...pitkistä esim. 20 vuotta kestäneistä liitoistaan.Onko se vuosin rakkautta ollutkaan,jos niin nopeasti "toipuu". Itse olen yksin ollut 3 vuotta ja vieläkin rakastan ja ikävöin. Välillä vajoan tosi pahasti, sitten taas tuntuu että on liiankin "iloinen", kunnes taas masentuu jne...elämä aaltoilee ja vanha vaan kummittelee. Onkohan tää sitä riippuvuutta vai rakkautta,pää tässä "pimenee" kun miettii.Kohta taas edessä yksinäinen loma ilman toista aikuista, lapset kyllä on, mutta se ei korvaa aikuisen seuraa,kuten ei aikuinen korvaa lasten leikkikaveria.
Miten ihmiset voivat
unohtaa ja pääsevät yli....
415560
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 41
Vanhimmat
Ei entistä voi eikä pidäkään kokonaan unohtaa. Mutta kyllä eron jälkeen pitää pystyä myös uuteen elämään. Minulla takana 27 vuoden liitto joka päättyi miehen uskottomuuden ja elämänsä rakkauden löytymiseen. Se koski ja ajattelin, että en koskaan selviä siitä. Mutta toisaalta ajattelin, ettei toista ihmistä voi loukata pahemmin ja miksi minä kaipaisin ja rakastaisin ihmistä joka pystyy tekemään minulle tuon. Kertomatta ensin mitään pahastaolostaan ja tyytymättömyydestään avioliittomme suhteen. Se antoi minulle uutta "potkua" elämään ja päätin aloittaa uuden elämän lasten kanssa. Pitkästä liitosta huolimatta lapset vielä pieniä, nuorimmainen alle kouluikäinen joten heidän kanssaan arki on aina täynnä touhua. Mutta toki kaipaan vierelleni sitä aikuista ihmistä ja ehkä hän jonain päivänä ilmestyy. Entistä miestä en vierelleni ottaisin vaikka hän sitä polvillaan pyytäisi.
minulla päättyi juuri kuukausi sitten 23 vuotta kestänyt liitto kun mies löysi uuden naisen, elämänsä rakkauden kuten hän naiselle tekstareissaan ylisti (näin ne; siten kärähti) että tuntui pahalta nähdä viestit joissa meidän liitto ja minä lyötiin lyttyyn kun uusi oli paljon parempi, nyt siitä reilut kuukausi mies jo asuu uuden luona ja minä kolmen lapsemme kanssa 2 vuotta vanhassa keskeneräisessä talossa, josta velkaa eli talo menee myyntiin en pysty pitämään tätä kallista ja hienoa taloa...
Miestä en takaisin ota jos nyt rakkaus lopahtaakin uuden kans , tekstarit toiselle naiselle niin loukkas minua!Ja ilmeisen kiintynyt hän on tähän kuten nainen mieheeni koska asuvat yhdessä ja liikkuvat yleisesti yhdessä,mies ei vielä ei edes ole ehtinyt hakea eroa eikä olemaan lastensa kanssa ollenkaan....nainen niin tärkeä!
en tiedä miten sopii tapaamiset kun asuu siellä naisella,olen käynyt psykologin juttusilla avioliittoneuvojan luona ja hän sanoi ettei lapsia saa sekoittaa tutustumaan uuteen naiseen nyt kun ero vielä tuore....
etten ole unohtanut miestäni., kaipuu ja ikävä tulee edelleen välillä vihankin vierelle....
oli hänessä hyvääkin jos huonoakin....
normaalia tuossa vaiheessa. Vaikka kuinka toinen satuttaa, niin siitä huolimatta rakkaus ei lopu hetkessä. Miten minuun sattuikaan mieheni sanat; en ole sinua koskaan edes rakastanut. Mutta siitä huolimatta minä rakastin ja ikävöin häntä. Vaikka tiesin hänen asuvan uuden rakkautensa kanssa. Lasten tapaamisessa oli tauko pitkän ajan, koska en halunnut että lapset tapaa uuden onnen heti. Joten ei isäkään lapsia tavannut. Tosin esikoiselle uusi rakkaus oli esitelty jo kauan sitten, ennenkuin minulla oli edes tietoa hänestä.
Eroprosessissa on monia vaiheita ja elämä tuntuu olevan yhtä vuoristorataa. Hyvän jakson jälkeen tuleekin huono jakso ja tuntuu, ettei pysty tekemään muuta kuin itkemään. Mutt ajan myötä hyvät jaksovat kestävät pitempään ja huonot jaksot vähemmän aikaa. Minä odotin miehen hakevan eroa mutta sitä ei tapahtunut. Puolivuotta jaksoin odottaa ja sen jälkeen pistin itse erohakemuksen käräjäoikeudelle. Elokuussa loppuu harkinta-aika ja minä olen varmaan taas se, joka lopullistakin eroa hakee. Miehelle olisi varmaan ihan sama olla naimisissa kanssani ja asua toisen naisen kanssa.
niin, että rakastat omaa mielikuvaasi exmiehestäsi? Osaatko sanoa miksi rakastat?
Toki itsekin omalla tavalla rakastan ex-poikaystäävääni 25 vuoden takaa... Eroottinen rakkaus muuttui ajankuluessa ystävän rakkaudeksi. Tai ehkä se vielä on enemmänkin kuin ystävänrakkautta, mutta molemminpuolista: Muuten en pystyisi siihen.
Älä vielä lyö hanskoja tiskiin. Jos ei velkaa ihan hirveästi, kysy saisitko pankista pitkäaikaisen lainan ja sitten ota selvää Kelasta paljonko saisit asumistukea jos jäisit siihen. Jos ei onnistu, pidä puolesi ositussopimuksen teossa!!!
Minulla kävi niin että lapset sotkettiin liian aikaisin eron syihin ja uuteen rakkauteen. Noudata saamaasi neuvoa etteivät lapset vielä (en tiedä minkä ikäisiä) tapaa tuota ihmistä. He tarvitsevat paljon enemmän aikaa kuin aikuinen.
vastaus.Ei rakkaus päivässä pääty!!!!
Kaikilla löytyy nuoruuden ihastuksia ja rakkauksia tietenkin, kuuluvat elämään. Mutta ne eivät nyt näissä tilanteissa kyllä auta. Puhutaan pitkistä liitoista ja loppumisesta vähän niinkuin yllärinä!
Niin tuttua kirjoituksesi. Vuoristorata, jota käy läpi eron jälkeen, vaikka olen aina ollut kovin rauhallinen ym. mutta nyt eron jälkeen koen kokevani kovia ahdistuskausia välillä. En voi kuvitellakaan enää tapaavani ketään oikeaa rakasta, ihmistä, joka rakastaisi minua ja minä häntä ja jonka kanssa elämä voisi olla ihanaa. Olen eron jälkeen ollut aivan kuollut, vaikka 10 vuotta teisin jo, että meidän suhteesta ei tule mitään, mutta kun ero tuli en vaan enää kykene ajattelemaan mitään uuttakaan.
Kuka minua nyt rakastais? Kun ei sekään mies, jolle synnytin kolme lasta ja olin aina nöyrtyvä hänen toiveisiinsa ja hoidin lapset kun han loi uraansa...ei rakastanut minua, ei auttanut kun oli vaikeaa. jätti yksin aina...
Kuinka voisin selviytyä vai voinko? Täytyy sanoa, että mielessä on käynyt että, jos vaikka päättäisin päiväni (niin turha ja tyhma kuin olen), niin sitten joku muu mummuista jompikumpi ehkä tai siskoni tai exmieheni, ottaisi lapset hoiviinsa, kun tätä ennen ei ole aikaa liiennyt keneltäkään koskaan. Mutta luulen syynä olleen juuri sen, että ajattelevat minun jaksavan vaan aina vaan. Ei näe väsymystäni, eivät kuule valitystani, olettavat minun olevan super-äiti, jollaisia ei ole olemassakaan.
Olen vaan niin väsynyt. Eikä auta valittaa. Ei ole rahaa. Eilä töitä vaan pelkkää opiskelua vaikka ammattikorkeakoulutodistus olisi jo plakkarissa. Mut ku toimistotyöhommiin hakijoita on sata per paikka niin kymmenen vuotta kotona ollut saa jäädä nuolemaan näppejään automaattisesti.
Kuinka elättää lapset ja elää ylipäätään?
Voiko joku muka rakastaa tällaista eronnutta ihmistä? Yhhyyyyyy,,,
Sitä uskoi rakkauteen ja hyvyyteen ja tasapuolisuuteen ja kun teen oikein toinenkin tekee oikein periaatteisiin, mutta ei se mennytkään niin, vaan se joku raha ja ulkopuolisuus tekikin paljon enemmän.
T: Tuhkimo
Miehen rakkauden loppumisen merkit olivat kyllä ilmassa etukäteen kun asiaa miettii nyt. Meillä ei koskaan puhuttu rakkaudesta eikä juuri muustakaan, joskus yritin asioista miehen kanssa keskustella mutta hän ei ole keskustelevaa sorttia. Odotin kuitenkin että tuollaisessa tilanteessa hän olisi ottanut asian puheeksi, olisi hoidettu ero ja sitten hän olisi aloittanut suhteensa. Mutta ehkä juuri se uusi rakkaus antaa voimia irrottautua vanhasta.
Kovinpa oli tuttua sinunkin tekstisi. Noinhan minäkin tein ja ihmiset kuvittelivat/kuvittelevat minun jaksavan kaiken. Mies sanoikin erotessa, että sinä olet niin vahva ihminen että sinä selviät kaikesta mitä eteen tulee. Ja selviänhän minä kun minun on pakko selvitä.
Sinulla ja minulla on tulevaisuus edessä ja me rakennamme sen itsemme varaan. Vaikka kaipaan rakkautta niin olen ajatellut, että elämässä voin luottaa täysin vain itseeni ja minun on osattava elää yksin. Minun itseni on rakastettava itseäni. Tämä on ollut eron jälkeen johtotähtenäni ja hyvin minä olenkin pärjännyt. Olen tehnyt paljon asioita josta olen joskus haaveillut. Esim. parin viikon päästä olen lähdössä elämäni ensimmäisille rock-festareille vaikka ikää melkein 50 vuotta. Olen tälläinen "myöhäisherännäinen".
Uskoisin, että pitkän liiton loppuminen ei oikeasti ole mikään ylläri, jos osaisi katsoa ympärilleen. Sitä on vain niin tottunut toiseen, pitää elämää sellaisena kuin on itsestään selvyytenä, ei enää aisti toisen mielialan liikkeitä, puuttuu oikeanlainen läheisyys lukea toista.....
siinä että usein se yllätys ei sitten jälkikäteen ajateltuna ollutkaan ylläri, mutta sitä vaan ei juuri silloin ymmärrä kun on kaikista vaikeinta. Niin se vaan tuppaa menemään.
Ja ajatustenluku on erittäin vaikeata jos ei sitä oikeata signaalia (siis oikeata) saa.
Sitä vaan meinasin tuolla oudolla vastauksellani, ettei rakkaus päätykään (ehkä) hetkessä, mutta se voi muuttua ja muotoutua toisenlaiseksi. Riippuu aivan täysin siitä mitä tuo rakkaus kenenkin kohdalla pitää sisällään.
Enkä oikein usko, että pitkä suhde loppuu miltei koskaan täysin yllärinä: Ensin toki voi ajatella niin, mutta kelatessa hieman aikaa taaksepäin, niin hyvinkin helposti näkee merkkejä, ettei kaikki ole kohdallaan.
Ja sitten vielä: Usein rakkaus hiipuu jo avioliiton/yhdessäolon aikana - niin hiljalleen, että on yllättynyt itsekin, mihin se oikein on kadonnut ja milloin.
vaikkakaan ei ollut hyväksyttävää hänen sanoa niitä ääneen, turha loukkaaminen on turhaa.
Itse elin lähes 30 vuoden liiton miehen kanssa jota luulin rakastavani. Hän petti ja jätti minut kun olimme saaneet lapsemme maailmalle. Luulin romahtavani täysin, en voinut ymmärtää miksi minulle kävi niin.
Kaksi kuukautta eromme jälkeen tapasin nykyisen mieheni, miehen jonka kanssa olen saanut kokea todellisen rakkauden. Vasta tämän uuden onnen kohdattuani, ymmärsin edellisen liittoni perustuneen ystävyydelle ja kumppanuudelle, ei oikealle rakkaudelle. Ilman tätä nykyistä miestäni en voi olla päivääkään ilman voimakasta ikävää, kun taas exäni saattoi olla työreissuillaan viikkoja minun kokematta minkäänlaista ikävää.
Vasta nyt 50 risat tiedän miltä tuntuu rakastaa ja olla rakastettu.
Mutta mitä se rakkaus oikein on. Millaista rakkauden mielestänne TÄYTYY olla, jotta jaksetaan avioliittoa? Minä ainakin olen ihastunut ja rakastunut lukemattomia kertoja ja avioitunut yhden tällaisen rakastumisen seurauksena. Nyttemmin rakastumisen tunteet ja intohimo ovat hiipuneet ja jäljellä on vahva kumppanuus. MIKSI SE EI YLEENSÄ IHMISILLE RIITÄ? Minulle kyllä riittäisi vallan mainiosti, miehestäni en ole ihan varma. Muutaman vuoden ajan meillä tätä keskustelua on käyty ja kriisistä toiseen kuljettu, helppoa ei ole ollut, mutta yhteistä yritystä kyllä.
Rakkauden täytyy olla sellaista, että jaksaa avioliittoa. Ja jokainen määrittelee sen itse. Esimerkiksi mainitsemasi vahva kumppanuus auttaa jaksamaan hyvinkin paljon, MIKÄLI sellaista on. Jos miehesi ei tunne tahollaan vahvaa kumppanuutta, niin mitäpä hänkään sille mahtaa. Todella vaikea pakottaa itseään tuntemaan jotain muuta kuin tuntee - ja onko siinä vähääkään järkeä?
Kaikkihan me olemme erilaisia, tuskin kukaan aikuinen kuvitteleekaan, että kaikki jatkuu äärettömyyksiin samanlaisena tunteena. Tunteet muuttuu, joillain yhdessäolon myötä läheisyys lisääntyy toisilla taas vuodet vetää erilleen.
Kumppanuus on mielestäni hyvä asia, kun siihen sisältyy vetovoimaa fyysiseti ja psyykkisesti. Ei välttämättä samanlaista hullaantumisen tunnetta kuin suhteen alussa, mutta sellaista harmoniaa, jossa toisen läheisyys ja kosketus tuntuu hyvältä. Hyvään kumppanuuteen kuuluu mielestäni myös kyky nauraa yhdessä, hassutella ja se lokoisan rento olo yhdessäolosta nauttien.
miten pitkään olet tämän uuden miehesi nyt tuntenut kun tunteet ovat vielä noin tuoreita?
olet tänki kaa ekax vaikka 10v niin kyllä alat jo kaivata omaa tilaa,taitaa olla vielä ihan tuore tapaus ja voi olla sulle pelkkä laastari,kun huomaat,että se ei ookka täydellinen kunhan arki alkaa...Mielestäni eron jälkeen on hyvä olla 2-3v yksin ja tehdä välitilinpäätös sekä miettiä missä meni vikaan ja tutkia myös itseään.Sen jälkeen tulevat suhteet voi vaikka onnistua,eron tiimellyksessä aloitettu suhde usein hajoaa.
Eipä näitä asiota voi totuuksina julistaa. Ihmissuhteet kestää tai hajoaa, ihan riippumatta koska ne on aloitettu. Onhan tälläkin palstalta luettu tarinoita, joissa eron tiimellyksessä aloitettu suhde kestääkin vastoin kaikkia suuria totuuksia.
Välitilinpäätös kannattaa aina tehdä, oli sitten jättäjä tai jätetty. Omassa parisuhteessa oli osallisena ja sitäkautta kannattaa ottaa opiksi.
Itse olen eronnut osapuoli 20 vuoden liitosta kyllä. Itselle asia oli sikäli helpompi, että olin eroa useamman vuoden työstänyt jo mielessäni. Mieheni heitti yleensä erokeskusteluihin, että eipä minulla ole varaa jäädä lasten kanssa yksin....
No, sitten yhtenä päivänä tuli mitta täyteen ja ilmoitin haluavani erota, olihan se exälleni järkytys vaikka jälkikäteen hän sanoi, että olisi pitänyt merkit nähdä jo aiemmin. Hänellä meni puolitoista vuotta laastarisuhteissa, kunnes löysi vihdoin "sen oikean" (toivottavasti). Itsellä oli muutaman kuukauden kuluttua myös uusi suhde, joka oli virhe, ehkä jonkinlainen laastari sekin.
Ehkä ero oli sikäli "helppo", että mitään sukkia pyörittävää suurta rakkaustta ei välillämme ollut. Tapasimme nuorina parikymppisinä ja yhdessä oli ihan kivaa, tuli hteinen kaveripiiri ja kaveritkin meni naimisiin..miksei siis mekin. Sitten alkoi opiskelut, iltatyöt, muutaman vuoden päästä lapset, asuntolainat, opintovelat eli sitä tavanomaista perusoravanpyörää.
Kumpikin varmasti kasvoi erilleen, alkoi olla omat harrastukset, omia ystäviä. Toisen jutut ei enää kiinnostaneet ja ärsytys kasvoi samalla tieto siitä, että elämä voisi olla toisenlaistakin....
No, ei ero ole eroajallekkaan helppo, jos ei kunnollista näkyvää syytä ole. Pitäisi olla hakkaava inhottava mies tai petollisuutta puolin tai toisin, että ero olisi yleisesti hyväksyttävä. Ihme kyllä moni ystäväni on jälkikäteen sanonut, että ei yhtään eroamme ihmetellyt.
Ehkä ohjeeksi voisin vain sanoa, yritä lopettaa murehtiminen ja asioiden vatvominen, opi rkastamaan itseäsi ja näkemään ne mahdollisuudet, joita elämä voi sinulle tarjota. Ero ei ole loppu, sen voi joutua kohtaamaan aivan kuten kuoleman, mutta elämä jatkuu ja sen täydellisyys on sinusta itsestäsi kiinni.
rakastaa itseään. Aina on vaan muut mennyt edelle ja sitten vasta itseän "hoitanut",jos jaksanut.Totta on että toiset pvät ovat "hyviä" jaksan nauraa ym., mutta kun ilta koittaa ka palaa tyhjään kotiin,niin ajatus heittää häränpyllyy ja kaikki hienot suunnitelmat valuu hukkaan. Tiedän mitä pitäisi itseni takia tehdä, mutta en vaan saa sitä aikaseksi.Teoria on aina helpompaa kun käytäntö.Kun oikein v...taaa ja sanon mitä haluan, niin heti perään tulee tajuttoman paha olo, siihen ne sitten aina aikeet kaatuu ja ukko taitaa sen hyvin tietää.Ehkpä mieskään ei osaa päästää vanhasta irti tai kokee syyllisyyttä,en tiedä. Kauheesti vaan koittaa valaa muhun uskoa yhteisestä tulevasta. En enää usko, mutta silti olo aina helpottuu hetkeksi,seuraavaan "hepuliin" saakka. Ja sama alusta....Ehkäpä olen tullossa vielä hulluksi/hullummaksi vanhoilla päivilläni(45.)Tulipahan annettua koko nuoruus 16 vuotiaasta asti,vaan vielä ehkä kerkeis kiikustuoliseuraa hakemaan,,kun vaan jaksais ja haluttais,mutta kun ei.
Tuli vähän semmoinen olo, että mitä sinä oikein valitat. Sanot antaneesi 16 vuotta elämästäsi, mutta kai sen olet vapaaehtoisesti tehnyt. Vaikuttaa, että et arvosta miestäsi pätkääkään, vaikka hän yrittää valaa uskoa!! Ei toinen voi tehdä sinua onnelliseksi, itse se on tehtävä.
oon vapaaehtosesti itseni "antanut", en kai tässä
muuten kärvistelisikään ikävää, jos pakotettu olisi.En ole hetkeäkään katunut ja vieläkin olisin osittain valmis "yrittämään", mutta en voi yksin suhdetta hoitaa,vaan kyllä sinä toistakin tarvitaan.Pää vaan sattuu olemaan eri mietä sydämen kanssa.Haloo itsellesi,,luulisi että olet moisen "sanonnan"(antanut itseni tms.) joskus kuullut ennenkin.
Lienenkö ymmärtänyt väärin? Sain käsityksen, että sinä haluaisit erota, mutta miehesi ei. Oliko se niin?
ymmärsit, mutta välillä haluan ja välillä en erota.Mieskään ei puheidensa mukaan halua erota, mutta ei vaan "pysty" itseään sieltä repäsemään pois, kovasti kuulema"yrittää"(minä en vaan sitä huomaa).Mun pitäs jaksaa olla positiivinen ja olla kyselemättä ja puhumatta mitään,hän kun haluaa päätänsä selvittää.Tietää kuulema ettei se onni välttämättä ole siellä.Sitä on jo pidemmän aikaa yrittänyt onnistumatta,toivoo kuitenkin että jaksaisin.Ehkä sitä jaksaisi paremmin jos tietäisi edes milloin.Siksi niitä hepareita tuleekin.En tajua ettei ihmiset halua selvittää asioita ja sitten häipyä jos niin kerran haluaa.Miksi pitää aina toinen jättää ilman mitään selitystä ja näin ollen syyllistää toista.Ei kai kukaan yksinään riitele,paitsi ehkä minä(kun en saa päätöstä tehtyä.)Jos tässä menee vielä toiset 3 vuotta, olisipa nyt se kristallipallo.
No nyt ymmärrän tuskasi. Miehesi siis on lähtenyt kodistanne ja yrittää selvittää ajatuksiaan toisaalla. Toivon, että saatte ratkaisun aikaan puoleen tai toiseen.
Epäilen ettei mene 3 vuotta ratkaisua odottaessa. Sinä naisena teet päätöksiä kun aika on niihin kypsä ja eiköhän se vuoden, parin sisällä. Mulla meni aikaa eron hakemiseen puolivuotta. Miehen on varmaan hyvin vaikea ratkaisuaan tehdä koska asuu toisen kanssa. Siellä hän varmaan puhuu toista ja sinulle toista. Tuo uusi elämä on niin erilaista mutta väkisin varmaan tulee mieleen joskus se vanhakin. Mutta uskon, että uusi vie aina voiton.
olisi masentunut? Entäs ystävät, onko heitä?
Jotenkin tuntuu, että olet vain jäänyt vanhan elämäsi, jossa miehesi näytteli liian suurta roolia, panttivangiksi. Kyllä se on riippuvuutta enemmän kuin rakkautta.
erostasi selvinnyt "voittajana". Muistele vaan alkuaikoja, kyllä masentaa ja mielialat vaihtelee surusta vihaan ja toisinpäin. On todellakin yksilöllistä miten kauan se kestää, mutta vuosien saatossa kaikki selviävät jotenkin!!!Aivan varmasti! Jokainen omalla tyylinnänsä ja aikataulussansa. IHAN VARMASTI.
Ainakin itselläni en tiedä, oonko jo masentunu niin, että tarvitsisin lääkitystä, mutta kun jotenkin pärjäilee muutenkin ja kokemukset lääkäreistä on hyvin vaihtelevia, en tod- tiedä.
Olen alkanut juomaan olutta enemmän muka rentoutuakseni ja samalla heti pohtinut, olenko alkoholisti kuten isäni oli. En ole mukamas ainakaan. En tie mut kamalaa ja surullistakin ero on.
lääkitystä, jos kaihoisa ja apea mieli jatkuu kuukausia eikä ota laantuakseen.
Olutkin on hyvä lääkitys, jos sitä ottaa jonkun kaverin seurassa tai baarissa ;). Yksin ei pidä jäädä lipittelemään. Niin, tuo baari muuten; joskus kun ajatukseni kiertävät kehää eikä oikein jaksaisi miettiä omia murheita, niin baarissa käynti helpottaa. Ei sen oluen takia niinkään, mutta sieltä löytää aina jonkun, joka tulee kysymään neuvoja tai tilittämään elämäänsä. Tai kuulee mielenkiintoisia juttuja viereisestä pöydästä, joita voi peilata omaan elämäänsä - tai sieltä poispäin.
Ero on surullista, mutta vielä surullisempaa on elää epätyydyttävässä parisuhteessa. Vaikka se itselle olisi ok, mutta jos kumppanille ei ole/ollut, niin epätyydyttävä se on silti.
Itse tulin vaihdetuksi nuorempaan ja ero oli tosi raastava. Lasteni isällä ei jalat maahan ottanut kun oli niin rakastunut työpaikan tahollaan avioliitossa elävään 1-v. pojan äitiin. Näin hajosi 2 perhettä. Onneksi pääsin tuoreeltaan eroseminaariin, josta tuli senhetkisen elämäni käännekohta. Sain oppia paljon parisuheista. Omat ja toisten kokemukset ja kirjallisuus auttoivat eheytymään, kunhan kaikki suru, viha ym. tunteet olivat läpikotaisin työstetty. Seminaarin loppuosassa ovatkin aiheina itsetunto (joka erossa kärsi kovan kolauksen) ja luottamus.
Monet eronneet jäävät sivuun elämästä nuolemaan haavojaan, juuttuvat suruun tai vihaan, joka ilmaisemattomana saattaa aiheuttaa masennusta. Itse koin, että eroseminaari auttoi nopeuttamaan eroprosessia, eheydyttyäni pystyin auttamaan lapsianikin erokriisissään, ja itsetuntoni on terveempi kuin aikoinaan avioliitossa tai sitä ennen. Olen jopa onnistunut rakentamaan toimivan parisuhteen, joka on kestänyt 4 v. Monet seminaarin osallitujat sanovatkin, että seminaari pitäisi käydä ennen 1.parisuhteeseen ryhtymistä, niin antoisa se on. Näitä asioita kun ei koulussa opeteta! Lisätietoja vaikkapa linkistä www.fisher.fi
Minä vuoden painiskellut eroa, nyt jo virallinen, mutta vaikeata vieläkin. Exäni "otti eron ilmoitusluontoisesti" yli 30 v jälkeen, elämän rakkaus löytynyt ja nyxän ilmoitti heti lapsille eron syyksi, minulta ei tietenkään mitään kysytty. Myöhemmin selitellyt toiselle lapselle muitakin syitä (murrosikäisiä). Joutuivat heti alkupaniikissa aivan liian nopeasti ja yksityiskohtaisesti kokemaan tätä eroa.Toinen tiiviisti kanssani, toinen tasapainottelee. Olen harkinnut eroseminaaria ja kirjoituksesi kyllä vahvistaa käsitystäni että se kannattaisi ja voisin saada apua itselleni ja lapsillekin.
Eroon voi suhtautua niinkin, että se muuttaa oman elämän suunnan toisenlaiseksi. Kaiken ei tarvitse elämässä säilyä ennallaan, ihminen voi muuttua elämänsä aikana useita kertoja, ja uskon itse, että näin on tarkoitettukin.
Esim. jos et vielä koskaan ole viettänyt yhtäkään kesälomaasi yksin, matkustanut yksin tms., niin nyt on aika opetella uusia taitoja. Yksin matkustaessa on se hyvä puoli, että tutustuu helpommin muihin ihmisiin ja pääsee irti kaikesta ihan toisella tavalla, kuin jos seurana on henkilö, jonka kanssa on tehnyt matkoja kymmeniä kertoja.
Missä ovat muut aikuiset ihmiset elämässäsi? Ystävät, sukulaiset?
Haluatko ylipäänsä muuttua ja oppia uusia asioita, nähdä asiat uudella tavalla - ilman, että siinä on aina mies rinnalla?
laitoin kaiken uusix,ekaks surin aikani ja sitte otin itteeni niskasta kiinni,sanoin itseni irti työpaikastani ja aloin yrittäjäksi josta olin jo kauan haaveillu,sitte hain penskojen kans uuden asunnon ja en ottanu vanhasta mitään mukaani,paitsi henkkoht tarvikkeet,no pojat otti oman tavaransa.Pojat onnex jo lukio-ikäisii niin sain paneutua yrittäjyyteen täysillä.No yritys toimii hyvin ja likkojen kaa ollaan lomailtu etelässä joka syksy.exästä en tiä mitään enkä ole hänen ja hänen sukunsa kanssa missään tekemisissä.Erosta on nyt neljä vuotta ja olen tyytyväinen elämääni.Uutta kumppanii en ole vielä löytänyt,mutta ehkä se sitte joskus tulee sekin.
Eikö elämässäsi ole muita ihmisiä kuin ex-miehesi ja lapsesi?
Missä ovat muut aikuiset? Esim. vaikkapa sinkku-naisystäväsi. Mikset pidä heidän kanssaan välillä hauskaa?
Vai onko niin, että mielessäsi ei pyöri kuin yksi asia - ex-miehesi - ja olet tällaisella ikävällä asenteellasi karkottanut kaikki naisystäväsi luotasi? Kuka nimittäin jaksaa kuunnella jatkuvaa miehenkipeyttä potevaa naisystävää? Ei loputtomasti kukaan.
Kaikilla on omat ongelmansa ja murheensa, ymmärrän kyllä, mutta eikö elämästä ole tarkoitus nauttia?
tuttuja ja jopa muutama TOSIYSTÄVÄ. En toki voi heitä alvariinsa vaivata, heillä on omat perheensä ja menonsa. Toinen lapsista sen verran nuori,ettei voi yksin yöksi tms. sellaista jättää ja lähteä "viihteelle",mitä se sitten kelläkin tarkottaa.Tposet isovanhemmista jo niin iäkkäitä etteivät jaksat lapsen perässä viuhtoa ja toiset isovanh. töissä käyviä. Kyllä olen myös kahdestaan nuoremman kanssa reissannu, enkä
tarvinnut siihen miestä. Ikävä vaan ei ole silti laantunut,vaan tuntuu vuoren lailla kasvavan ja pakahduttavan.Sekään ei tietty helpota asiaa,ettei mies halua lopullista eroa,vaan "haluaa" meidät takaisin(en jaksa häntä uskoa, mutta niin se mieli jossain "pienessä" sopukassa kuitenkin ajattelee jos joskus jossain jne.... Järki sanoo muuta, mutta mutta...No lapsia ei luokseen halua ottaa, eikä lapset sinne haluakkaan,kun on se toinen siellä ja isi ei sitten kerkeä heidän kanssaan olemaan. Näillä eväillä mennään ja kai ootellaan miltä näyttää 5 v. päästä. SATTUU SILTI NIIN ....
Kyllä se aika auttaa tuossa ikävässäkin ja omasta kokemuksesta tiedän, että jonain päivänä sinä olet valmis tekemään päätöksiä ja ratkaisuja. Jos mies ei saa eroa haetuksi, niin sinä teet sen. Näin minäkin tein; hain eron ja sähköpostitse ilmoitin miehelle että sulle on tulossa kirje käräjäoikeudelta.
Lapsista huolimatta meidän on joskus lähdettävä pois kotoa "viihtelle". Sinne, mikä meitä kiinnostaa. Minua tässä auttaa naapurit jotka tulevat mielellään lapsenvahdeiksi. Etsi sinäkin joku; naapuri, tuttavien tyttö tai joku muu jota voisit aina silloin tällöin pyytää lasten luokse. Ystävät ei tosiaankaan aina pysty lähtemään mukaan eikä heitä edes viitsi aina vaivata mutta minä olen oppinut liikkumaan yksin. Auton nokka vain menoja kohti ja eikun menoksi. Asun sen verran syrjässä että täältä on aina lähdettävä kauemmaksi "menoihin". Ensi kesänä on sinullakin helpompi, tiedän sen. Tsemppiaä ja uskoa elämään!
sitten helpottaa. Ja kun viisi vuotta on kulunut, etsit jo täysillä uutta seuraa, jos et ole jo aikaisemminkin seuranhaussa...
Itse erosin 17-vuotisesta liitosta. Mentiin nuorena yhteen kun mies halusi, minun puolelta ei mitään huimaa rakkautta ollut. Itse ero kuitenkin oli hirveän raskas. Parin kuukauden päästä olin jo tosi onnellinen, sillä ei tarvinnut enää pelätä, haistella ja katsella juoppoa.
Uskon että voin vielä rakastua kunnolla, tosin nyt vielä tarvitsen omaa aikaa. Miehellä on jo uusi, mikä sopii minullekin hyvin.
Minulla on jo niin monta suurta rakkautta ollut tässä elämässä, että en usko että ihmiselle on olemassa vain yksi oikea, joten jos joskus vielä eroan, tiedän että aina niitä ihania miehiä löytyy. No en minä ihan näin tarkoita, vaan sitä että en usko että joku mies tulee olemaan koko elämäni keskipiste.
Yleisesti ottaen olen onnellinen ja nautin ajatuksesta että minäkin voin vielä löytää ihanan suhteen(mitä minulla ei ole koskaan ollut, aina on ollut epäonnea). Välillä on ollut masennustiloja, mutta se ei ole uutta. Vuoden sisällä minulle on tapahtunut hyvin raskaita asioita.
Liikunta kauniissa luonnossa auttaa masennukseen. Minulla on myös hyviä ystäviä.