Eroa miettiessäni noin puolentoista vuoden ajan olen puntaroinut miljoona kertaa asioita eri näkökulmista. On kaksi murrosiän kynnyksellä olevaa lasta, velaton talo, vakituinen työ ja kaikki noin päällisin puolin hyvin. Mutta mieheni kanssa ei enää löydy mitään yhteistä, harrastukset on omia molemmilla, mennään omien aikataulujen mukaan, tunteet ovat kauan olleet jo hukassa sekä fyysiseti että henkisesti ja en tiedä olenko koskaan miestäni rakastanut,mitä rakkaus oikein edes on?
Avioliitto ilmeisemmin on perustunut enemmän järkivalintaan kuin rakkauteen. Kun mieheni on poissa ja olen lasteni kanssa tai yksin kotona olo on levollinen, en ole enää pitkään aikaan kaivannut enkä ikävöinyt miestäni enkä odottanut häntä kotiin esim. lyhyiltä työreissuilta.Päin vastoin olen toivonut, että olisi nyt vielä muutaman päivän lisää...Onko tällainen avioliitto oikea malli lapsillekaan, jossa ei osoiteta hellyyttä eikä mitään muutakaan enää?Ja tuntuu, ettei pelkkä kaveruus riitä avioliiton jatkumisen perusteeksi.
Tällä hetkellä ajattelen, että tunteet tuskin palaavat, jos niitä on koskaan ollutkaan oikealla tavalla, en kai voi itseäni käskeä rakastamaan, haluamaan. Asiasta olemme myös keskustelleet ja mieheni mielestä tilanne ei ole vielä "niin" paha, että tarvisi eroa miettiä mutta tiedän että molemmat kärsimme tästä. Itse en oikein terapeutteihin usko, tunteiden on lähdettävä itsestäni.
Eniten suren lasteni puolesta; jos ero tulee,hajotan heiltä ydinperheen, miten tulemme jatkossa asumaan, mikä on rahallinen tilanteeni. Uskon, että itse tulen pärjäämään ja selviämään ajan myötä hyvin ja ottamaan vastaan elämän uudet haasteet ja edelleen olevani hyvä äiti lapsilleni...Kuinka kauan näitä asioita oikein on mietittävä, kun ero on mielessä tällä hetkellä päivittäin? Onko kenelläkään samanlaisia ajatuksia, tuntemuksia, kertokaa. Kiitos!
Avioliitto ilmeisemmin on perustunut enemmän järkivalintaan kuin rakkauteen. Kun mieheni on poissa ja olen lasteni kanssa tai yksin kotona olo on levollinen, en ole enää pitkään aikaan kaivannut enkä ikävöinyt miestäni enkä odottanut häntä kotiin esim. lyhyiltä työreissuilta.Päin vastoin olen toivonut, että olisi nyt vielä muutaman päivän lisää...Onko tällainen avioliitto oikea malli lapsillekaan, jossa ei osoiteta hellyyttä eikä mitään muutakaan enää?Ja tuntuu, ettei pelkkä kaveruus riitä avioliiton jatkumisen perusteeksi.
Tällä hetkellä ajattelen, että tunteet tuskin palaavat, jos niitä on koskaan ollutkaan oikealla tavalla, en kai voi itseäni käskeä rakastamaan, haluamaan. Asiasta olemme myös keskustelleet ja mieheni mielestä tilanne ei ole vielä "niin" paha, että tarvisi eroa miettiä mutta tiedän että molemmat kärsimme tästä. Itse en oikein terapeutteihin usko, tunteiden on lähdettävä itsestäni.
Eniten suren lasteni puolesta; jos ero tulee,hajotan heiltä ydinperheen, miten tulemme jatkossa asumaan, mikä on rahallinen tilanteeni. Uskon, että itse tulen pärjäämään ja selviämään ajan myötä hyvin ja ottamaan vastaan elämän uudet haasteet ja edelleen olevani hyvä äiti lapsilleni...Kuinka kauan näitä asioita oikein on mietittävä, kun ero on mielessä tällä hetkellä päivittäin? Onko kenelläkään samanlaisia ajatuksia, tuntemuksia, kertokaa. Kiitos!
Vastaukset 12
Vanhimmat
...naisilla on mestarillinen kyky syyllistää itsemme ja vielä mestarillisimpia olemme unohtamaan itsemme. Älä hyvä tyttö anna ajan mennä menojaan vaan ryhdy tarvittaviin toimenpiteisiin heti.
Vain eletty elämä on se, mitä on ihana muistella kiikkustuolissa.
Ja mitä lapsiin tulee, korvat ei ole koristeena eikä silmillä ole lappuja, he ovat jo nähneet ja kuulleet kuinka teillä on asiat. Lapset ovat huonoin syy jatkaa avioliittoa, vaikka valitettavan usein näilläkin sivuilla niin kehoitetaan tekemään.
No oli miten oli tätä mieltä minä olen ja olipa päätöksesi mikä tahaansa se on tehtävä, sen voit ainakin itsellesi luvata.
Voimia sinulle, olen itse aikoinani läpikäynyt saman, mietin monta vuotta ja lopuksi päätin erota. Se ei ole helppoa, kun tuntee hajottavansa kaiken mitä siihen asti on ollut varsinkin lapsilla.
Toisaalta, kun itsellä paha olo vain pahenee on pakko miettiä onko se kenenkään hyväksi sekä lasten että miehen kannalta.
Itse erosin koska yhdessä ei ollut enää hyvä olla. Kumpikin vietti aikaansa yhä enemmän omissa harrastuksissa, ei enää mitään halua tehdä asioita yhdessä.
Nyt olen jaksanut paremmin keskittyä lapsiin, aivankuin paino olisi pudonnut harteiltani, en ole enää ahdistunut vaan se iloinen oma itseni. Lapsille ero on järkytys, tottakai, mutta itse ainakin pyrin osoittamaan, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta ja joskus vain käy näin. Heistä on kasvanut hyviä lapsia, iloisia, positiivisia ja onnellisia, asiansa kunnolla hoitavia. Voin siis olla ylpeä ja tyytyvänen.
Ei kukaan voi määrittää oikeaa aikaa eroamiselle, enkä sitä voi edes suositella, jokaisen on kuunneltava itseään ja tuntemuksiaan.
Sinun tilanteesi on hyvin tavallinen keski-ikäistyvälle naiselle. Suuret tunteet ovat loppuneet. Elämää olisi vielä jäljellä. Me Naisetkin kirjoittaa, että naisella on oikeus päästä pois huonosta suhteesta.
Sinun kaltaisellesi ihmiselle avioliitto on parisuhdeleikki. "Tää menis nyt naimisiin ja sen miehellä ois puku ja tää näyttäisi niin nätiltä ja sitten nää söis kakkua ja tannsittais!" Ihanaa.
Jokainen leikki loppuu joskus. Arki alkaa. Kaikki ihmiset sitä eivät arkea kestä. Kivaa leikkiä ja suuria tunteja pitäisi olla koko ajan.
Tottakai sinun kannattaa erota heti. Rasitat hyvää miestä ihan turhaan. Ihan toinen juttu sitten onkin, että kaltaisesi ihmisen ei pitäisi mennä naimisiin lainkaan. Hääleikki olisi kannattannut jättää leikkimättä.
S
Lisäisin vielä että aloittajan tulisi jättää murrosiän kynnyksellä olevat lapsensa isälleen asumaan,koska mitä ilmeisemmin käy niin että näitä "suuria tunteita" alkaa aloittaja-rouvalla löytymään ja elämää pitää elää asenne vain voimistumaan.Ei missään nimessä ole nuorelle hyväksi nähdä "itseään etsivän" "aikuisen naisen"
"elämästä nauttimista" kovin läheltä.Aloittajan olisikin ihan lasten kannalta hyvä muuttaa eri paikkakunnalle!
ex-vaimo elää justiinsa noin,ei varmasti lasten silmin katsottuna äitin oman elämänsä eläminen hääviltä näytä.
...jos itse ei samaa ole kokenut. Tuskinpa kukaan naimisiin mennessä tietää millasta elämä on 15 vuoden kuluttua, moni jättäisi menemättä, jos sen tietäisi. Miksi on niin vaikeaa hyväksyä, että joskus vain suhden palaa loppuun, eikä mitään toivoa paluusta enään ole.
Minä en aikoinaan edes halunnut naimisiin, mutta nuorena, kilttinä tyttönä vanhempien painostuksesta (osittain) menin....ei siis mitään häähömppää ja ruusu-unelmia.
Perhettä hoidettiin melkein kuin firmaa...asiat sujui...mutta se olennainen puuttui...eli oikeanlaiset tunteet. Vuosien varrella muutuin, kasvoin, aloin tuntemaan itseni, huomaamaan mitä kaikkea kaipasin...joten lopuksi ainoa vaihtoehto oli ero.... viiden vuoden miettimmisajalla ja melkein kahdenkymmenen vuoden liitolla...
Ihan kuin olisi lukenut omaa tekstiä, kun luin Pohtijan ajatuksia. Kaksikymmentä vuotta oli avioliittoa takana minullakin ja kaikki tunteet miestäni kohtaan olivat menneet. Olimme kuin sisko ja sen veli ja vielä siitä etäisemmästä päästä. Hävettää myöntää, että mietin eroa lähes kymmenen vuotta ennenkuin uskalsin tehdä ratkaisuni, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ero oli kova paikka, mutta en ole päivääkään katunut sitä. Olen todella onnellinen tällä hetkellä ja toivon sydämestäni samaa myös ex-miehelleni. Vaikka on kliseistä ajatella, että meillä on vain tämä yksi elämä, niin se on kuitenkin ihan totta. Avioliitossani oli mukana myös uskottomuutta, joka vei ne viimeisetkin tunteen rippeet. Uskottomuudenkin voi antaa anteeksi, jos on vielä tunteita jäljellä, mutta huomasin lopulta, että viimeiset ex-mieheni touhuilut muiden naisten kanssa eivät tuntuneet enää missään. Silloin tajusin, että olimme tulleet tiemme päähän.
Mielestäni oikea aika erota on silloin, kun sen todella tuntee sydämessään. Jos ahdistava tunne täyttää mielen jatkuvasti, ei ole pakko jatkaa avioliittoa. Kyllähän syyllistäjiä riittää tuomitsemaan, ja tokaisut, ettei se vaihtamalla parane, tulivat tutuiksi ratkaisuni jälkeen. Ihaillaan pitkiä liittoja, jotka ovat saattaneet olla täyttä helvettiä, mutta kestäneet kuitenkin. Silloin, kun lämpö ja läheisyys katoaa, ei ole enää mitään.
Kaikki sympatia sinulle. Itse pohdin täällä samoja asioita noin kolme vuotta ja nyt on ero-päätös tehty ja asiat etenee.
Helpotus on ollut valtava, vaikka lapset tietysti surettavat. Välillä tuntuu, että olen siirtänyt heille taakkani, sillä ex-mieheni käyttää nyt heitä pelinappuloinaan, kun minua ei enää voi. Äitinä poden syyllisyyttä siitä, että olen tehnyt väärän "isävalinnan", mutta minkäs sille voi. En voi muuta kuin yrittää olla paras mahdollinen äiti vastapainoksi.
Kun aloitin pohdintani, niin mielestäni meilläkin oli kaikki hyvin - vain tunne puuttui. Raahasin kuitenkin ex:äni terapiaan ja vasta siellä silmäni avautuivat näkemään ongelmamme, jotka johtuivat tietysti sekä omista "rakennevioistani" kuin myös ex:ni. Minä olin tullut tieni päähän ja olin valmis muuttumaan, mutta ex:ni ei vielä ollut siinä kehityspisteessä. Enkä tiedä tuleeko hän siihen koskaan.
Jossain avioero-kirjassa todetiin, että ihminen on ero-pohdintansa tehnyt kun ajatukset muuttuvat jos-muodosta kun-muotoon. Jos vielä ajattelet, että "Jos se ja se asia muuttuisi..." niin et vielä ole valmis.
Kaverisuhde ja järkiavioliittokin voivat olla ok. Luulisin, että kaikki suhteet päätyvät kaverisuhteeksi ja olisin ikionnellinen, jos löytäisin miehen, joka kanssa on yhtä kiva ja hyvä olla kuin parhaan ystäväni. Pohjalla tietysti olisi extrana se hullaannuttanut rakkastuminen, joka alussa yhdessä koettiin. Joten jos miellät miehesi vielä jossain määrin kaveriksesi, niin suosittelisin kokeilemaan tuota terapiaa. Se on halpaa verrattuna eroon.
Kiitos teille monille hyvistä ajatuksista. On hyvä huomata ettei asioiden kanssa ole yksin. Muutamille kommentoijille voisin sanoa, että kirjoituksistanne paistaa katkeruus...en ole hakemassa itselleni uutta miestä, en saman katon alla asujaa enkä lapsilleni isäpuolta. Toivon tietenkin, että joskus voisin vielä tuntea itseni onnelliseksi ja olla tyytyväinen elämääni...tällä hetkellä en ole niistä kumpaakaan. Mietin vielä sitä, että missä vaiheessa lapsille olisi paras aika asiasta kertoa? Millaisia kokemuksia on siitä? Oletteko kertoneet ennen avioeron vireillepanoa vai sen aikana ja kuinka pikaisesti kaikki käytännön järjestelyt mm. asumisasiat ovat sujuneet.Yhä enemmän ajattelen asioita, että kun asia olisi niin...onkohan tämä sitten siirtymistä siihen lopulliseen päätökseen??? Toisaalta olen jo ratkaisuni tehnyt. Mutta millä aikataululla kaikki tulee tapahtumaan, on vielä avoin. Olo on välillä todella ahdistunut ja surullinenkin, en kaipaa syyllistäviä kommentteja, koska tiedän sen muutenkin, että tämä on minusta lähtöisin. Jaksamista kaikille samassa tilanteessa eläville.
Minä ajattelin, että olisimme kertoneet yhdessä tulevan ex:ni kanssa lapsille sitten kun olisimme tienneet edes jotain tulevasta. Mutta mieheni aloittikin kertomalla heti seuraavana päivänä yksin ensimmäisen oikean ero-keskustelumme jälkeen. Hän otti sitä kautta jonkinlaisen etulyöntiaseman, kun selitti lapsille, että äiti haluaa muuttaa pois. Meidän lapset ovat alle kouluikäisiä, joten he eivät vielä kovin paljoa ymmärrä.
Ainakaan minun mielestäni lapsia ei pitäisi sotkea mukaan pohdintoihin, vaan vasta sitten kun tietää että ero varmasti tulee. Ehkä voisi siis sanoa, että kun eropaperi on laitettu eteenpäin, niin sitten.
Käytännön järjestelyt etenevät ripeästi, jos saat jostain asunnon ja tiedät että saatte asiat sovittua. Jos taas miehesi laittaa kaikessa vastaan, niin voit varautua pitkään prosessiin. Esim. lapsia et saa mukaan, jos miehesi sitä vastustaa, ja omaisuuden jako voi viedä vaikka vuoden, jos kaikesta tapellaan.
kyllä tuntee itse, milloin on se oikea aika erota.
Itselläni ero tuli ensimmäistä kertaa mieleen viitisen vuotta sitten. Siitä se on asteittain lisääntynyt ja sanoisin, että nyt loppusuora häämöttää. Kyseessä on myös ns. järkiavioliitto, jossa ei ole koskaan ollut suuria tunteita.
Miten suomessa muka joutuu solmimaan "järkiavioliittoja"??Kyse lienee itsekkäästä tarpeesta mennä naimisiin kun kaveritkin menevät.Ja syyllinen tietty mies kun ei kyennyt tuota "järkiavioitujaa" miellyttämään. Joo etää silleen