Olen pitänyt parisuhdettamme onnistuneena. Olen aina ajatellut että minähän en tuollaisiin tilanteisiin joudu. Hellyyttä, läheisyyttä, yhteisiä harrastuksia ym. ja suhde toimii. Ja paljon keskustelua. Mutta ei se onnistu yksipuolisesti. Vaimo tekee töitä yötä myöten, ensin toimistossa ja sitten kotona tietokoneen ääressä. Jos ei tee töitä on väsynyt. Jaksaa vain tuijottaa telkkaria tai lukea. Keskustelu on hävinnyt. Aina kun yritän aloittaa keskustelun jostain saan vastaukseksi tiuskauksia. Muu kommunikaatio on pelkkää naputusta. Teen jatkuvasti töitä kotona. Ruuanlaitosta vastaan minä, joskus kun vaimo laittaa ruokaa on se jotain valmisruokaa. Oikeaa ruokaa ei tee meillä muut kuin minä. Siivoamiset yms on jaettu. Ja niitä tehdään tasavertaisesti. Ja niinhän se kuuluu olla. Enhän minä pyydä ketään pyyhkimään omaa persettänikään. Siksi minulle kuuluu myös perheeni sotkujen siivoaminen yms. Lisäksi hoidan rakentamisen, korjaamisen laitteiden huollon yms.
Mutta kaikesta seuraa kuitenkin pelkkää naputusta. Yleensä saan kirpeitä kommentteja siitä jos olen laittanut ruuan ensin ja sitten vasta alan laittamaan astioita koneeseen. Jos lakaisen lattian ensin ja sitten pöydän niin taas tulee nitinää. Kun olen hoitanut laskut niin olen maksanut ne vääriltä tileiltä tai liian aikaisin tai myöhään. Lapsien kasvatus on ainoa mistä en saa kovin usein kommentteja.
Edellisestä on ollut seurauksena että olen alkanut jurottamaan. Ei siinä paljon viitsi keskustelua aloittaa jos kaikesta on seurauksena tuollaista. Itsetuntoni on ollut aina kohtalaisen hyvä. Nyt se alkaa rapistumaan. Omakuvaa pitää pitää yllä nykyään kuuntelemalla lapsieni puhetta ja työkavereiden. Vaimon puheiden rivien välistä pystyn löytämään vain kuvan täydellisestä luuserista ja surkimuksesta. No en katso enää rivien väliin.
Hellyyden osoitukset ovat karsiutuneet vähiin. En jaksa yrittää piristää toista enää kaiken tuon loankaatamisen jälkeen. Lisäksi makuuhuoneessa on hiljaista. Tämänvuoden tapahtumasaldo on 4 kertaa (ja kaikki parisuhteessa elävät varmaan ymmärtää mistä tapahtumista on kyse).
Minä oli päättänyt että minusta ei tule tälläistä: Jurottavaa, seksikertoja laskevaa ja omaa rakastaan vieroksuvaa.
Mitä minun nyt pitäisi nyt tehdä. Vaimon mielestä meillä on vikaa vain minussa ja kaikki tulisi paremmaksi jos minä korjaisin vikani. "Siihen mitään perheterapeuttaja tarvita". Ongelmaan tuo lisäsyvyyttä se että minä rakastan vaimoani valtavasti. Myös lapsien puolesta pelottaa. Mutta tilastot on pelottavia. En koe olevani mikään erilainen ihminen (vaikka jossain suhteessa olenkin varmaan; ehkä herkempi, tunteita ilmaisevampi yms.) ja siksi pelkään että nuo numerot (siis avioerotodennäköisyys) kaatuva niskaani.
Mutta kaikesta seuraa kuitenkin pelkkää naputusta. Yleensä saan kirpeitä kommentteja siitä jos olen laittanut ruuan ensin ja sitten vasta alan laittamaan astioita koneeseen. Jos lakaisen lattian ensin ja sitten pöydän niin taas tulee nitinää. Kun olen hoitanut laskut niin olen maksanut ne vääriltä tileiltä tai liian aikaisin tai myöhään. Lapsien kasvatus on ainoa mistä en saa kovin usein kommentteja.
Edellisestä on ollut seurauksena että olen alkanut jurottamaan. Ei siinä paljon viitsi keskustelua aloittaa jos kaikesta on seurauksena tuollaista. Itsetuntoni on ollut aina kohtalaisen hyvä. Nyt se alkaa rapistumaan. Omakuvaa pitää pitää yllä nykyään kuuntelemalla lapsieni puhetta ja työkavereiden. Vaimon puheiden rivien välistä pystyn löytämään vain kuvan täydellisestä luuserista ja surkimuksesta. No en katso enää rivien väliin.
Hellyyden osoitukset ovat karsiutuneet vähiin. En jaksa yrittää piristää toista enää kaiken tuon loankaatamisen jälkeen. Lisäksi makuuhuoneessa on hiljaista. Tämänvuoden tapahtumasaldo on 4 kertaa (ja kaikki parisuhteessa elävät varmaan ymmärtää mistä tapahtumista on kyse).
Minä oli päättänyt että minusta ei tule tälläistä: Jurottavaa, seksikertoja laskevaa ja omaa rakastaan vieroksuvaa.
Mitä minun nyt pitäisi nyt tehdä. Vaimon mielestä meillä on vikaa vain minussa ja kaikki tulisi paremmaksi jos minä korjaisin vikani. "Siihen mitään perheterapeuttaja tarvita". Ongelmaan tuo lisäsyvyyttä se että minä rakastan vaimoani valtavasti. Myös lapsien puolesta pelottaa. Mutta tilastot on pelottavia. En koe olevani mikään erilainen ihminen (vaikka jossain suhteessa olenkin varmaan; ehkä herkempi, tunteita ilmaisevampi yms.) ja siksi pelkään että nuo numerot (siis avioerotodennäköisyys) kaatuva niskaani.
Vastaukset 11
Vanhimmat
mihinkään terapiaan, etsiydy itse sellaisen pariin. Kirkon perheasiainneuvottelukeskukset on erinomaisia paikkoja, heillä on alan asiantuntemusta, eikä kaada perheen talouttakaan. Sinne ei ole mitään yhdessä-menemisen velvoitetta. Sinun syysi hakeutumiseen voisi olla tuo, ettet enää pääse puhekontaktiin kuin lastesi ja kenties työkavereittesi kanssa.
Vähän pahaa tekee lukea tyytymättömästä vaimostasi. Itse olin paha naputtamaan aikoinaan. Ei riittänyt, että pyykit oli ripustettu, niitten olisi pitänyt olla MINUN suosimassa järjestyksessä. Nyt saan ripustaa pyykkini ihan niin millilleen kuin tykkään, samoin lasit,kupit ja lautaset ovat niin kauan koneessa kuin ne itse saan prikulleen siihen ojennukseen mitä MINÄ pidän oikeana. Tosin, olen huomannut, ettei kaikella sillä mistä ennen sanoin ja kitisin enää ole niin väliä. Jos pyyhkeet on "vain" kaapissa, eikä väriskaalan mukaisessa järjestyksessä, ne kuitenkin ON kaapissa. Syyt eroon tietenkin olivat syvemmällä, pahanolon ilmaisijana kitinä oli kuitenkin yksi merkittävä.
Ainut neuvo, ota tosiaankin yhteyttä perheneuvontaan. Saatpahan puhua tilanteestasi, täällä vatkomisesta voi tulla muutama hyvä vinkki, mutta voi tulla turhan paljon turhaa kannettavaa ennestäänkin raskaassa tilanteessa.
ETSI UUSI KOHDE HELLYYDELLESI.
itseäsi valmiina kohteena.
... ja se mitä oman itsensä kehittämisestä saa on hyödyllistä riippumatta siitä auttaako se teitä yhdessä vaiko vain sinun henkilökohtaisempaa tulevaisuutta. Joka tapauksessa tulet saamaan terapiasta itsellesi paljon, jos vain niin haluat.
Omalla kohdallani ei perheterapia auttanut, mutta tiedän tapauksia jossa siitä on ollut hyötyä. Lisäksi myöhemmistä tapahtumista johtuen (kenties aiemmasta viisaantuneena?) olen vakuuttunut yksilöterapian hyödyistä, ainakin jos itse on valmis aiempaa avarakatseisempaan lähestymistapaan.
mutta, jos sanot vaimollesi, että nyt puhutaan ja jos ei passaa sanot ettet aijo sitten liitoa jatkaa tiuskivan ja sinua loukkaavan ihmisen kanssa. Tarkoitan tällä, että jos avioeron uhka saisi hänen silmänsä avautumaan. Tiedä sitte. Puhu kuitenkin itse ja pistä vaimo kuuntelemaan. Joskus sitä pitää toista itsestäänselvyytenä, eikä hoksaa mitä oikeasti ympärillä tapahtuu. Toivon kaikkea hyvää sinulle ja vaimollesi. Jospa vaikka kesäloma saisi ihmeitä aikaan.
Huono parisuhde vie itsetunnonkin.
Hyvä sek** kuuluu ehdottomasti hyvään parisuhteeseen luonnollisena osana.
Tuli mieleen, että onko aina ollut noin vai onko tilanne alkanut nyt? Usein toisen arvostelu alkaa silloin kun on jo näkyvissä joku uusi suhde. Olisiko ne työt sitten aina töitä? Ehkä kannattaa kiinnittää huomiota. Lienee avainkysymys avioliiton jatkumiselle, ettei jonkun ajan kuluttua posti tuo erohakemusta jonka on jättänyt vaimosi.
Sano, että tämä peli ei enää vetele. Lähde matkalle tai kavereille ja anna hänen hoitaa kaikki hetken aikaa. Vaikea antaa neuvoa. Tuo oma keskusteleminen jonkun kanssa on hyvä, mutta sekin on lähinnä kuuntelua. Itse ne ratkaisut ololleen on tehtävä. Tämä teksti vaan kun on muutaman kerran kokemusta kertynyt noista ylitöistä ja iltojen paperihommista eli mukana onkin ollut toinen henkilö!! Ja parisuhteemme on myös olleet hyviä ja onnistuneita. Sekään ei takaa mitään.
Lämmin kiitos kaikille kirjoittaneille.
Kirjoitan tässä muutamia irtonaisia huomioita tilanteesta. Tää on vähän tälläistä äijäkirjoitusta ja ei niin kypsytettyä kuin toivoisin (kun joudun kahvitunnilla kirjoittelemaan).
Parilla kirjoittajalla oli rivien välissä tai suoraan ajatus siitä että voisi olla joku toinen. Ei ole tällä kertaa (oli vuosia sitten ja hän otti siitä opiksi). Nyt se toinen on työ. Hän tekee yli 10 tuntisia päiviä järjestään ja on muutenkin aktiivinen (yhteiskunnallisesti ja järjestöissä). Hän on vahvasti vastuuta ottava henkilö ja haluaa tehdä työnsä (myös järjestötyön) huolella. Häntä arvostetaan työssään (asiakkaat ja kolleegat) paljon. Kotiin kaatuu sitten vain kaikki ongelmat.
Niille jotka ehdottavat vain yksinkertaisesti suhteen katkaisemista tähän voin kommentoida että jos se olisi ollut aikomukseni en olisi kirjoittanut tälle palstalle, jolla tiedän olevan kovan kolauksen elämässää kokeneita ihmisiä. Kovia kokeneilta ihmisiltä saa usein elämäänähneempiä kommentteja.
Taustoiksi vielä tähän tilanteeseen olemme olleet avioliitossa yli 20 vuotta ja nämä ongelmat ovat olleet jollain tavalla kokoajan. Osittain on kyse kommunikaatiokulttuurista. Meidän suvussa on ollut tapana sanoa ongelmista vasta kun ne on todellisia. Pienistä jutuista ei sanota. Heidän suvussa on pienen "ohjaamisen" kulttuuri. Eli siihen kuuluu tuollainen jatkuvien ohjeiden antaminen. Mutta se raja tuollaisen ja naputtamisen välillä on hiuksenhieno. Ja se raja ylittyy nyt jatkuvasti.
Itse viihdyn sellaisessa äijätouhusta (jota en nykytilanteessa pääse toteuttamaan) jossa saatetaan tehdä yhdessä hommia (rakentaa, korjata yms.) ja työt luistaa paljolti puhumatta. Saatetaan olla sanomatta sanaakaan pitkään, on vain sellainen hiljainen yhteys.
Olen käynyt satunnaisesti psykologilla ja ymmärrän parisuhteen keskeisimmät kipupisteet. Myös vaimoni tietää mitä tarkoittaa toimiva parisuhde. Mutta ongelmien kieltäminen on todella tehokasta. Oma huono puoleni ehkä on näkynyt näissä teksteissä. Eli tietty rohkeuden puute. Aloitteen tekeminen tälläiselle keskustelulle on mielestäni vaikeaa.
Eilen vaimoni oli taas väsynyt ja masentunut (syy oli kyllä vakava: läheisen elinaikaisen tuttavan kuoleman lähestyminen; enää ei ole muuta tehtävissä kuin terminaalihoito). Mutta autoin häntä ja nostin hänet masennuksen suosta. Tuo on minkä minä osaan: saan läheiseni piristymään. Mutta eilenkin se tuntui vain pinnalliselta, kun kaikki nämä ajatukset pyörivät päässä. Ja sitten kun noin puoli tuntia oli kulunut hänen auttamisestaa alkoi sama naputus (kylläkin vähän vaimeampana). Mutta turhauttaa. Vaikka kuinka auttaa ja on jokin erityinen niin sitten pian taas kaadetaan kaikki niskaan. Nyt on tietysti vielä vaikeampi aloittaa puhumaan näistä asioista kun on tämä läheisen menetykseen liittyvä tilanne. Tässä on taustalla vielä muutamia vaimoni historiaan liittyviä asioita, jotka syventävät tätä tämän hetkisen tilanteen vaikeutta. En haluaisi vetää mattoa hänen altaan nyt ja tässä. Hän on minulle niin rakas!
jos ei sanoja löydy, kirjoita viesti / kirje.
sano, että sinua masentaa suhteenne nykytila ja toivoisit siihen muutosta jo lastennekin takia.
vaadi vaikka keskusteluaika vaimosi kalenterista.
ei siihen muu auta.
sinun täytyy saada vaimo kuuntelemaan huomaamaan ongelmat. sano, että sinua masentaa hänen jatkuva nälviminen / huomauttelu. ehkä hän kokee siten "auttavan" talouden hoidossa, vaikka käy täysin päinvastoin.
aivan 100% merkit siitä että sillä on joku toinen, neuvoisin etsimään itsellesi arvoisesi naisen (jos niitä yleensä löytyy???) ja ottamaan eron. Ehkä avaa suunsa siinä vaiheessa, ehkä ei. MIHIN TARVITAAN TUOLLAISTA NAISTA???!!!
Minä en noin pitkään ole ollut kenenkään kanssa (olen amatööri), mutta mielestäni pitäisi vaan rohkeasti nostaa kissa pöydälle. Puhua asiat selviksi. Jokin sinun vaimoasi selvästi vaivaa ja se on sinun tehtävä saada selville että mikä.