Siis kaikissa parisuhdeoppaissa ja nettisivutoilla. Niissä usein tavallaan kielletään ongelmat. Jos puoliso ei ikinä osta kukkia, lahjaa tai vie puolisoaan ulos elokuviin/ravintolaan jne...Pitääkin alkaa pohtimaan, miksi se ärstyttää minua niin hiton paljon?!? Elikkä kaikki asiat on käännettävä omaksi ongelmaksi. Puolisoa ei missään nimessä saa koskaan moittia tai hänen käytöstään arvostella jne. Miksei saa, jos tekee jotain aivan älytöntä? Suhdetta täytyy vaan pyyteettä vaalia, passata ja palvoa loputtomiin. Molempien pitäisi, mitä jos se toinen ei ikinä kuitenkaan tee mitään pyyteetöntä? No, sitten se on taas sen puolison ongelma. Täytyy järjestää kivaa toiselle. Monessa kirjoituksessa esim. lähteä toisen mieliksi mukaan harrastuksiin, vaikka inhoaa niitä.
Seuraavaksi lainaus mm. suhdesoppa nimiseltä nettisivustolta: "Usein juuri ne asiat, jotka toisessa eniten ärsyttävät, ovat omia kipupisteitäsi. Kohtia, joita et ehkä halua kohdata itsessäsi tai edes tiedostaa niiden olemassa oloa. On helpompi huutaa toiselle kuin miettiä, miksi kyseinen asia ärsyttää niin paljon. On paljon vaivattomampaa löytää vikoja toisesta, kuin kääntää katse itseään kohti. On paljon yksinkertaisempaa moittia toisen puutteita, kuin myöntää omat virheensä.
Et voi syyttää toista onnettomuudestasi. Et voi laittaa onnellisuuttasi toisen ihmisen varaan. Kysymys on sinun henkilökohtaisesta valinnastasi. Kulutatko suurimman osan päivästäsi murjottaen? Teetkö riidan aiheesta kuin aiheesta? Valitatko kaikesta? Vai haluatko kuluttaa aikasi olemalla onnellisempi?
Kukaan muu ei voi tehdä näitä valintoja puolestasi. Ei puolisosi, ei lapsesi, ei ystäväsi. Ainoastaan sinä voit valita miten sinä käytät elämäsi."
Minusta tuntuu, että olen meidän parisuhteessa loputtomiin (20 vuotta) panostanut pyyteettömästi parisuhteeseen. Mieheni ei ole ikinä huomioinut minua mitenkään. Tuntuu kun olisin itseäni 5 vuotta vanhemman miehen äiti, joka ei ikinä saa nähdä mitään negatiivista asiaa. Hän kääntää asian jotenkin minun ongelmaksi, lapsuuden, sisaruussuhteiden, työpaikkani jne. Eikä niillä ole mitään asian kanssa tekemistä. Toivoisin, että olisin miehelleni vaimo, nainen ja ihailtava ihminen kokonaisuudessaan. Jotain kiitosta siitä kovasta panostuksesta yhteiselämän eteen. Nyt tunnen olevani päivänselvyys, joka ei saa koskaan arvostella häntä. Tiedän olevani ikäisekseni kaunis, älykäs ja monella tapaa lahjakas. Tienaan saman verran kun mieheni. Sukuni ei ole "alempiarvoinen" verrattuna miehen sukuun. Minulla on ystäviä, miehellä ei. Yhteisiä harrastuksia ei ole, koska kiinnostuksen kohteet täysin erit.
Tietääkö joku jotain muita ohjeita, että parisuhde alkaisi kukoistamaan, eikä aina näitä itsetutkiskelu ja toisen loputtomiin huomioimisjuttuja kun eivät mun kohdalla ainakaan toimi? Mä olen analysoinut itseni jo puhki ja tiedän omat puutteeni ja olen niitä pystynyt paljon petraamaan. Nuorena olin mm. mustasukkainen, vaan nykyisin en yhtään...tosin olen miettinyt, että johtuisko siitä, että en enää välitä...en ole varma.
Seuraavaksi lainaus mm. suhdesoppa nimiseltä nettisivustolta: "Usein juuri ne asiat, jotka toisessa eniten ärsyttävät, ovat omia kipupisteitäsi. Kohtia, joita et ehkä halua kohdata itsessäsi tai edes tiedostaa niiden olemassa oloa. On helpompi huutaa toiselle kuin miettiä, miksi kyseinen asia ärsyttää niin paljon. On paljon vaivattomampaa löytää vikoja toisesta, kuin kääntää katse itseään kohti. On paljon yksinkertaisempaa moittia toisen puutteita, kuin myöntää omat virheensä.
Et voi syyttää toista onnettomuudestasi. Et voi laittaa onnellisuuttasi toisen ihmisen varaan. Kysymys on sinun henkilökohtaisesta valinnastasi. Kulutatko suurimman osan päivästäsi murjottaen? Teetkö riidan aiheesta kuin aiheesta? Valitatko kaikesta? Vai haluatko kuluttaa aikasi olemalla onnellisempi?
Kukaan muu ei voi tehdä näitä valintoja puolestasi. Ei puolisosi, ei lapsesi, ei ystäväsi. Ainoastaan sinä voit valita miten sinä käytät elämäsi."
Minusta tuntuu, että olen meidän parisuhteessa loputtomiin (20 vuotta) panostanut pyyteettömästi parisuhteeseen. Mieheni ei ole ikinä huomioinut minua mitenkään. Tuntuu kun olisin itseäni 5 vuotta vanhemman miehen äiti, joka ei ikinä saa nähdä mitään negatiivista asiaa. Hän kääntää asian jotenkin minun ongelmaksi, lapsuuden, sisaruussuhteiden, työpaikkani jne. Eikä niillä ole mitään asian kanssa tekemistä. Toivoisin, että olisin miehelleni vaimo, nainen ja ihailtava ihminen kokonaisuudessaan. Jotain kiitosta siitä kovasta panostuksesta yhteiselämän eteen. Nyt tunnen olevani päivänselvyys, joka ei saa koskaan arvostella häntä. Tiedän olevani ikäisekseni kaunis, älykäs ja monella tapaa lahjakas. Tienaan saman verran kun mieheni. Sukuni ei ole "alempiarvoinen" verrattuna miehen sukuun. Minulla on ystäviä, miehellä ei. Yhteisiä harrastuksia ei ole, koska kiinnostuksen kohteet täysin erit.
Tietääkö joku jotain muita ohjeita, että parisuhde alkaisi kukoistamaan, eikä aina näitä itsetutkiskelu ja toisen loputtomiin huomioimisjuttuja kun eivät mun kohdalla ainakaan toimi? Mä olen analysoinut itseni jo puhki ja tiedän omat puutteeni ja olen niitä pystynyt paljon petraamaan. Nuorena olin mm. mustasukkainen, vaan nykyisin en yhtään...tosin olen miettinyt, että johtuisko siitä, että en enää välitä...en ole varma.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Toista et voi muuttaa, et nalkuttamalla etkä komentamalla, tai ainakin hyvin vähän. Jos miehesi on ollut samanlainen 20 vuotta, niin se on sitten sellainen seuraavatkin 20 vuotta.
Toki voit olla rehellinen. Mutta tuskin teidän parisuhde siitä paranee.
Sitten voit miettiä, miksi haluat tässä parisuhteessa sitten olla?
Yhteiset lapset, yhteinen 20 vuoden historia hyvine ja huonoinen kokemuksineen elikkä jonkinlainen kiintymyssuhde nykyisellään. Minusta tuntuu, että se rakkaus jotenkin hiipui viimeisten 10 vuoden aikana, koska sitä ei näytetä, siitä ei puhuta!! Pitempään olen hänen kanssaan elänyt kun lapsuuden perheessä. Ei ole varsinaisia isoja riitoja...tasaisen tappavaa arkea, jossa minä järjestän kaikkia perhejuhlat, sosiaalisen elämän mm. sukulaisten kanssa. Seksiäkin on, jos minä teen aloitteen. 5 vuoden kuluttua lapset todennäköisesti muuttaneet kotoa. Voin melkein kuvitella, että elämä voisi olla toisenlaistakin. Toista ei kai voi pakottaa välittämään tai huomioimaan?! Olen kai vaan ikuinen optimisti...se on pahin vikani.
Siellä sitä on oltu... Tosin meillä oli kaikkea muuta kuin tasaisen tappavaa arkea - oli miehen mielenterveysongelmia ja niistä seuraavia taloudellisia kauheuksia. Siinä sitten olin ihmeissäni kahdenkymmenena avioliittovuoden jälkeen ollako lojaali kumppanille ja pyrkiä optimistina säilyttämään toivoa yhteisestä vanhuudesta yhteisine kiikkustuoleineen, lapsille ehjää mummulaa, vai lähteäkö litomaan.
Meidän kohdalla sitten mies ratkaisi tilanteen, lähtemällä vieraisiin ja jäämällä siitä kiinni. Ero oli sitä myöten selvä minun päässäni. Vasta jälkeenpäin, mm. täällä palstoilla olen ymmärtänyt, että ei se näköjään kaikilla ole niin että miehen sivusuhteesta kiinnijääminen on vaimon mielestä automaattisesti ero, mutta meillä se oli, niin pitkälle olin sitten asioita eroon päin varmaan työstänyt.
Kun ja jos elämäsi ei ole jatkuvaa katastrofia, on tuo pähkiminen varmasti tosi työlästä, olihan se minunkin kohdallani. Lähteäkö rikkomaan kaikki ja etsimään vielä elämätöntä elämää, vai ollako tässä suhteessa. Löytyykö omasta aviomiehestä vielä se toveri jonka kanssa haluaisi kaiken jakaa, ja onko kipinä ja intohimo millään tavalla enää puhallettavissa.
Toista ei voi muuttaa (edelleenkään) mutta voihan toinen muuttua, joskus, jotenkin. Ei käskystä, mutta ehkä mallista. Pidän neuvostani edelleen kiinni, kyllä sun vaan omaa itseäsi on kuulosteltava ja pohdittava, millaisia asioita elämältä haluat, parisuhteeltakin, mutta muutenkin, ja ehkä ennen kaikkea muutenkin. Voi olla että mies ei kestä sinun itsetutkiskelujasi vaan karkaa vieraisiin. Tai sitten hänkin muuttuu.
Ole kuitenkin ystävällinen kumppanillesi. Kaikkea hyvää on varmasti ollut, kun noinkin kauan olet hänen kanssaan jaksanut kulkea.
Kirjoitit viisaasti. En tosin ole itse ollenkaan varma, löytyykö minusta paukkuja aloittaa ihan alusta. Olen joskus jopa toivonut, että mies aloittaisi suhteen toisen kanssa ja tietty jäisi siitä kiinni. Se voisi olla potku, jonka voisin tarvita. Nyt olemme jossain ihme välitilassa. Jotenkin tulevaisuus, vanhuus yhdessä tässä aika tunteettomassa ja "kuolleessa" tilanteessa, jossa me vain esitämme yhteiseloa, saa ihon kananlihalle. Mies on vaan niin jotenkin tunteeton ja myös äärimmäisen pihi, että kukaan nainen ei kai edes yritä häntä. Odotellaan nyt sitä kuuluisaa 5-kympin villitystä, jos äijällä sitten jotenkin värähtäisi...Tosin epäilen.
Elämä on. Eikö ole kuitenkin mielenkiintoista että sitä sitten vaan kasvaa ja muuttuu, vielä siinäkin iässä josta nuorena ajatteli että silloin pitäisi olla "valmis". Ja helvetin kivuliasta se kasvaminen voi olla vieläkin... mutta kiinnostavaa.
Kukaan ei voi antaa ohjeita tai vinkkejä, jos et kerro mikä on vialla.
Marttyriasenne ei auta.
Olen kotitalouskone, yhteisten lasten äiti, taloudellisesti arvokas (palkka) jne. Minua ei arvosteta, ei suudella, ei halata, mielipiteitäni ei mies kuuntele...olen itsestäänselvyys. En nalkuta, koska minusta se on turhaa.Olen kerännyt mittani ns.täyteen 2-3 vuotta ja sitten painun viikoksi reissuun. Yleensä naispuolisten ystävättärieni kanssa. Siellä "puhdistan pääni" ja kerään voimia. Palattuani kotiin kaikki jatkuu kuten aina ennenkin. On minulla tietty sen verran morkkis päällä, että entistä enemmän hyvittelen miestäni ja perhettäni!!
Nyt päätin, että aina kun jotain epämieluisaa tulee eteen, sanon sen ääneen...Se onkin katastofi! Mies on ihan ihmeissään!! Kerroin jo hänelle, että tulen muuttamaan käytöstäni tässä asiassa. Olen kuulemma täysin omituinen ja ehkäpä sairastunut elikkä päässäni on jotain vikaa...
Herää vain kysymys, mistä se morkkis reissun jälkeen?
Annapa vinkki miten oppii sanomaan ääneen kun on ollut vuosia hiljaa.
Itse olen harrastanut tuollaisia voimienkeräämisreissuja jo pidempään, mutta vaikka itsekseen onkin päättänyt puhua suunsa puhtaaksi, palaa kaikki kotona aina tuttuihin uomiinsa...
Terveisin mykkä mies.
Morkkis iskee kun en ole ollut kokkaamassa, leipomassa ja yleisesti huolehtimassa perheestäni. Mieheni osaa juuri ja juuri lämmittää Saarioisten äitien maksalaatikkoa tms. Elikkä lapset ovat "kärsineet" mun lepolomasta. Mitään seksiorgiareissuja eivät totisesti ole...Mä en edes käy tansseissa kun en tykkää mistään humpparytkeestä.
Yhden ystävättäreni mies on ammatiltaan kokki, olen kateudesta vihreä kun hän kertoo miehensä tekemistä herkkuaterioista kynttilän valossa ja hmm...ja kaikesta kivasta sen jälkeen. Mun mies ei ikinä tekisi mitään vastaavaa...se olen minä, joka ne kynttiläillalliset tarjoaa, eikä mitään kivaa sen jälkeen. Äijä painuu pari kertaa röyhtäistyään värkkään autoa autotalliin (oikeasti kuuntelee radiota ja siirtelee jakoavainta paikasta A paikkaan B) tai sitten ottaa lehden ja menee soffalle makuulle. No, on sitten oikeesti vielä yksi mahdollisuus...elikkä vessaan...
Nuo kokkaamiset ja leipomiset pitäisi osata jättää omaan arvoonsa, ei niistä pidä elämäntehtävää ottaa. Ei ole sinun syysi jos mies ei osaa yhtä hyvin. ( Vai onko sittenkin? )
Mies ei arvosta ponnistuksiasi, koska ne ovat arkielämän itsestäänselvyyksiä.
Ruoka on energian tankkaamista varten.
Sinä ehkä liität siihen jotain muitakin arvoja, mutta älä odota kaikkien osaavan niistä nauttia smalla tavalla.
Turhaan noita parisuhdeoppaiden neuvoja haukut. Itsekin olet huomannut ongelman olevan siinä, ettei miehesi tunnu panostavan suhteeseenne. Valitettavasti en usko, että ihan yksin saat suhteenne kukoistamaa, tarvitset siihen miestäsikin.
Minulle mies tuo kukkia joka viikko ja pari kertaa kuukaudessa hän ostaa minulle teatteriliput.
se härkönen neuvonut että "pornofilmi ja viski".
Ja olet valinnut tuollaisen miehen,miksi nyt yrität muuttaa hänet joksikin toiseksi.
Ei hän aina ole ollut aivan tunteeton ja ikävä. Ennen lapsia varsinkin (4 vuotta) me olimme kun paita ja peppu. Älyttömän rakastuneita, teimme kaikenlaista yhdessä. Vielä silloinkin kun lapset olivat alle kouluikäisiä, meillä oli paljonkin yhteistä, läheisyyttä ja rakkautta.En tosiaankaan tiedä mikä sen kaikken muutti? En tahdo miestäni varsinaisesti muuttaa, haluaisin hänet sellaisena takaisin (henkisesti) kun hän oli vielä 10 vuotta sitten.Mies jolla oli haaveita, unelmia, mielikuvitusta, huumoria, leikkimielisyyttä, innostusta ja ennen kaikkea halua olla minun kanssani parisuhteessa.
Jos me nyt juuri tänään erottaisiin. Kukaan ei sitä tajuaisi, koska meillä ei ole mitään sellaista syytä miksi ihmiset kai normaalisti eroavat. En ole ainakaan kuullut, että läheisyyden puutteen vuoksi erotaan ja välinpitämättömyyden.
Ai niin, siis mies sekstaa jos minä teen aloitteen. Ei tarvita pornofilmiä tai viskiä. Tosin on meillä tietty 20 vuoden aikana noitakin joskus käytetty...Vaan sekin on vaan semmosta nylkytystä pimeässä. Ei mitään sanoja, hyväilyjä tai suutelua. Ei lopuksi kainalossa oloa...vaan omalle puolelle ja peitto niskaan, 2 min kuuluu kuorsaus. Koko homma menee aina saman kaavan mukaan.
"Jos me nyt juuri tänään erottaisiin. Kukaan ei sitä tajuaisi, koska meillä ei ole mitään sellaista syytä miksi ihmiset kai normaalisti eroavat. En ole ainakaan kuullut, että läheisyyden puutteen vuoksi erotaan ja välinpitämättömyyden."
tuossa on ihan tarpeeksi syitä eroon, nuohan ovat olennaisia asioita parisuhteessa!
En kannusta sinua eroamaan, ja varsinkin kun kerroit että teillä alussa meni hyvin ja olitte rakastuneita. Sen kaiken voi saada takaisin, jos hyvin käy.
Mutta miksi luulet että on olemassa syitä miksi saa erota, ja miksi ei?
En oikein saanut kiinni mistä voisi teillä kiikastaa... mutta oletko sinä kertonut rehellisesti miehellesi, miltä sinusta tuntuu nykyinen tilanteenne? ja varsinkin tämä sinun kannattaisi kertoa
"En tahdo miestäni varsinaisesti muuttaa, haluaisin hänet sellaisena takaisin (henkisesti) kun hän oli vielä 10 vuotta sitten.Mies jolla oli haaveita, unelmia, mielikuvitusta, huumoria, leikkimielisyyttä, innostusta ja ennen kaikkea halua olla minun kanssani parisuhteessa."
Kerro hänelle että kaipaat sitä millainen hän oli ennen!
Unohdat nyt ne leipomiset, ja muut hössötykset. Ja parisuhdeoppaat. Kuulostaa jotenkin että yrität aivan liikaa! Oletko kenties ns. suorittaja? Vaikka olisikin siivoamatta, ja kotityöt tekemättä, niin ei tietääkseni kukaan sellaiseen vielä ole kuollut:)
Ja onko miehesikään noista asioista sinulle edes sanonut, siis valittanut että kun olet lomalla etkä kotitöitä tekemässä... vai oletko vain itse asettanut itsellesi paineita kodinhoidosta? ja muutenkin vaikuttaa että otat hirveästi turhia paineita joka asiasta.
Nyt rentoudut, ja kerrot miehellesi miten paha mieli sinulla on tilanteenne takia. Luulisi häneltäkin jotain vastakaikua tulevan.
kysyä, että voisiko miehesi olla masentunut? kerroit että ennen oli iloinen, oli haaveita ja unelmia...ja huumoria.
Masennus voi tosiaan muuttaa ihmisen, niin että mikään ei kiinnosta, eikä tosiaan jaksa panostaa parisuhteeseenkaan. Eikä se tarkoita, etteikö rakastaisi toista.
Ja ehkä miehillä tuo masennus ei näy niin selvästi esim. itkeskelynä tms. niinkuin naisilla. Voi olla vaikeampi tunnistaa.
En ole mikään siivousfriikki, pari kertaa viikossa imuri pörisee ja pölyrätti heiluu. Enemmänkin voisi, sillä koira kantaa rapaa ja tiputtelee karvaa, puhumattakaan kolmesta perillisestä.
No, olen aina tykännyt ruuanlaitosta ja leipomisesta. Teksin varmaan safkaa, vaikka asuisin yksin. No, onhan siitä kokemusta muinaisessa opiskelijanuoruudessa. Tosin silloinkin minusta oli ihanaa kutsua pari kolme kamua syömään. Enkä oo ollenkaan huono siinä. Lapset ovat sanoneet, että mutsi kokkaa paljon parempaa kun raflassa. Minusta se on perheelle semmonen arjenlahja, sitä paitsi nyt kokkaukseen osallistuu jo lapsetkin ja ovat tosi innostuneita!
Mä oon aina kuvitellut, että eroon tarvitaan joku isompi juttu.No, vaikea alkoholismi, perheväkivalta, uskottomuus jne. Ainakin mun lähipiirissä tämmöset ovat olleet syynä. Tosin miksi sitten on ajauduttu ed. mainittuihin, voi tietty olla takana sitä välinpitämättömyyttä ja läheisyyden puutetta. En tiedä itsekkään, mistä homma kiikastaa. Voihan se olla niinkin, että mies ei mua rakasta ja yhtään välitä, tykkää vaan asua tässä kotihotellissa. Mä oon varmaan tavallista tyhmempi! Olen kymmeniä kertoja asiasta puhunut miehelle, mutta se on yksinpuhelua. Mitään vastausta ei tule. Ainoa kommentti on se, että "Joko sua nyt helpotti? Taitaa olla akkojen vaivat? Onko töissä liikaa stressiä?" Hän kun ei näe mitään outoa meidän yhteiselämässä. Minä kun vaan lopettaisin haluamasta ja jättäisin hänet rauhaan! Se on kai se viesti!
kovemmat "aseet" käyttöön.
"Ainoa kommentti on se, että "Joko sua nyt helpotti? Taitaa olla akkojen vaivat? Onko töissä liikaa stressiä?"
Jos tuollaisia kommentteja tulee, niin korotat vaikka ääntäsi (et kuitenkaan huuda tai nalkuta), sanot selkeästi ja rauhallisesti kuuluvalla äänellä että nyt on tosi kyseessä, eikä mitään akkojen vaivoja tai stressiä!
Ja uhkaat vaikka erolla (yleensä tuo on typerää, mutta tässä tapauksessa kuulostaa, että muu ei taida miestäsi "herättää") jos mies ei suostu puhumaan.
Tsemppiä.
Tosi mies osaa tuoda naiselleen kukkia ja viedä naisensa ravintolaan syömään viikoittain.
Kauankohan tuollaista teennäistä esittämistä kestäisi...
Olen alkuperäisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä.
Miksi aina täytyy katsoa peiliin yms.parisuhdeneuvoissa.
Kun muutat itseäsi kyllä se toinenkin perässä tulee,siihen malliin neuvotaan.
Kun tätä on tehnyt 20 vuotta, eikä mikään muutu toisen käytöksessä, niin minä tein oman ratkaisuni ja lähdin.Luin paljon kaikenlaisia oppaita jea kävin nettisivuilla.Niistä sain vain huonon omantunnon, en muuta.Sillä minä tosiaan yritin saamatta vastakaikua.
Nyt olen tyytyväinen omaan elooni.
Ensinnäkin, sinua kohdellaan siten kuin annat itseäsi kohdeltavan. Jos suostut kiltisti olemaan näkymätön, vaivaton, hiljainen ja moitteettomasti toimiva kodinkone niin sellaisena sinua kohdellaankin.
Kannattaa opetella vaatimaan ja sanomaan asioista, siis sanomaan ei nalkuttamaan.
Ainoa ohje on että rakasta itseäsi.
lukemaan ne parisuhde-oppaat, silleen toi voi toimia että molemmat noudattaa mokomia, ei silleen että vain toinen niitä tavailee
Saisitkohan sen miehes lähtemään parisuhdeterapiaan? Tossa vaiheessa kun varsinaista pattitilannetta ei vielä ole, se yleensä eniten kannattaa. Etenkin jos teidän välillä on kommunikaatiokatkos, siellä todella oppii puhumaan toiselle aidosti. Itse ainakin kuulin monia asioita mieheltä ensimmäisen kerran. Kallista se ainakin yksityisellä on, mutta sen arvoista.
Joo nuo paranna itsesi-kirjat ovat ihan roskaa kun niitä alkaa liikaa lukemaan. Parhaita ovat mielestäni olleet Tommy Hellstenin kirjat, joissa ei suoranaisesti valmenneta parisuhteeseen ja puolison vikojen sietämiseen. Tärkeintä on että on ne omat rajat, ettei rakasta liikaa saamatta mitään sellaista takaisin mitä aidosti tarvitsee. Loppupeleissä itsensä rakastaminen on tärkeintä, kuten joku sanoikin.
Mut pahalla saa harvoin mitään hyvää aikaan..kyllä olen oppinut olemaan myös hiljaa ja katkaisemaan analysointi-huomautus-nalkutus-kierteen. Eikä se silti välttämättä poista sitä ongelmaa, kuinka paljon esim. ärsyttää miehen kököttäminen koneella joka hemmetin ilta. Mut kun tekee ite muita asioita niin ei murehdi sitä niin paljon kuin kyttäämällä vieressä odottaen, koska se laittaa koneen kii. Sivukommenttina voisin sanoa että tietokoneet on pahinta uutta parisuhteelle, näin luulen ainakin monen nuoren parin kohdalla. Telkkariakin voi sentään katsoa yhdessä!
Mut ajattele kuinka hienoa on, että olette olleet kaksi vuosikymmentä yhdessä. Se on harvinaista nykyään, ja kyllä se on helpointa yleensä olla sen yhden ja saman kanssa läpi elämän kuin vaihtaa kumppania kolmen vuoden välein ja hankkia jokaisen kanssa uusi mukula.