Olen kokenut olevani sijaisihminen. Olen siinä, kun minua tarvitaan. Minut kutsutaan paikalle (usein kutsun itse itseni) kun joku kaipaa minua (tai minä kaipaan). Olen kuin vankilassa, jonka ovi avataan minulle, vain kun joku toinen niin tahtoo, ja itse odotan tyrmäni sisäpuolella jonkun tulemista.. Että joku ottaisi syliin, tai pyytäisi kahville… Lenkkipolulle, mitä vaan.
Mutta minä olen se joka kutsuu. Minä olen se, joka yrittää ja odottaa… Odottaa…Odottaa… Tunnen usein surua ja riittämättömyyttä. Sisälläni palaa toivo siitä, että joku ihan oikeasti vaihtaisi osia kanssani ja niin minä saisin olla se, joka tekee päätökset…”Joo, mennään vaan” tai ” Mentäskö sittenkin vasta huomenna”. Tästä voi päätellä sen, että olen hyvin yksinäinen. Olen aina ollut. Muistan, kuinka jo lapsena jouduin taistelemaan seurasta. Kyyneleitä, hampaiden kiristelyä ja kovistelua. ”Okei, ei sitten leikitä enää ikinä” Oli lempilauseeni, ja sittenhän me ei enää leikitty. Minun sanani olivat sen aikaan saaneet. Minun sanani, joilla olisin vain tahtonut ilmaista harmistukseni, sen sijaan että olisin vain kiltisti nyökytellyt ja kertonut yksinäisyyteni olevan ok. Miten lapsi voi hyväksyä yksinäisyyden. Miten pieni ihminen, niin viaton ja puhtoinen voi ymmärtää sitä, ettei kaverit tahdo leikkiä hänen kanssaan. Että he sitten kiskovat hihasta, kun seura kelpaa… Ja se ei usein kelvannut. No myönnettäköön, että oli niitäkin aikoja, jolloin minua haettiin leikkimään… Mutta aikuisiällä tarkasteltuani näitä muka ”niin ihania” muistojani, olen huomannut, että ei helvetti, ei ne musta pitäneet. Esimerkkinä leikki, jossa meillä oli kauneuskilpailut. Minut aina diskattiin. Aina. Olinhan ruma ankanpoikanen silloin, mutta herranen aika, pihan lapset tekivät niin aina ja nauroivat vielä räkäisesti päälle, eli siinä minun upeat muistot kivoista leikeistä.
Kauheaa huomata, että nyt 23-vuotiaanakin olen edelleen se ”hylkiö”…Joukon ”Musta lammas”, joka otetaan mukaan, jos ei parempaa seuraa löydy.
Olen oppinut ja opetellut tulemaan toimeen yksinäni. Keksin paljon tekemistä ja aktiviteetteja, mutta yksinäisyys on silti osana sitä. Nautin siitä. Vihaan sitä.
Murrosiässä koin kamalan monivuotisen masennuksen… Juuri tästä syystä. En riittänyt kenellekään. Aina piti olla jotain eritavalla, kuin mitä oli. Siitähän minulle sanottiinkin moneen kertaan, että – ”jos haluat olla meidän porukassa, älä enää käytä noita housuja yms” Nuorena sitä vain niin kovasti halusi kuulua joukkoon, että minäpä vaihdoin housut.. Vaihdoin paidat ja releet. Minusta tuli todella suosittu tyttöjen ja poikien keskuudessa. Mutta olin silti yksin. Sisälläni, sillä tiesin, etten ollut siinä, missä olin. En ollut se, keneksi luulivat.
Kun vihdoin irtauduin näistä –pakko kuulua johonkin - ajoista, kaveriporukkani väheni yli puolella. Se ei haitannut, sillä olin vakaasti päättänyt polttaa siltoja takanani. En enää koskaan pistäisi mitään terveyteni edelle. Tämä ajatusmalli toimi ja tuotti tulosta hetken…
Nykyisin huomaan jääväni yksin… Edelleen. Minulle ei ole paikkaa ihmisten sydämissä. Ja sitten sanotaan, että nyt et sitten tee samoja virheitä ja masennu uudestaan, ethän? Mutta masentumiseni syy ei ollut itsessäni… Se oli ympäristön ja sosiaalisten paineiden aikaansaannosta. Ja kun edelleen se sama kuvio toistuu (että minua ei kukaan kaipaa) voiko ihminen oikeasti parantua pahasta ja yksinäisestä olostaan?
Tapahtui mullistava käännekohta:
Nyt 23-vuotiaana minulla todettiin kasvain, joka painaa nenäonteloitani. Se psyykkinen pahaolo muuttui tässä vuoden mittaan ihan fyysiseksi ja kävinkin hiljattain lääkärissä. Diagnoosi: Pahanlaatuinen kasvain, joka on lähettänyt etäpesäkkeitä ympäri vartaloani mm. vatsaan. Mitään ei ole tehtävissä.
Kipulääkkeitä. Relaksantteja. Tuskin vuotta 2009. Ja nyt, nyt minua kaivataan. Nyt minulle soitetaan ja minua tullaan katsomaan kauempaakin. Kieltäydyin sairaalavuoteesta. Mieluummin päätän tämän kaiken omassa kodissani. Nyt minua kuulemma rakastetaan mielettömästi ja ikävöidään jo valmiiksi. Nyt, kun minä olen ihan oikeasti lähdössä pois.
Poikaystävänikin silmät avautuivat ensimmäistä kertaa sitten alkuhuuman. Nyt hän haluaa viettää jokaisen hetken kanssani. Hän hemmottelee minua ja vien minua ulos. Hän rakastaa ja rakastelee vähintään kerran päivässä ja kirjoittaa rakkauskirjeitä ja säveltää lauluja kunniakseni.
Silti olen surullinen.. Olen vihainen ja katkera tälle ihmismielelle, joka pitää kaikkea niin itsestään selvänä, että tajuaa rakastaa vasta sitten, kun on jo aivan liian myöhäistä. Ja lause, jota olen kuluttanut jo muutaman viikon poikaystävälleni, niin kutsutuille ystävilleni ja osittain myös perheelleni on:
- Ei tänään.. Haluan olla nyt yksin.
Mutta minä olen se joka kutsuu. Minä olen se, joka yrittää ja odottaa… Odottaa…Odottaa… Tunnen usein surua ja riittämättömyyttä. Sisälläni palaa toivo siitä, että joku ihan oikeasti vaihtaisi osia kanssani ja niin minä saisin olla se, joka tekee päätökset…”Joo, mennään vaan” tai ” Mentäskö sittenkin vasta huomenna”. Tästä voi päätellä sen, että olen hyvin yksinäinen. Olen aina ollut. Muistan, kuinka jo lapsena jouduin taistelemaan seurasta. Kyyneleitä, hampaiden kiristelyä ja kovistelua. ”Okei, ei sitten leikitä enää ikinä” Oli lempilauseeni, ja sittenhän me ei enää leikitty. Minun sanani olivat sen aikaan saaneet. Minun sanani, joilla olisin vain tahtonut ilmaista harmistukseni, sen sijaan että olisin vain kiltisti nyökytellyt ja kertonut yksinäisyyteni olevan ok. Miten lapsi voi hyväksyä yksinäisyyden. Miten pieni ihminen, niin viaton ja puhtoinen voi ymmärtää sitä, ettei kaverit tahdo leikkiä hänen kanssaan. Että he sitten kiskovat hihasta, kun seura kelpaa… Ja se ei usein kelvannut. No myönnettäköön, että oli niitäkin aikoja, jolloin minua haettiin leikkimään… Mutta aikuisiällä tarkasteltuani näitä muka ”niin ihania” muistojani, olen huomannut, että ei helvetti, ei ne musta pitäneet. Esimerkkinä leikki, jossa meillä oli kauneuskilpailut. Minut aina diskattiin. Aina. Olinhan ruma ankanpoikanen silloin, mutta herranen aika, pihan lapset tekivät niin aina ja nauroivat vielä räkäisesti päälle, eli siinä minun upeat muistot kivoista leikeistä.
Kauheaa huomata, että nyt 23-vuotiaanakin olen edelleen se ”hylkiö”…Joukon ”Musta lammas”, joka otetaan mukaan, jos ei parempaa seuraa löydy.
Olen oppinut ja opetellut tulemaan toimeen yksinäni. Keksin paljon tekemistä ja aktiviteetteja, mutta yksinäisyys on silti osana sitä. Nautin siitä. Vihaan sitä.
Murrosiässä koin kamalan monivuotisen masennuksen… Juuri tästä syystä. En riittänyt kenellekään. Aina piti olla jotain eritavalla, kuin mitä oli. Siitähän minulle sanottiinkin moneen kertaan, että – ”jos haluat olla meidän porukassa, älä enää käytä noita housuja yms” Nuorena sitä vain niin kovasti halusi kuulua joukkoon, että minäpä vaihdoin housut.. Vaihdoin paidat ja releet. Minusta tuli todella suosittu tyttöjen ja poikien keskuudessa. Mutta olin silti yksin. Sisälläni, sillä tiesin, etten ollut siinä, missä olin. En ollut se, keneksi luulivat.
Kun vihdoin irtauduin näistä –pakko kuulua johonkin - ajoista, kaveriporukkani väheni yli puolella. Se ei haitannut, sillä olin vakaasti päättänyt polttaa siltoja takanani. En enää koskaan pistäisi mitään terveyteni edelle. Tämä ajatusmalli toimi ja tuotti tulosta hetken…
Nykyisin huomaan jääväni yksin… Edelleen. Minulle ei ole paikkaa ihmisten sydämissä. Ja sitten sanotaan, että nyt et sitten tee samoja virheitä ja masennu uudestaan, ethän? Mutta masentumiseni syy ei ollut itsessäni… Se oli ympäristön ja sosiaalisten paineiden aikaansaannosta. Ja kun edelleen se sama kuvio toistuu (että minua ei kukaan kaipaa) voiko ihminen oikeasti parantua pahasta ja yksinäisestä olostaan?
Tapahtui mullistava käännekohta:
Nyt 23-vuotiaana minulla todettiin kasvain, joka painaa nenäonteloitani. Se psyykkinen pahaolo muuttui tässä vuoden mittaan ihan fyysiseksi ja kävinkin hiljattain lääkärissä. Diagnoosi: Pahanlaatuinen kasvain, joka on lähettänyt etäpesäkkeitä ympäri vartaloani mm. vatsaan. Mitään ei ole tehtävissä.
Kipulääkkeitä. Relaksantteja. Tuskin vuotta 2009. Ja nyt, nyt minua kaivataan. Nyt minulle soitetaan ja minua tullaan katsomaan kauempaakin. Kieltäydyin sairaalavuoteesta. Mieluummin päätän tämän kaiken omassa kodissani. Nyt minua kuulemma rakastetaan mielettömästi ja ikävöidään jo valmiiksi. Nyt, kun minä olen ihan oikeasti lähdössä pois.
Poikaystävänikin silmät avautuivat ensimmäistä kertaa sitten alkuhuuman. Nyt hän haluaa viettää jokaisen hetken kanssani. Hän hemmottelee minua ja vien minua ulos. Hän rakastaa ja rakastelee vähintään kerran päivässä ja kirjoittaa rakkauskirjeitä ja säveltää lauluja kunniakseni.
Silti olen surullinen.. Olen vihainen ja katkera tälle ihmismielelle, joka pitää kaikkea niin itsestään selvänä, että tajuaa rakastaa vasta sitten, kun on jo aivan liian myöhäistä. Ja lause, jota olen kuluttanut jo muutaman viikon poikaystävälleni, niin kutsutuille ystävilleni ja osittain myös perheelleni on:
- Ei tänään.. Haluan olla nyt yksin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
olet oikeassa, aina ei tule ajatelleeksi, pitää heitä itsestään selvyytenä.
pysähdyin miettimään, mikä on oikeesti tärkeää.
kiitos ja kaikkea hyvää sinulle.
pisti ajattelemaan. Kiitos. Voimia sinulle!
Kirjoituksesi kosketti minua todella paljon.
Minulla on itselläni samanlaisia kokemuksia siitä etten kuulu minnekkään.Minulta leikattiin 2 vuotta sitten munasarjasyöpä.Tiedän mitä joudut kärsimään...tiedän mistä puhutaan kun puhutaan kasvaimesta/syövästä.Voimia sinulle ja enkelin suojelusta.
Kiitokset viestistäsi.
Sydämeni on kanssasi.
Olen pahoillani, vaikka en ole sinua loukannutkaan. Tuntuu pahalta, että jollain ihmisellä on oikeasti noin paha olla. Kosketit ja paljon. Haleja :o)
minulla on samanlainen tunne ollut ihmisten kans
kirjoittele mulle [email protected]