Miehen kanssa oltu yhdessä yläasteelta asti, kohta 9 vuotta. Yhteen muutettiin opiskelujen jälkeen, molemmat suoraan kotoa. Suhde mennyt huonosti jo pidemmän aikaa. Suurin syy luultavasti se etten oikeasti rakasta miestäni, en ole kenties koskaan rakastanutkaan. Aikoinaan aloitin seurustelun vain välttääkseni yksinäisyyden ja samasta syystä taidan suhteessa olla edelleen. Aikaakin on kulunut jo niin paljon, että ero tuntuu lähes mahdottomalta. Tulevaisuus on tuntunut niin paljon helpommalta, kun on uskotellut itselleen, että suhde toimii. Asunto jo ostettiin, kun haluttiin "edetä elämässä". Lapsia ei onneksi vielä ole vaikka niitäkin on kovasti suunniteltu. Tuntuu niin toivottomalta ajatus, että kaikki pitäisi aloittaa alusta. Lapsia olisin halunnut tehdä alle 30-vuotiaana. Olen nyt 24. Kuitenkin tiedän, että jatkamalla suhdetta tuhlaan vaan lisää molempien aikaa. Lähteminen tuntuu kuitenkin liian vaikealta, kuinka voisin selvitä aivan yksin? Kumpa voisikin tietää muuttuisiko elämä paremmaksi eron jälkeen.. Onko kellään samanlaisia kokemuksia/tunteita? Miten olette tilanteesta päässeet? Tiedän vain etten voi jatkaa näin.
rakkaus on kuollut
tunteeton?
213115
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
...sitä täälläkin ollaan. Minulla on vaan lähes 20-vuoden avioliitto takana. Mietityttää, että muuttuko se elämä sen paremmaksi eron jälkeen ja miten osaa yksin olla. Vaikeita asioita. Miehen kanssa kuitenkin suht hyvin tullaan toimeen, ainut vaan että ollaan tultu toistemme parhaiksi ystäviksi. Jotenkin kuitenkin kaipaa sitä rakkauden tunnetta ja intohimoa.
Sinä olet vielä nuori ja jos tuollaista mietit niin kannattaa tehdä päätöksiä, vaikka se ei helppoa tule olemaan.
Niinpä. Tavallaan mullakin se oma mies on läheisin ihminen, vaikka rakkautta ei enää olisikaan. Eikä sitä voi olla miettimättä miten sen toisenkin käy jos ero tulee. En kyllä pysty uskomaan, että rakkaus voisi mitenkään enää palata, kun en alunperinkään ole mieheeni rakastunut. Kuinka teillä, oliko aluksi aitoa rakkautta? Oletko joskus ollut yksin?
Meilläkin on mennyt aika saman kaavan mukaan ollaan oltu nyt 11 vuotta yhessä ja olen 26 vuotta.
Paitsi että meillä on 2 lasta 9 ja 6 vuotiaan, rakastin tai rakastan kyllä miestäni ja tulemme hyvin toimeen olemme oikeastaan parhaat kaverit jotka asuvat saman katon alla.Enkä koskaan halua satuttaa sitä se murtaisi sen täysin koska usein sanookin että sillä ei ole kuin me.
haluisin aika lisää jotta voisin selvittää tunteeni että kuinka paljon vielä oikeasti rakastan mutta lasten takia en halua mihinkään soutamiseen ja huopaamiseen.
Vaikeaksi asian tekee sekin että oikeastaan kaikki ystävämme ovat meidän ystäviä jotka viettävät meillä paljon aikaa joten en halua että meistä kumpikaan joutuu luopumaa meille rakkaista ihmisistä.
Mikä sua suhteessanne mietityttää? Jos olette parhaat kaverit ja rakkauttakin on, niin missä on vika?
Ratkaisun teko ei ole helppoa. Mutta olet vielä nuori, vasta 24. Suosittelen, että siirryt askel askeleelta itselliseen elämään. Sinun ei tarvitse tehdä sitä tänään, eikä ensi kuussa. Ota tavoitteeksi ensi vuoden aikana, jos et aiemmin saa aikaiseksi. Eroa nyt. Voit löytää vielä uuden rakkauden. Jos sinulla ei enää ole tunteita, voin taata, että lasten saannin jälkeen, teillä viimeistään menee sukset ristiin. Nyt sinun on vielä helppo tehdä ratkaisu, kun ei ole jälkeläisiä, jotka kärsisivät.
Sinä jo lapset tehnyt, koeta nyt vaan kestää ja löytää elämästäsi mielekkyys muutoin kuin asettamalla liian suuria odotuksia parisuhteelle. Myös autoerotiikka on olemassa vaihtoehtona, jos puolison kanssa ei suju.
Mutta sinä 24-vuotias, erkane poikaystäväsi, kyllä niitä miehiä löytyy ja tuolla iällä voi vielä löytää jonkun normaalinkin, jolla on puhtaat paperit ts. aiempia avioliittoja tai lapsia.
Kiitos kannustuksesta! Lasten hankkimisen suunnittelu mut varmaan nyt todellisuuteen herättikin. En todellakaan halua lasta väärän miehen kanssa, vaikka lapsia kovasti haluaisinkin. Olen vaan niin vihainen itselleni. Olenhan mä tajunnut tämän suhteen mahdottomuuden jo kauan sitten. Yhteenmuuttamista ja kihlautumistakin jossittelin ties kuinka kauan ja ymmärsin kyllä miksi. Ei se olisi ollut niin vaikeaa jos kumppani olisi ollut oikea. Tavallaan koko ajan toivon, että mies löytäisi toisen. Olisi niin paljon helpompaa jos molemmat haluaisivat erota.. Ja mietityttää se tulevaisuus, entä jos jään täysin yksin? Tai sekoan päästäni. Olen todella huono luottamaan ihmisiin ja mieheni on ainoa ihminen kenen seurassa olen esim. itkenyt. Toisaalta kuitenkin tuntuu, että olen nyt jotenkin "kasvanut" ja saanut itsevarmuutta ja siksi ruvennut tosissani miettimään elämääni.
Tee näin: puhu läheisille ihmisille, esim parhaalle ystävälle, äidillesi, tai jollekin joka sinua tukee tässä asiassa. Suosittelisin myös ammattiauttajan, ehkä useammankin, kanssa keskustelua. Uskoisin että asiasta voisi saada jonkinlaista terapiaa yms. Sinulla on ihan samat mahdollisuudet selvitä elämässä ilman parisuhdetta kuin muillakin ja aivan varmasti ansaitset tuntea miten pärjäät yksinkin. Ei ole oikein miestäsikään kohtaan olla suhteessa sen takia kun ei osaa olla yksinkään.
24-vuotias on vielä hyvin nuori, suorastaan kakara. Ei kannata ottaa mitään ikäkriisejä "tässä iässä pitäisi jo sitä sun tätä", voihan olla että erottuasi tapaat pian jonkun ja ennen kuin huomaatkaan, loksahtavat palaset kohdalleen ja voitte perustaa perheen. Usko pois, sinulle on mahdollista aivan uusi elämä kun vain uskallat ottaa ratkaisevan askeleen.
Itse erosin liki samanlaisesta tilanteesta muutama vuosi sitten. Joku antoikin sinulle hyviä neuvoja pikkuhiljaa etenemisestä. Itse muistan käännekohdaksi sen, kun sanoin ääneen ystävälleni haluavani erota. Ystävä järkyttyi, koska olimme olleet yhdessä "aina". Hän kuitenkin ymmärsi, etten rakasta ja haluan elämältäni jotain muuta.
Ääneen lausutun lauseen jälkeen hoin itselleni iltaisin mantraa "Olen vahva" (olin lukenut tän jostain terapia-jutusta..) Loin mielikuvat omasta kodista ja tulevasta elämästä. Sanottakoon nyt vielä, että suhde oli varsin hyvä. En kokenut olevani suhteessa heikko, vaan koin, etten uskalla jättää vanhaa, kun en tiedä mitä yksin olo on/tuo tullessaan ja pelkäsin jääväni yksin. Kaverit olivat varattuja, enkä tiennyt mitä arjella tehdään ilman (pitkäaikaista) poikaystävää. Tulevaisuus ja suuri muutos pelottivat. Tarvitsin vahvuutta irtiottoon ja siksi vakuutin sitä itselleni.
Puoli vuotta toistelin iltaisin olevani riittävän vahva eroon. Sitten sain sanottua sen miehelle ja kun se oli sanottu, olin äärimmäisen huojentunut. Ero oli silti kivulias, sillä koin menettäneeni parhaan ystäväni ja ihimisen, jonka kanssa kasvoin aikuiseksi. Mutta päivääkään en ole katunut. En, vaikka mies oli paras, mitä minulla on koskaan sen jälkeen ollut (tai tulee olemaankaan). Olemme edelleen ystäväväleissä.
Ja lopuksi: On hassua, kuinka sitä iästä riippumatta pelkää samoja asioita. Sanoit, ettet jaksaa aloittaa alusta ja haluat lapset ennen 30v. Olet nyt 24. Ehdit mainiosti! Alusta aloittaminen uuden viehättävän ihmisen kanssa on ihanaa, eikä tosiasiassa yhtään työlästä.
Voimia ja tsemppiä sinulle!
Vielä pitää loppuun lisätä, että ota nyt syksyksi jo itsellesi uusi harrastus, jossa tapaat uusia ihmisiä. Kuvittele tapaavasi ne sinkkuna. Ei tarvitse valehdella, mutta luo mielikuvia ja rakenna uutta identitettiä, sinkkuminää. Näin muutos ei ole niin pelottava ja sinula on eron jälkeen jotain ihan omaa, josta pidät kiinni. Itse menin tenniskurssille silloin aikoinani ja muistaakseni ihastuinkin siellä :)
Toivottavasti näistä on jotain iloa ja apua.
Tuntuu ihanalta kuulla, että jollain on ollut aivan samoja ajatuksia. Kaikki minunkin ystäväni ovat parisuhteessa ja olen miettinyt paljon, että miten mitään hauskaa voi tehdä ilman miestä ja kenen kanssa jakaa asioita, kun muut elävät elämää miestensä kanssa. Olisi niin paljon helpompaa jatkaa tuttua ja turvallista elämää, vaikka ei olekaan onnellinen. Ehdotuksesi uudesta harrastuksesta ja itsenäisempään elämään siirtymisestä tuntuu hyvältä ajatukselta. Itsevarmuus varmastaisi kasvaisi, kun huomaisi pystyvänsä hoitamaan asiat yksin. Tällä hetkellä nimittäin jännittää jotkin todella typerät, pienet asiat, kuten se etten osaa edes tankata autoa tai leikata nurmikkoa, kun mies on hoitanut ne hommat aina. Säälittävää?!
on tuttu juttu minunkin kohdallani. Siis minun tunteeni avomiestäni kohtaan, hänestä en tiedä, koska emme puhu asioista. Yhdessä ollaan oltu reilut 20 vuotta, lapsia/nuoria on muutama, eletään yhdessä kuin kaksi kaverusta, mitään miehen ja naisen välisiä "juttuja" ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen. Meillä ei ole juurikaan mitään yhteisiä mielenkiinnon kohteita, eikä muutakaan yhteistä kuin lapset ja asuntolaina. Tasaista tallaamista on ollut nämä vuodet, emme juurikaan riitele, emme keskustele meistä, lapsista kylläkin. Mies käy silloin tällöin ulkona, minä viihdyn kotona. Ihan tyytyväinen olen ollut, kunnes...
Hän ilmestyi nurkan takaa. Hän, joka sai niin pitkään tasaisesti lyövän sydämeni hakkamaan lujempaa, mieleni sekaisin, elämäni sekaisin. Miten hän sen oikein teki? En minä vaan tiedä. Eihän hän ole tehnyt juurikaan mitään, paitsi...
Nyt mietin elämääni. Tällaista tasaista tallaamistako haluan? Ihan tyytyväinen olen, mutta olenko onnellinen? Minulla selvästi on vielä kyky tuntea, en uskonutkaan, kuinka voimakkaasti. Miltä tuntuisi jakaa nämä tunteet sen toisen kanssa? Olisiko se edes koskaan mahdollista? Taistelen järjellä vastaan, mutta sydämeni sanoo toista. Minun elämälläni ei ole ollut järjen kanssa mitään tekemistä, vaan kuuntelen aina sydäntäni. Miten voisikaan, koska järkeä ei ole.
Tämä kesä on ollut outo. Avomieheni on ollut outo. Hän on kosketellut minua ja katsonut jotenkin ihmeellisesti. Tätä ei ole tapahtunut vuosiin. Onko hän vaistonnut jotain, koska olenhan ollut varsin hiljainen ja mietteliäs viime aikoina. Nämä hänen pienet eleensä saavat minut lähinnä kiusaantuneeksi, koska en nauti niistä. En kuitenkaan halua loukata häntä. Vaikeaa, niin vaikeaa!
Kiitos, että jaksoit lukea.
Kiinnostaisi tietää ajattelitko eroa jo ennen tätä "nurkan takaa tullutta"? Jos elämä oli ihan mukavaa siihen saakka, niin ajattelisin, että ihastuminen on nyt vain sekoittanut ajatuksesi.. Millaiset olivat ensimmäiset 10 vuotta miehesi kanssa? Olitko todella rakastunut? Millaisena näät oman miehesi nyt? Tuo tunne, kun miehen kosketukset lähinnä ahdistavat, se on niin tuttu. Ja jotenkin ei viitsisi loukata..
vakavasti eroa ole edes harkinnut. Olen vaan alkanut potimaan elämääni. En nyt sanoisi, että elämä on ollut mukavaa. Ihan tavallista kuitenkin. Ensimmäiset 10 vuottakin olivat ihan tavallisia. En edes muista, että olisin ollut häneen koskaan syvästi rakastunut. Olin nuorena aika ronkeli miesten suhteen. Ystäväni sanoi, ettei minulle kelpaa kukaan. Otin sitten sen ensimmäisen vastaantulijan, joka tuntui olevan minusta kiinnostunut. Se oli ehkä vikatikki. Kauheaa sanoa näin. Millaisena näen mieheni nyt? Ihmisenä, jonka kanssa olen viettänyt yli puolet elämästäni, mutta jonka läsnäolo ei herätä oikeastaan minkäänlaisia tuntemuksia, ei vihaa eikä rakkautta. Ja mihinkäs minä tästä lähtisin tai hän...
Samoin kävi mulle. Otin sen joka sattui muhun rakastumaan. Ja nyt vaan mietin, että eikö sillä tavalla alkanut suhde ole tuhoon tuomittu.. Mutta tuntuu etten saa mistään riitävästi rohkeutta lähteä. Tuntuu, että pitäisi olla jokin painavampi syy. Vaikka onhan niitäkin vuosien varrella ollut ja silti olen hänen kanssaan pysynyt. Lomailu on saanut ajatukset ihan sekaisin. Töissä ollessa ei ole aikaa ajatella asioita näin paljon (liikaa) ja kaikki on silloin paljon helpompaa.. Käyt vain töissä, kaupassa jne. etkä ehdi edes huomata, että mikään ei tunnu miltään..
Jatkuvaa arjen pyöritystä, päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Lapset/nuoret ovat ehkä se painavin syy, miksi jatkaa näin. Pääasia, että lapset ovat onnellisia, mitäs minun onnestani. Mutta, kun meillä kuitenkin on vain tämä yksi elämä...
...on joku toinen... Muuttuisiko ajatuksesi, näkökantasi mieheesi? Jos hän olisikin jollekin kyllästyneelle se "nurkan takaa ihana ilmestys". Pystytkö katsomaan uusin silmin miestäsi?
miettinyt, että jos hänellä on toinen. Hän tulee joskus "reissuiltaan" aamuyöstä kotiin. Tiedätkö, nyt tuntuu siltä, etten edes välittäisi. Jopa toivoisinkin ehkä sitä. Tuskin hän enää minun silmissäni miksikään muuttuisi. Rakkaus ja tunteet ovat kuolleet, enkä edes halua herättää niitä henkiin. Piste.
Samat on ajatukset minullakin.Tapasin tämän ensirakkauteni ollessani 16v.Samantien mekin kimpsut ja kampsut yhteen laitettiin ja omakoti hommattiin.Yhdessä ollaan oltu jo 17v. Nyt viimeiset puoli vuotta on mennyt kuin kyntäen.Ei ole enää,sitä samaa hellyyttä ja rakkautta jäljellä kuin silloin ennen.Ollaan ennemminkin toistemme parhaat kaverit kaikesta riitelyistä huolimatta. Itse olen alkanut viihtymään vkolpt ystävieni kanssa baareissa ja huomaamaan,että ympärillänihän on muutakin elämää kuin mieheni.En kiellä etteikö sinkku elämä houkuttelisi?Sillä enhän ole sitä koskaan päässyt viettämään niin nuorena kun seurustelemaan ruvettiin..MUTTA,se pelko on sama kuin sinullakin,miten selviäisin yksin?Kun ei olisi enää,sitä samaa tuttua pvä rytmiä mihin totuin mieheni kanssa?Ei olisi,sitä tuttua ja turvallista ystävää ympärillä?Ja miten mieheni pärjäisi ilman minua?Kun hän on se heikompi lenkki meidän perheessä?Tiedän,että minun olisi ajateltava itseäni ja omaa hyvin vointiani,mutta kun sen ratkaisun tekeminen on vaan niin vaikeata...Kun ei oikein haluaisi luopua kaikesta minkä eteen on elämänsä rakentanut?Toisinaan,mistä sitä tietää millainen elämä minuakin odottaisi jos uuden sivun uskaltaisin elämässäni kääntää?
Asuin itse 24 vuotta mieheni kanssa. Mietin samoja asioita kymmenisen vuotta. Asuimme mieheni kanssa vain samassa taloudessa ja meillä oli yhteiset lapset, mutta ei mitään läheisyyttä. Toivoin salaa mielessäni, että mieheni löytäisi uuden rakkauden, ettei minun tarvitsisi tehdä sitä lopullista päätöstä erosta. Suhteessamme oli ollut aiemmin uskottomuutta mieheni puolelta, mutta olin vain jatkanut epätäydellisessä suhteessa, koska pelkäsin tehdä ratkaisua itse. Ei kai sitä ratkaisua tee ennen kuin on täysin valmis siihen.
Niinpä sitten tänä vuonna hain eroa, muutin pois lasteni kanssa, ja olen tällä hetkellä todella onnellinen. Harmittaa ainoastaan se, etten tehnyt ratkaisua aiemmin, mutta onneksi edes nyt. Olen pärjännyt hyvin ja itseluottamuksen on kasvanut roimasti. Rahasta on tietysti tiukempaa, mutta rahalla ei saa rakkautta. Olen tällä hetkellä myös umpipäätä rakastunut, että saa nähdä kuinka tässä käy. Päivääkään en ole katunut päätöstäni, ja tunnen todella taas eläväni.
luin tätä ketjua, ja ihan samassa jamassa olen minäkin. Yhdessäoloa takana jo 11v (lähes alusta asti myös asuttu yhdessä). Olen tosin vähän vanhempi, pian 30v.
Tunteet on tainneet minullakin latistua pelkäksi kaveruudeksi:( vaikka kuinka olen yrittänyt että suhteemme taas toimisi. Mutta kun ei, niin ei. Ei tunteita voi pakottaa, vaikka kuinka haluaisi, se on kyllä tullut huomattua!
Ja tämän tilanteen tekee minulla vielä vaikeammaksi, kun olen ujo muutenkin, ja mieheni on läheisin ihminen myös. Minä myös olen kasvanut aikuiseksi hänen kanssaan, ja olen kiitollinen hänelle kaikesta, mitä hän on hyväkseni tehnyt, ja mitä olen hänen kanssaan kokenut.
Hän opetti minut elämään ja rakastamaan. Siksi varmaankin en ole osannut lähteäkään, hän on minulle niin tärkeä.
Enkä tiedä miten käy, jos eroamme, ja se pelottaa. Jos ilmoittaisin miehelle, että haluan erota, en tiedä pysyisimmekö ystävinä, vai haluaisiko hän katkaista välimme kokonaan.
Vaikeaa on siis täälläkin. Mutta toivotaan että saamme molemmat jostain voimaa tehdä päätöksiä! en tiedä saanko voimaa, mutta täytyy toivoa.
Mutta tämän kuun alussa päätin ottaa ja lähtee. Kaikki on tällä hetkellä elämässäni tosi epävarmaa, mutta olen ainaki tosi onnellinen:)
Hyvin, hyvin samanlaisia fiiliksiä minullakin pyöri mielessäni, kunnes tajusin, että nyt on vain uskallettava tehdä päätös. Se on juuri tuo pelko siitä, miten pärjää omillaan, joka lamaannuttaa. Itse kun mietin sitä, niin tajusin, että pitää vain luottaa elämään ja siihen, että se kantaa. Jos antaa pelolle periksi, ei kykene näkemään asioita niiden todellisessa valossa, vaan sepittää itselleen tarinoita, jotka "oikeuttavat" jäämään siihen suhteeseen.
Minulla kaikki on tapahtunut ihan vasta ja vielä en ole kunnolla päässyt omaan elämään, mutta jotain järjestelyitä olen jo saanut aikaan. Täytyy vain uskoa itseensä. Välillä jo olen kokenut pieniä palasia siitä yksinäisyyden lohduttomuudesta ja tiedän, että sitä tulee vielä varmasti paljon lisää. :( Mutta minun on mahdollisuus kokea myös paljon jotain hyvääkin, jonka myötä voin oppia tuntemaan itseni paremmin. Jonka myötä voin olla oikeasti onnellinen. :)
Ihan hyvä minun oli olla exäni kanssakin, mutta ei silti täysin. Edelleenkin hän on minulle hyvin rakas, mutta ei sillä tavoin, että olisin tätä jatkanut. Olin myös teininä luonut mieleeni mielikuvan siitä, minkälaista elämän tulisi olla ja olin vain porskuttanut sitä kohti. Mutta nyt jotenkin aikuistuin ja opin tuntemaan ja arvostamaan itseäni - sen myötä tajusin, että huijaan itseäni siitä, että tämä olisi tällaisenaan se, mitä loppuelämäkseni tahtoisin. Pakko oli lähteä. En tiedä, voihan tämä ajan kanssa osoittautua virheeksi, mutta sen riskin otan ja elän sen kanssa.