Kertokaahan miten olette erosta tai eroilmoituksesta päässeet yli, millä keinoin se jaksaminen oikein löytyy?
Miten käsittelette katkeruuden ja vihan?
Miten käsittelette katkeruuden ja vihan?
Erosta Ylipääseminen
Lilli....
154909
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Bruce Fisher: JÄLLEENRAKENNUS, kun suhteesi päättyy
Kiva huomata, että kaikille ero ei ole helppo asia. Kohta kakkosvaihe alkamassa. Talon myynti kesken ja asun talossa, joka on täynnä ikäviä muistoja. Talossa, jota remontoimme viimekesänä. Vaimo petti mennen tullen. Nyt harmitta kun tunteet kuohataa ja tulee sanottua rumia asioita. Se viha mikä kuohuu ei tunnu laantuvat, koska vanhat muistot kummittelevat mielessä. Uskottomuus on ehkä pahin juttu. Sitä ei vaan pysty unohtamaan ja antamaan anteeksi. Sitä vaan vihaa ja vihaa ex-vaimoa. Jo samassa huoneessa oleminen ja naaman näkeminen saa vatsan kääntymään ylös alaisin. Toisaalta sitä odottaa, että saa virallisen eron. En tiedä ehkä tämä viha auttaa tuohoamaan sen rakkauden tunteen, joka jossain syvällä vielä kytee. Luulen, että oli parempi olla sanomatta tai haukkumatta. Olen huoritellut yms. ei kyllä tunnu itsestäkään hyvältä.
...sepäse on niin loukkaavaa, kun huomaa joutuneensa petetyksi, jopa ehkä hyväksikäytetyksi. Tiedän kuitenkin, että parempi mennä eteenpäin, kuin jäädä murehtimaan, koska sillä en tekisi hallaa kuin itselleni.
vihan kautta pitää tunteet tappaa,erossa kumminki eniten sapettaa,että 20v yhtessä olon jälkeen tässä äkkiä muuttu rakkikoiraksi ex-vaimon silmissä,on siinä ollut itsessä pitelemistä että saa lasten ja muut asiat järjestettyä fiksusti.huorittelu ei auta asiaa.sille ei voi mitään,että tuntee jätettynä itsensä syyttömäksi tapahtuneeseen vaikka syytä varmasti on minussakin.
...että viha ja rakkaus ovat niitä "lähekkäisiä" tunteita. Sitten, kun ei enää vihaa eikä rakasta on päässyt neutraaliin tilaan, jossa ei senkummemmin toinen enää kiinnosta, eikä myöskään omaa sisintä kaivele.
Nyt tuli kakkosvaihe kotiin alkuviikosta...
Taas ilman puhumista, kuten ensimmäinenkin vaihe ...Ei mitään juttua asiasta..
Tuska on suuri, eroa en ole halunnut..
Mutta niin se taitaa tulla, ei voi mitään ..
Miten kestää, jaksaa, on toinen kysymys*
Lapset onneksi maailmalla, mutta ei se paranna oloa..
Liittoa takana melki 30v ... Välillä vihaan häntä, miestäni..sitten rakastan.
Loukkaantunut olen tuosta tyylistä hoitaa asia, saman katon alla kun vielä olemme..
*huokaus*
Ensin myllersi mielessä kaikki sekavat tunteet rakkaudesta vihaan.
Sitten tuli kysymykset miksi näin piti käydä? Miksi tähän on tultu? Voisiko tilanne vielä muuttua paremmaksi jne.
Annoimme ajan kulua ja mies mietti haluaako todella erota vai ei. Eroon päätös päättyi. Taustalla toinen nainen joka vei minusta voiton. Kirpaisihan se ja syvältä.
Itkut itkettyäni ja tilanteen vähän rauhoituttua, mietin, etten halua olla hänen onnensa esteenä.
Jos luulee löytävänsä paremman, niin menköön.
Epätyydyttävä suhde ei palvele ketään. Turha roikkua väkisin suhteessa.
Sen jälkeen kuin kaikki omaisuus oli jaettu ja itse saanut uuden kodin laitettua tilanne pikkuhiljaa normalisoitui.
Aikaa siihen meni 1½-2 vuotta.
Missään vaiheessa, emme haukkuneet tai huutaneet toisillemme, sillä sanottuja sanoja ei kukaan unohda ja lasten takia pitää kuitenkin olla tekemisissä vielä jälkeenpäinkin.
Nykyään olemme kuin mitkä tahansa entiset ystävät, ja molemmilla uudet kumppanit, jotka lapsetkin hyväksyneet hyvin.
Kyllä erosta yli pääsee ja jaksaminenkin löytyy. Mutta aikaa siihen menee ja monenlaiset tunteet on käytävä läpi ennenkuin pystyy sanomaan päässensä eron yli. Viha ja katkeruuskin on osa tätä prosessia ja ne on todella käytävä läpi. Minulla on tällä hetkellä vielä jäljellä vihaa ex:ää kohtaan ja eiköhän se jossain vaiheessa muutu välinpitämättömyydeksi. Lasten takia pitää jonkinlainen yhteys olla olemassa mutta ystäviä emme tule koskaan olemaan. Toivottavasti sitten, kun lasten juhlia vietämme pystyn olemaan uuden onnen kanssa samassa tilaisuudessa. Onneksi siihen menee vielä vuosia.
Olen lukenut paljon erokirjoja, jutellut asiantuntijan ja ystävien kanssa. Lähettänyt ex:lle sähköpostia ja miettinyt tosi paljon omaa osuuttani parisuhteeseen ja siihen liittyviin ongelmiin. Jaksaminen on löytynyt arjesta; lapsista ja kaikesta arkeen liittyvästä. Ja omasta vahvosta tahdosta näyttää ex:lle että minähän selviän elämästä ilman häntäkin. Olen vahva, itsenäinen nainen.
Olen samaa mieltä kuin edellinen, että erosta pääsee yli. Aikaa se tosin vie. Omalla kohdallani erosta on kulunut kahdeksan vuotta. Juuri viikonloppuna huomasin, että olen nyt nähtävästi vaiheessa, jolloin ex ei enää ansaitse edes minun vihaani. Viikonloppuna oli nimittäin tyttäreni rippijuhlat, jotka pidettiin hänen isänsä luona. Isä asuu naisen kanssa, jonka kanssa petti minua ensin kaksi vuotta ja sitten vain yksi päivä lähti. Selittämättä mitään. Eikä tietenkään silloin tunnustanut, että kolmansia osapuolia olisi vaikuttamassa tähän asiaan. Ne ovat selvinneet pikkuhiljaa ajan kuluessa. Mutta kykenin olemaan näissä juhlissa rennon asiallinen. Olen oikein ylpeä itsestäni :).
Mutta tämän kahdeksan vuoden aikana olen kokenut mm. katkeruuden ja vihan. Nyt tunnen ex:ää kohtaan vain pettymystä. Miten rakastamani ja kunnioittamani ihminen voi loukata toista noin. Olimme naimisissa 20 vuotta ja sopineet, että minä hoidan kodin ja lapset, jotta hän voi luoda uraa (olen kyllä itsekin ollut koko ajan töissä, onneksi). Kyllä siinä katkeruus nousee pintaan, kun huomaa, että tässä oli se kiitos kaikesta. Ei minkäänlaista pahoittelua, saati sitten anteeksi pyyntöä tekojensa aiheuttamasta mielipahasta.
Minäkin olen lukenut paljon erokirjoja, mutta omalla kohdalla käänteentekevä oli Fisherin eroryhmä. Suosittelen sitä lämpimästi. Vertaistukiryhmässä toinen saman kokenut ymmärtää puolesta sanasta, miltä toisesta tuntuu.
Tuo eroseminaari olisi varmaan hyvä mutta eihän täällä "tuppukylissä, kaukana kaikesta" mitään järjestetä. Nettiversio olisi mutta jotenkin tuntui, ettei se ole minua varten. Kyllä vertaistuki auttaisi parhaiten kun kohdattaisiin nenätysten.
Minulla tulee välillä eräällä tavalla hyväksikäytetty olokin. Jotenkin se, että me rakennettiin elämä yhdessä ja välillä oli niin tiukkaa, että joutui miettimään mistä rahat ruokaan. Kun elämä oli ns. järjestyksessä oli lasten vuoro ja kun nuorimmainen alkoi olla muutaman vuoden ikäinen, niin mielestäni olisimme voineet jopa "nauttia" työmme "hedelmistä". Mutta sitä emme ennättäneet tehdä. Nyt hän nauttii matkustelusta ja kaikesta muusta uuden onnen kanssa ja minä lasten kanssa sekä oman seurani kanssa. Mutta tämmöstä elämä on. Jokaiselle meille on omanlainen elämä tarkoitettu ja tämä on sitä minun elämää.
Koettuani raastavan eron pääsin itse aikanani eroseminaariin. Tutkimusten mukaan seminaari auttaa nopeuttamaan eroprosessia ja itselläni eroseminari oli käännekohta senhetkisessä elämässäni. Seminaarissa käydään läpi viha, suru, luottamus, avoimuus, suhteet, itsetunto ja rakkaus ym. Seminaari antaa valtavasti tietoa parisuhteista, voi oppia paljon omista ja toisten kokemuksista ja eheytyä auttamaan myös lapsia omassa erokriisissään. Erossa itsetunto saa valtavan kolauksen, mutta seminaari auttaa rakentamaan sen uudelleen entistäkin eheämmäksi. Monet eronneet juuttuvat vihaan ja katkeruuteen jotka hoitamattomina aiheuttavat masennusta. Eroseminaari auttaa käsittelemään tunteet ja pääsemään yli, vapauttaa elämään ilman menneisyyden painolasteja. Monet osallistujat sanovatkin, että eroseminaari pitäisi käydä ennen 1. parisuhteeseen ryhtymistä, niin antoisa se on. Näitä asioita kun ei opeteta koulussa! Itse olen seminaarin jälkeen onnistunut rakentamaan toimivamman parisuhteen, joka on kestänyt jo 4 onnellista vuotta. Suosittelen lämpimästi, lisätietoja vaikkapa linkistä www.fisher.fi
on kyllä aika lyhyt aika parisuhteessa.
Meillä meni ekat 8 vuotta kuulemma tosi hyvin, mutta 3. lapsen syntymän jälkeen ei enää niin hyvin. Siihen asti, kun nuorimmainen oli vielä vauva, puoliso jaksoi olla muhun tyytyväinen, mutta saatuaan ihailua kolmansilta osapuolilta ja vielä ihastuttuaan itsekin johonkin, antoi Narkissoksen viedä.
Nyt on pari viikkoa tullut asusteltua itsekseen ja lapset käy täällä aina välillä. Ero pannaan kuulemma vuoden päästä täytäntöön, jos en ole siihen mennessä kasvanut ihmisenä tarpeeksi. Oma kasvu puolisolla näyttää tosin olevan enempi itsensä korostamista ja toisen aikaansaannosten huomiotta jättäminen.
Harmittaa vaan jättää lapset luonnehäiriöisen huollettavaksi.
Tulihan noita tuntoja taas purettua. Ja tämä oli vain minun subjektiivinen käsitys asiasta.
4 v. ei ollut viestini keskeinen sisältö, vaan se, että työkalut erosta selviämiseen on olemassa!
vuosi, yllätä vaimosi ja pistä ero vireille. Sano että olet kasvanut aikuisena ja hae samalla lastesi huoltajuutta.
Tarviiko sinun olla tossun alla?
Lastentarhanopettaja ammatiltaan ja ainakin nyt tuntuu, että 110% omistautunut lapsille. Harkitsin kyllä asiaa talven mittaan, mutta luovuin ajatuksesta, kun tajusin sen olevan edesvastuuttomassa mielentilassa. Toivoin kait muutosta parempaan, mutta sitä ei tapahtunut. Sain lähteä, kun en suostunut joomieheksi. Sitäpaitsi lasten huoltajuuden menettäminen olisi ollut sille liian kova pala purtavaksi.
Keväällä se alkoi olla jo vähän parempi ja erehdyin ilmoittamaan sille, että olen hankkimassa asuntoa, kun en näköjään täytä sen kriteerejä. Seurasi vuorokauden mittainen puhumattomuus. Ensimmäinen kommentti minulle tämän jälkeen oli kehoitus ampua itseni. Aika kova veto sinänsä, kun alakerrasta löytyy 3 kpl sotilaskiväärikaliiberisia aseita jne + patruunoita vaikka koko lähiön asukkaiden listimiseen. Myöhemmin harmitteli, että tuli viikonloppuna tuulettaneeksi savut pois mökistä illalla, kun lapset oli nukkumassa.
En toivo sille mitään pahaa, koska samaa toivoisin silloin lapsillenikin. Niille se äiti on kuitenkin niin tärkeä. Toivon ennemmin, että se selviää luonnehäiriöstään. Tää on kyllä ehdottomasti kasvattavin kokemus, mitä mun elämässä on koskaan ollut. *)Tällaista kokemusta ei rahalla saa.
*)lainaus