Eli tälläinen tilanne meillä:
Olemme nuoripari, opiskelemme vielä, tosin korkeakouluopinnot alkavat olla jo loppusuoralla. Ikää on 23-24v. kummallakin.
Olemme olleet naimisissa pian vuoden, yhdessä 3 vuotta. Emme ole sen kummoisemmin uskonnollisia, kuulumme kyllä kirkkoon, mutta emme siis luokittele itseämme uskovaisiksi. Menimme naimisiin sen vuoksi, että rakastamme toisiamme ja haluamme olla yhdessä, luoda vakaan pohjan parisuhteellemme.
Omat vanhempani ovat hyvin uskonnollisia, konservatiivisiapa vielä. Heille meidän naimisiin menomme tuntui olevan todella tärkeä asia, jopa odotettu tapahtuma, vaikka nuoria olimmekin/olemmekin. Monet kaverimme eivät todella ole vielä naimisissa.
Miehen vanhemmat ovat myös uskovaisia ja pitävät tiukasti kiinni tietyistä periaatteista, joihin kuuluu se, että lapset tehdään mahdollisimman nuorina, heti kun oikea kumppani on löytynyt (kuten mieheni sisarukset).
Häiden jälkeen alkoi todellinen painostus lasten suhteen. "Eikö teille jo kohta tule vauvoja" -kyselyt yleistyivät juuri kummankin sukulaisten suusta ja myös monet kaverimme tuntuvat odottavan, että kohta meille tulee lapsia, koska olemme naimisissa.
Nyt tilanne on jo hieman kärjistynyt. Kummankaan vanhemmat ja muut läheiset sukulaiset, kuten sisarukset (joilla jo lapsia) eivät tunnu ymmärtävän, että me emme vielä halua lapsia. Tuntuu, että meillä on paljon koettavaa vielä kahdestaan, nuoruutta elettävänä. Emme ole vielä täysin valmiita vanhemmiksi. Pidämme siitä, että saamme mennä ja tulla kuten haluamme, olla kahdestaan sillä parisuhteemme on kuitenkin vielä aika tuore ja nuori. Onko siinä jotain pahaa?!
Tämä on kuin syntiä vanhempiemme korville. He eivät ymmärrä meitä. Sitä vartenhan naimisiin muka mennään, että tehdään sitten heti pian lapsia. Kumpikin haluamme luoda vankan pohjan parisuhteelle ennen kuin lapsi/lapset ovat tervetulleita, ihan jo siksikin, että tiedämme lapsen syntymän joka tapauksessa rasittavan parisuhdetta.
Tuntuu, että olemme kamalia ihmisiä, teemme vastoin kaikki odotuksia, kun haluamme elää elämää kahdestaan vielä joitain vuosia. Ensin haluamme saada opinnot suoritetuksi, työpaikan, suuremman asunnon ja muutenkin luoda vakaamman taloudellisen pohjan. Ja vaikka pidämmekin lapsista, oma lapsi tuntuu vielä aika kaukaiselta ajatukselta.
Oma äitini on todella pettynyt ja jopa vihainen minulle, kun kerroin kantamme lapsiasiaan. Hän ei ymmärrä - tai ei halua ymmärtää.
Minua taas surettaa ja vihastuttaa tällainen painostaminen. Entä jos me emme koskaan halua lapsia tai saa lapsia. Olemmeko sen takia huonoja ihmisiä?
Tuntuu, että välillä olemme minä ja mieheni vastaan muuta maailmaa, tai lähipiiriämme. Tämä taistelu taitaa olla loputon siihen saakka kunnes lapsi syntyy - jos syntyy, vaikka siihen sitten menisi seuraavat 10 vuotta. Onko ainut keino päästä tilanteesta se, että emme pidä enää yhteyttä sukuumme ja joihinkin ystäviimme? Kun ei puhe mene perille...
Olemme nuoripari, opiskelemme vielä, tosin korkeakouluopinnot alkavat olla jo loppusuoralla. Ikää on 23-24v. kummallakin.
Olemme olleet naimisissa pian vuoden, yhdessä 3 vuotta. Emme ole sen kummoisemmin uskonnollisia, kuulumme kyllä kirkkoon, mutta emme siis luokittele itseämme uskovaisiksi. Menimme naimisiin sen vuoksi, että rakastamme toisiamme ja haluamme olla yhdessä, luoda vakaan pohjan parisuhteellemme.
Omat vanhempani ovat hyvin uskonnollisia, konservatiivisiapa vielä. Heille meidän naimisiin menomme tuntui olevan todella tärkeä asia, jopa odotettu tapahtuma, vaikka nuoria olimmekin/olemmekin. Monet kaverimme eivät todella ole vielä naimisissa.
Miehen vanhemmat ovat myös uskovaisia ja pitävät tiukasti kiinni tietyistä periaatteista, joihin kuuluu se, että lapset tehdään mahdollisimman nuorina, heti kun oikea kumppani on löytynyt (kuten mieheni sisarukset).
Häiden jälkeen alkoi todellinen painostus lasten suhteen. "Eikö teille jo kohta tule vauvoja" -kyselyt yleistyivät juuri kummankin sukulaisten suusta ja myös monet kaverimme tuntuvat odottavan, että kohta meille tulee lapsia, koska olemme naimisissa.
Nyt tilanne on jo hieman kärjistynyt. Kummankaan vanhemmat ja muut läheiset sukulaiset, kuten sisarukset (joilla jo lapsia) eivät tunnu ymmärtävän, että me emme vielä halua lapsia. Tuntuu, että meillä on paljon koettavaa vielä kahdestaan, nuoruutta elettävänä. Emme ole vielä täysin valmiita vanhemmiksi. Pidämme siitä, että saamme mennä ja tulla kuten haluamme, olla kahdestaan sillä parisuhteemme on kuitenkin vielä aika tuore ja nuori. Onko siinä jotain pahaa?!
Tämä on kuin syntiä vanhempiemme korville. He eivät ymmärrä meitä. Sitä vartenhan naimisiin muka mennään, että tehdään sitten heti pian lapsia. Kumpikin haluamme luoda vankan pohjan parisuhteelle ennen kuin lapsi/lapset ovat tervetulleita, ihan jo siksikin, että tiedämme lapsen syntymän joka tapauksessa rasittavan parisuhdetta.
Tuntuu, että olemme kamalia ihmisiä, teemme vastoin kaikki odotuksia, kun haluamme elää elämää kahdestaan vielä joitain vuosia. Ensin haluamme saada opinnot suoritetuksi, työpaikan, suuremman asunnon ja muutenkin luoda vakaamman taloudellisen pohjan. Ja vaikka pidämmekin lapsista, oma lapsi tuntuu vielä aika kaukaiselta ajatukselta.
Oma äitini on todella pettynyt ja jopa vihainen minulle, kun kerroin kantamme lapsiasiaan. Hän ei ymmärrä - tai ei halua ymmärtää.
Minua taas surettaa ja vihastuttaa tällainen painostaminen. Entä jos me emme koskaan halua lapsia tai saa lapsia. Olemmeko sen takia huonoja ihmisiä?
Tuntuu, että välillä olemme minä ja mieheni vastaan muuta maailmaa, tai lähipiiriämme. Tämä taistelu taitaa olla loputon siihen saakka kunnes lapsi syntyy - jos syntyy, vaikka siihen sitten menisi seuraavat 10 vuotta. Onko ainut keino päästä tilanteesta se, että emme pidä enää yhteyttä sukuumme ja joihinkin ystäviimme? Kun ei puhe mene perille...
Vastaukset 5
Vanhimmat
No heippa teille!
Olemme olleet 29 vee naimisissa ja menimme samasta syystä naimisiin kuin tekin, eli rakkaudesta.
Mies opiskeli vielä ja todellakin halusimme ihan samoja asioita kuin tekin.
Ympäristö alkoi painostaa kohta (ei tosin uskonnollisista syistä). Sitten päätimme, että esikoinen saa tulla silloin kun haluaa....siinä meni neljä vuotta ennen kuin neidin sitten saimme joululahjaksi....voi sitä onnea ;-)
Monta kertaa satutti uteliaitten kyselyt mutta suhde oli todellakin vakaalla pohjalla ja päätimme ettemme anna niiden häiritä; vastasimme utelijoile kohteliaasti, ettei kaikki ole meidän itsemme päätettävissä....
Eli neuvona, että älkää provosutoiko, asia ei kuulu heille pätkän vertaa. Siltoja ei kannata moisen vuoksi katkaista; tehkää vain selväksi että teidän asianne ovat teidän asioitanne ja teette niinkuin parhaaksi näette ja "Jumala suo" tapahtuvan...
Kaikkea hyvää teille ja paljon yhteisiä vuosia.
Ps. oli todella positiivistä näillä palstoilla kun täällä heitellään mitä vaan...kirjoituksia joihin koko Suomen kansa voisi vastata jos haluaisi...ikävä sua...jätä mieheni rauhaan ym
Tehkää lapsia sitten kun niitä itse oikeasti haluatte,älkää kenenkään mieliksi.Ikävä tilanne varmasti,mutta ette voi elää vanhempienne elämää.
Minun kannaltani mielenkiintoista luettavaa, sillä oma tilanne on täysin päinvastainen.. Olemme 20 ja 23 vuotiaita 3 vuotta seurustellut pari, reilut kaksi vuotta avoliitossa. Yliopisto-opinnot ovat vasta alkaneet, ja avopuolisoni valmistuu nyt syksyllä. Meillä podetaan hirveästä vauvakuumeesta (kuumetta jo reilut vuosi..) ja olemme päättäneet että lapsia tehdään nuorena, heti kun on tilanne sopiva... Naimisiin taas tahdon ennen lasten hankkimista, rakkaudesta tietenkin..
Avopuolison vanhemmat ovat sellaisilla linjoilla että lapsia tehdään kun siltä tuntuu. Itse ovat tehneet lapset nuorena, ja aina ohimennen mainitsevat meille lasten saannista...
Omat vanhempani taas ovat vieraskoreita akateemikkoja, ja minä synnyin kun äitini oli kolmekymppinen. Samaa odottavat sitten tietenkin minultakin: opiskelut, ura ja omakotitalo ensin, sitten voidaan harkita lasten tekemistä.. Eräs tätinikin tenttasi vuosi sitten että "eihän sinulla vain kello tikitä, eihän?! sano ettei tikitä!"
Hohhoi. Tietenkään ei tarvitsisi kuunnella muiden mielipiteitä, ja aika vähän olen kiinnostunutkin muiden mielipiteistä omaa elämääni kohtaan... Tällainen perheen "kapinallinen" kun olen :D Kuitenkin omien vanhempien ajatukset vaikuttavat ja koskevat, ei sille voi mitään :/
Voi voi, meni tämä viesti nyt aivan oman tarinan höpöttämiseen.. :D Mutta tosiaan, vastausta en osaa antaa.. Tuskin siltojen polttaminen kuitenkaan on kovin järkevää. Ei taida muu auttaa kuin takoa sukusi päähän että teidän elämästänne päätätte vain te. Omat vanhempani ovat jo usein "sulkeneet minut pois perheestä", mutta pikkuhiljaa ovat alkaneet tajuta että eivät voi määrätä mitä teen elämälläni..
Tsemppiä ja jaksamista, perhe on pahin ;)
Uskonnolliset ja konservatiivisetkin ihmiset ymmärtävät kyllä puhetta.
Annatte riittävän selkeästi ymmärtää olevanne aikuisia ihmisiä ja päättävänne elämästänne oman aikataulunne mukaan.
ovat kehoittaneet, niin älkää missään nimessä antako painostuksen vaikuttaa teihin, se koituu pian teidän parisuhteenne kohtaloksi. meillä ei luojan kiitos painosteta lasten tekoon, vaikkakin kaikki lähisukulaiseni ovat ekan muksunsa saaneet 17-23 iässä. itse juuri täytin 22 ja avopuolisoni on 25, meillä ei ole mikään kiire ja ainoastaan mummoni on kerran kysellyt, että mites lapsien teko, mutta sekin jäi siihen kun vastasin tylysti vain, että asia ei minua kiinnosta vielä luultavasti moneen vuoteen. pitää edetä omaa tahtia, en ymmärrä mikä ihmeen hinku on lapsien teolla nuoressa iässä, kun silloin saisi juuri ottaa elämästä ilon irti, reissailla, nauttia parisuhteesta, tehdä melkeinpä mitä haluaa. minä en ainakaan näistä iloista ole vielä valmis luopumaan, aion elää oman nuoruuteni täysillä ja niin kuin haluan, lapset tulevat sitten myöhemmin kun on sen aika. sinun tulee vain jaksaa selittää asioiden laita moneen, moneen kertaan, kyllä se jossain vaiheessa jakeluun menee ja jos ei mene, niin siinä vaiheessa se ei ole enää sinun ja miehesi ongelma ollenkaan. älä revi paineita tällaisesta asiasta, pidä kantasi ja nauti elämästä :)