Sairasti vatsa syopää jonka piti olla paranemaan päin, mutta yllättäen levisikin pahasti ja samat sanat kuulimme lääkäriltä ettei mitään tehtävää.

Tulen muistamaan ikuisesti kuinka olin isän vierellä viimeisenä iltana ja näin miten heikossa kunnossa rakkain ihminen oli..
Muistan mitä puhuin hänelle, muistan myös hänen puheet ja ilmeet selvästi. Se oli tärkeätä että sai olla vielä viimeisen kerran hänen seurassa. seuraavana päivänä sairaalasta soitettiin että nyt olisi tultava jos haluaa vielä hyvästellä.

Isä ei enään ollut tajuissaan, mutta kuuli kaikki puheet mitä hänelle puhui. Kuiskasin hänen korvaansa vielä että rakastan häntä ja kaikki tulee olemaan hyvin.


Hautajaisissa ei kyllä pysty olemaan itkemättä vaikka kuinka purisi huulta. Kun tulin kirkkoon sisälle niin siinä samassa tuli suunnaton itkun tulva joka kesti koko seremonian ajan. Se tuntui ihan luontevalta loppujenlopuksi. Antaa vain surun tulla.
Jaksamisia sinulle ja hyvää kesää!!

Isäni kuoli ollessani teini-iässä, hän kävi minua vkonloppuisin ym lomilla ahkerasti mummolassa katsomassa eli vietti näin ollen paljon aikaa kanssani.

Isä kuoli yllättäen sydäninfarktiin. Muistan kun näin hänet viimeisen kerran kun hän oli luonamme syömässä. Koko sen ajan tunsin isän jopa häiritsevästi katselevan minua.. Outo katse silmissään. Muistan kun jäin sillä kertaa jotenkin haikeana katsomaan isän perään kun hän sulki oven lähtiessään.

Se oli perjantai-aamu kun tieto tuli, että isä on kuollut. Järkytyin kai jotenkin kun menin silti kouluun (kävin lukiota) ihan normaalisti ja toimin kuten aina ennenkin kuta kuinkin viikon päivät kunnes jotenkin suru kolahti ja olin poissa jopa koulusta muutaman päivän.

Itkin hautajaisissa, sain rauhoittavia, joiden avuilla suru sai rauhassa tulla :)

Vaarini eli toinen isäni kuoli viime syksynä koko kevään ja kesän sairastamisen jälkeen. Hän oli tuttuna jääränä :) salannut sairastamisensa meiltä kaikilta viimeiseen asti. Viimeisenä kertana kun kävin vaaria katsomassa sairaalassa, otin häntä kädestä kiinni ja silitin poskea ja otsaa. Vaari ei enää pystynyt puhumaan eikä oikeastaan ymmärtänyt muuta kuin katsoa silmiini koko ajan. En itkenyt, jotenkin sitä oli kesän ja kevään aikana "kovettunut". Piti olla mummun tukena, järjestää asioita ja auttaa, ja pakko oli jaksaa omien lastenkin ja arjen tähden.

Hautajaisissa murruin täysin, pärjäsin kuitenkin ilman rauhoittavia. Tosin en pystynyt ilman tukea kävelemään kun saatimme ja laskimme vaarin hautaan. Se oli rankka paikka.

Ihmisillä on eri tapoja käsitellä suruansa.. Kukin tavallaan kunhan ei kätke sitä sisäänsä :) Itselläni tulee vieläkin joskus suunnaton ikävä ja sitä kautta suru mikä tuntuu helpottavalta itkeä silloin pois. Jotkut juhlapyhät ym tuntuvat välillä raskailta vaan sitten sitä on oikeastaan iloinen todetessaan miten muistaa läheisen ihmisen niistä hänen opettamistaan jutuista. Kuten vaikka nyt jouluna hiljentymisestä :) Sillä tavalla ne ihmiset jatkavat elämäänsä mukana meidän sydämissämme :)

hei!
Otan osaa, oikeasti. Oma mieheni kuoli kesäkuun alussa ja isäni kaksi päivää sen jälkeen. Ajattelisin, että olet ollut silloin tavatessanne vähän shokissa ja niin myös hautajaisissa. Kun ensimmäinen mieheni kuoli yllättäen, en myöskään itkenyt hautajaisissa. jälkeenpäin ymmärsin olleeni shokissa. Nyt toisen mieheni kuoltua hautajaisolo oli ihan toisenlainen, itketti kovastikin. Eli tilanteesta riippuu, miten ihminen reagoi. ja niin monesta asiasta. Vaikka rakastaa yhtä paljon tai ainakin samalla sydämellä.

Voimia!

t. Kaksi kertaa

Isoäitini, joka oli hyvin läheinen minulle kuoli noin 5 vuotta sitten. Hän oli sairaalassa viimeiset puolivuotta hoitovirheen takia.

Loppuaikana oli vaikeaa katsoa miten rakas isoäiti vain kuihtui pois. Lopulta, kun hän kuoli sairaalassa, olin minä ensimmäinen paikalla ennenkuin edes hoitajat olivat todenneet hänen kuolleen.

Muistan vieläkin miltä hän näytti siinä kuolleena ja kyyneleet virtaavat poskilla nytkin kun kirjoitan. Jouduin soittamaan ja ilmoittamaan äidilleni, enoilleni ja tädilleni heidän äitinsä kuolemasta. Enolleni jouduin valehtelemaan, kun hän kysyi oliko isoäitimme vain nukkunut pois. En voinut kertoa että isoäiti oli todennäköisesti tukehtunut omaan oksennukseensa. Kaikki tämä on edelleen sisälläni. Kukaan muu ei tiedä tuosta asiasta.

Kun saavuin isoäitini kotipihalle, ensimmäinen joka tuli vastaan oli enoni, jonka silmät olivat itkusta punaiset ja hän halasi minua Rupesimme laskemaan lippua puoleen sankoon, äitini, tätini, 2 enoni ja isoäitini parhaan ystävättären itkiessä vieressä, minulta ei kyyneleitä vuotanut. Hautajaisissa oli täysin sama: Yhtään kyyneltä en vuodattanut. Lauloin Schubertin Ave Marian isoäitini kunniaksi siunaustilaisuudessa. Nyt oli isoäidilläni parempi olla, eikä hänen tarvinnut kärsiä enään kipuja.

Suuri ikävä jäi jäljelle.

On hieman samanlaisia kokemuksia.
Enoni kuoli monta vuotta sitten, emme nähneet kamalan usein ja olin oikeastaan vielä melko nuori silloin.
Enoni sairasti astmaa joka kehittyi keuhkoahtaumaksi jolloin hänen oli erittäin vaikea hengittää. Hän poltti paljon tupakkaa jonka vuoksi hänelle ei voitu asentaa hengitysputkea joka olisi antanut enemmän elinvuosia ja helpotusta tilanteeseen. Loppuvaiheessa hänellä todettiin myös syöpä, muistaakseni keuhkosyöpä eli keuhkot olivat käytännössä aivan rikki.

Muistan käyneeni kauan sitten enollani ja äitini sanoi minulle lähtövaiheessa että menkääs tytöt sanomaan vielä enolle heihei, tämä voi olla viimeinen kerta kun näette enon.. Erittäin ujona lapsena en uskaltanut mutta katsoin enoani päin joka hymyili ja muistaakseni myös vilkuttaakseen/hyvästellääkseen nosti kättään.

Myöhemmin kuulin äidiltäni että eno on kuollut. Kuulin myös tarinan että kun syövästä oli saatu tieto, enolleni oltiin menty kertomaan ja kysytty, haluatko tietää mikä siellä on? Ja enoni oli vastannut että ei hän halua, tieto kuitenkin annettiin julki.

Hautajaisissa en itkenyt. Eno tuntui kai liian kaukaiselta ihmiseltä, en vain osannut surra. Jälkeenpäin olen toisinaan katunut kun en mennyt halaamaan tai sanomaan kädestä hyvästejä mutta nyt asialle ei voi enää mitään. Kunnioitan kuitenkin hänen muistoaan, hän oli hieno ihminen!