Minä ja mieheni olemme molemmat masentuneita. Olen väsynyt henkisesti. Minusta tuntuu että miehelleni kaikki muu on minua tärkeämpää. Tuntuu että hän ei välitä minusta, saati omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan. Hänellä on kyllä ylitsevuotavia ja mahtipontisia rakkaudentunnustuksia, mutta minä kaipaan keskustelua,kuuntelemista ja sitä että osoitetaan kiinnostus ja välittäminen. Eli toisin sanoen miehelläni on suuret sanat mutta teto ei lunasta sanoja. Jos yritän hänelle jotain kertoa, hän ei osoita kuuntelevansa, vaihtaa puheenaihetta. Hän myös syyttää minua suhteemme ongelmista, joita piisaa. Koko kevään olemme riidelleet äänekkäästi ja saimme häädön. Tiedän että olen vaikea ja vittumainen enkä osaa enkä edes halua pitää asioita sisälläni, mielestäni asiat pitää puhua ja käsitellä. Mutta riitaa tarvitaan aina kaksi, mieheni ei näe omaa osuuttaan riitoihin, hän vain syyttää, haukkuu ja syyllistää minua. Mieheni on kuin zombi: hän haahuilee eri maailmoissa, ei reagoi mihinkään ja ei kuuntele eikä puhu.
Minulla oli vielä puoli vuotta sitten lievä masennus, nyt viimeisimmän masennustestin tuloksena se on keskivaikea. Kerroin tästä miehelleni ja vastaus oli "no olihan se odotettavissa". Miehelläni on todettu masennustestin mukaan keskivaikea masennus, mutta hän ei tunne tarvetta hakea itselleen apua. Minä olen sitä hänelle toitottanut mutta toinen ei näe tarvetta. Minusta tuntuu niin pahalta kun näen että toisella on paha olla enkä voi auttaa. Minusta tuntuu myös pahalta että hän ei tue eikä kannusta minua.
Onko väärin odottaa toiselta tukea jos tämä on masentunut? Minä auttaisin miestäni mutta hän sulkee kaiken sisäänsä. Anopin mukaan hän on aina ollut sulkeutunut, mieleni tekisi kertoa anopille ja appiukolle mieheni pahasta olosta mutta ne leviäisivät sitten koko suvun tietoon koska anoppi ei osaa pitää suutaan kiinni. Mieheni on myös sitä mieltä että meidän asiat ei muille kuulu. Minulta menee voimat kun yritän pitää 2 päätä pystyssä.
Miehelläni on myös taipumus pieniin valheisiin. Olemme tällä hetkellä eri paikkakunnilla n. kuukauden miehen töiden takia. Hän oli eilen kännissä, huomasin kun illalla mesessä puhelimme. Nyt sitten kysyin aamulla että onko krapula, niin hirveä selitys "eeeeiii ooo, hyvä olo on mmm". Ei sillä mulle ole merkitystä jos kohtuudella ottaa silloin tällöin mutta että miksi tuostakin pitää valehdella? Eikä tämä suinkaan ole ainut esimerkki, yksi muiden joukossa..
Minulla oli vielä puoli vuotta sitten lievä masennus, nyt viimeisimmän masennustestin tuloksena se on keskivaikea. Kerroin tästä miehelleni ja vastaus oli "no olihan se odotettavissa". Miehelläni on todettu masennustestin mukaan keskivaikea masennus, mutta hän ei tunne tarvetta hakea itselleen apua. Minä olen sitä hänelle toitottanut mutta toinen ei näe tarvetta. Minusta tuntuu niin pahalta kun näen että toisella on paha olla enkä voi auttaa. Minusta tuntuu myös pahalta että hän ei tue eikä kannusta minua.
Onko väärin odottaa toiselta tukea jos tämä on masentunut? Minä auttaisin miestäni mutta hän sulkee kaiken sisäänsä. Anopin mukaan hän on aina ollut sulkeutunut, mieleni tekisi kertoa anopille ja appiukolle mieheni pahasta olosta mutta ne leviäisivät sitten koko suvun tietoon koska anoppi ei osaa pitää suutaan kiinni. Mieheni on myös sitä mieltä että meidän asiat ei muille kuulu. Minulta menee voimat kun yritän pitää 2 päätä pystyssä.
Miehelläni on myös taipumus pieniin valheisiin. Olemme tällä hetkellä eri paikkakunnilla n. kuukauden miehen töiden takia. Hän oli eilen kännissä, huomasin kun illalla mesessä puhelimme. Nyt sitten kysyin aamulla että onko krapula, niin hirveä selitys "eeeeiii ooo, hyvä olo on mmm". Ei sillä mulle ole merkitystä jos kohtuudella ottaa silloin tällöin mutta että miksi tuostakin pitää valehdella? Eikä tämä suinkaan ole ainut esimerkki, yksi muiden joukossa..
Vastaukset 1
Vanhimmat
mieheltäsi niin lohduttomalta kuin se ehkä kuulostaakin. Jos miehesi on muutenkin sisäänpäinkääntynyt ja siihen päälle kun vielä tulee masennus niin yhtälö on sinun kannaltasi äärimmäisen kurja.
Itselläni oli aikoinaan kumppani, joka oli aivan ihanan sosiaalinen ja empaattinen, mutta masennuskausinaan hän vetäytyi omaan maailmaansa jättäen minut täysin yksin. Miten selvisin siitä? En selvinnytkään vaan oma masennukseni puhkesi juuri tuolloin.
En ikävä kyllä osaa antaa sulle neuvoja enkä lohdun sanoja. Toivon vain, että itselläsi on joku, jolle voisit puhua ja joka voisi kannustaa sua ja pitää päätäsi pinnalla. Pelkään, ettet loputtomiin jaksa kannatella yksin suhdettanne eikä se edes ole sun tehtäväsi. Suhteeseen ja sen hyvinvointiin tarvitaan aina kaksi. Masennus tuo mukanaan niin paljon ahdistusta, että toivon todella, että löydät keinon selvitä. Selviäisitkö kenties paremmin yksin?