Hei, kertokaapa kommentteja seuraavaan asiaan, elämäni tilanteeseen.
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä jo 18 vuotta, alettu tosi nuorina. Olemme eläneet ja saavuttaneet elämässä monenlaista, 18 v. on pitkä aika. Tietyt perusasiat on kuitenkiin kaihertaneet suhdetta pitkin matkaa. Erilaiset elämänarvot on iso asia. Tuntuu että törmäämme samoihin kysymyksiin pitkin matkaa, palaamme kerta toisensa jälkeen samojen kysymysten äärelle. Minä olen se, joka asiat ottaa aina puheeksi, miehelle riittää tasapaksu elämä ilman sen kummempia nousuja tai laskuja. Ei tehdä mitään, ei käydä missään, häntä ei asiat kiinnosta, ihmiset ei kiinnosta. Harrastuksia hänellä ei ole, eikä ystäviä. Työ on elämän sisältö, ja tarkoitus. Raha pyörittää elämää hänen mielestään. Yritän kysellä mieheltä, mikä minä todella hänelle olen. Tuntuu kuin olisin pelkkä kotitöiden hoitaja,lasten kasvattaja, kulissivaimo.
En tiedä, jaksanko enää tätä. Vuodet vierii, elämä valuu kuin hiekka sormien välistä. Me emme yhdessä koe mitään, minä olen se joka tekee ja elää lasten kanssa todellista elämää - mies on erakoituva mahan kasvattaja, joka ei näe edes omissa lapsissaan elämän iloa ja riemua. Minulla on unelmia, haaveita ja haluaisin suunnitella tulevaisuutta ja uusia haasteita. Kun otan asioita puheeksi, niinkuin välillä aina yritän ottaa, mies 'huomaa' olleensa ajattelematon, myöntää ettei ole huomannut minua ja tyttöjä, 'Joo, pitää tehdä joskus yhdessä jotakin kivaa'-tyyliin, mikä ei toteudu. Tai jos sitten oikein innostuu tekemään jotakin, vaipuu taas sen jälkeen omaan olemattomuuteensa.
Tilanteeseen liittyy myös muita asioita, joista meillä on erilainen näkemys.
Kuulostaako tutulta?
Mitä tämä on? Eikö mies rakasta, vai onko hänen rakkautensa rahan hankkimista - ei läheisyyttä ja yhdessäoloa? Olenko liian vaativa?
Pitkään luulin ja odotin, että toinen muuttuu. Olen kuitenkin ymmärtänyt tärkeän asian, ei ihminen muutu toisen halusta eikä toista voi muuttaa. Mutta pitääkö sitten tyytyä, olla vaan, katsella elämän ohi lipumista ilman hellää kumppania vierellä kokemassa ainutlaatuisia hetkiä YHDESSÄ. Koen olevani yksin lasten kanssa...
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä jo 18 vuotta, alettu tosi nuorina. Olemme eläneet ja saavuttaneet elämässä monenlaista, 18 v. on pitkä aika. Tietyt perusasiat on kuitenkiin kaihertaneet suhdetta pitkin matkaa. Erilaiset elämänarvot on iso asia. Tuntuu että törmäämme samoihin kysymyksiin pitkin matkaa, palaamme kerta toisensa jälkeen samojen kysymysten äärelle. Minä olen se, joka asiat ottaa aina puheeksi, miehelle riittää tasapaksu elämä ilman sen kummempia nousuja tai laskuja. Ei tehdä mitään, ei käydä missään, häntä ei asiat kiinnosta, ihmiset ei kiinnosta. Harrastuksia hänellä ei ole, eikä ystäviä. Työ on elämän sisältö, ja tarkoitus. Raha pyörittää elämää hänen mielestään. Yritän kysellä mieheltä, mikä minä todella hänelle olen. Tuntuu kuin olisin pelkkä kotitöiden hoitaja,lasten kasvattaja, kulissivaimo.
En tiedä, jaksanko enää tätä. Vuodet vierii, elämä valuu kuin hiekka sormien välistä. Me emme yhdessä koe mitään, minä olen se joka tekee ja elää lasten kanssa todellista elämää - mies on erakoituva mahan kasvattaja, joka ei näe edes omissa lapsissaan elämän iloa ja riemua. Minulla on unelmia, haaveita ja haluaisin suunnitella tulevaisuutta ja uusia haasteita. Kun otan asioita puheeksi, niinkuin välillä aina yritän ottaa, mies 'huomaa' olleensa ajattelematon, myöntää ettei ole huomannut minua ja tyttöjä, 'Joo, pitää tehdä joskus yhdessä jotakin kivaa'-tyyliin, mikä ei toteudu. Tai jos sitten oikein innostuu tekemään jotakin, vaipuu taas sen jälkeen omaan olemattomuuteensa.
Tilanteeseen liittyy myös muita asioita, joista meillä on erilainen näkemys.
Kuulostaako tutulta?
Mitä tämä on? Eikö mies rakasta, vai onko hänen rakkautensa rahan hankkimista - ei läheisyyttä ja yhdessäoloa? Olenko liian vaativa?
Pitkään luulin ja odotin, että toinen muuttuu. Olen kuitenkin ymmärtänyt tärkeän asian, ei ihminen muutu toisen halusta eikä toista voi muuttaa. Mutta pitääkö sitten tyytyä, olla vaan, katsella elämän ohi lipumista ilman hellää kumppania vierellä kokemassa ainutlaatuisia hetkiä YHDESSÄ. Koen olevani yksin lasten kanssa...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kuulostaisi siltä että sinulla on passiivisuuteen taipuvainen mies. Miehesi ilmeisesti tykkäisi tehdä jotain mutta asiat vain "jäävät tekemättä". Siis tarkoitan niitä yhteisiä elämyksiä. Kyllä hän työnsä hoitaa ja laskut maksaa, mutta niitä "olisi kiva kokea jotain yhdessä" -asioita ei vain tule tehtyä. Jos hän todella kuitenkin olisi valmis niitä tekemään, mutta on turhan saamaton tai ajattelematon niitä itse toteuttamaan, hän tarvitsee naisen joka pistää pyörät pyörimään. Jos sinua kiinnostaa jokin, ota aloite aina itse: jos kiinnostaa lomamatka hae ärrältä niitä ilmaisia matkaesitteitä ja ota joku ilta ne esiin että katsos äijä nyt näitä, päätin että kesällä menemme jonnekin niin autas valitsemaan minne. Jos haluat teatteriin tai muualle treffeille, kysy jotakuta lapsenvahdiksi ja kun asia hoidossa sano miehellesi että mitä mennään katsomaan. Kyllä se mies siitä sitten mukaan lähtee jos ihan tosissaan olisi valmis asioita tekemään. Jotkut meistä vain ovat niin saamattomia ettei asiat liiku jos ei niitä joku muu liikuta. Älä anna elämäsi valua hukkaan vain siksi että odotat että joku laittaa pyörät pyörimään puolestasi, tee se itse. Jos miehesi lähtee juttuihisi mukaan kun sinä niitä järjestät, niin ehkäpä saat sitä tyytyväisyyden tunnetta mitä kaipaat. Jos taas miehestäsi paljastuu ettei hän haluakaan oikeasti mihinkään, joudut miettimään haluatko jatkaa yhdessä enää hänen kanssaan.
Joo, yritän saada miestä mukaan minun ja tyttöjen menoihin. Hänellä on aina 'hyvä' selitys, miksei nyt sovi. Hyvin järkevä, insinöörin selitys.
Ja lomamatkankin sain varattua syksyksi, sitä kun on haaveillut jo vuosia. Siitä sain haukut päälleni ja syyllisyyden - väärä syksy, väärä ajankohta kaikkiaan, ne rahat olis tarvittu johonkin muuhun, kuten aina. Ei sille elämä sovi koskaan, aina kaikki on väärään aikaan. Jos siltä olis kysyttym, ei meillä olis noita lapsiakaan - koskaan ei olis ollu oikea aika lasten hankintaan.
Pistä avioero vetämään ja katso mitä tapahtuu. Joko mies herää ja ryhdistäytyy elämään tai sitten eroatte. Puoli vuotta aikaa miettiä sen jälkeen, kun kirje tulee käräjäoikeudesta.
Toimii. Kokemusta on.
Ei kannata kokeilla jos on taloudellisesti riippuvainen miehen tuloista.
parisuhdekurssille tai avioliittoleirille! Semmoisissa käyvät parit, joilla ei välttämättä edes ole mitään erityistä ongelmaa. Kommunikaation vähäisyys, todellisen vuorovaikutuksen puute, taitaa kuitenkin varjostaa monia Suomen avioliittoja.
Lykkyä tykö!
Yhdessä olo tarkoittaa:
- tehdään sitä mitä vaimo haluaa
- sittenkun hetkittäin synkkaa vaimo alkaa vaatia kaikenlaista remonttia.
- vaimon eteen pitää ne asiat tehdä vaimon halujen mukaan
- pientä nalkutusta kokoajan, aina valitusta ja ruikutusta
- vähäisten ystävieni mollaamista
Kirjoitit:
"Yhdessä olo tarkoittaa:
- tehdään sitä mitä vaimo haluaa
- sittenkun hetkittäin synkkaa vaimo alkaa vaatia kaikenlaista remonttia.
- vaimon eteen pitää ne asiat tehdä vaimon halujen mukaan
- pientä nalkutusta kokoajan, aina valitusta ja ruikutusta
- vähäisten ystävieni mollaamista"
En muuten ole sinun vaimosi. Harmi, jos ymmärsit asian noin, että haluaisin kaiken menevän minun mieleni mukaan. Haluaisin vain kumppanin, jonka kanssa elää tätä elämää, kokea pienet ja isot hetket yhdessä - jakaa kokemukset jonkun kanssa. Olen monet kerrat miehelleni sanonut, että minulle raha ja maallinen mammona eivät ole tärkeimmät. Voisin luopua paljosta, jos vierelläni olisi kumppani, joka arvostaa ja rakastaa aidosti. Ja päinvastoin tuo kaveriasiakin: yritän kannustaa miestä pitämään yhteyttä kavereihinsa, lähtemään joskus 'poikien kanssa' johonkin. Viimeksi mies kieltäytyi saunaillasta, mutta vein hänet sinne ja sanoin, että et tule heti takaisin.
Joku oli kirjoittanut, että jos on taloudellisesti riippuvainen toisesta. En ole riippuvainen miehestäni, olemme molemmat ihan hyväpalkkaisia, suunnilleen yhtä paljon tienataan.
Kerropa sinä miehenä, mitä minun pitäisi tehdä? Mitä ehdottaisit? Ilmeisesti tilanne on sinulle jollakin tapaa tuttu, koska viestiini reagoit. Olisin oikeasti kiitollinen, jos viitsisit vastata :)
Kodin ja lastenhoitaja.(Kotiapulainen tulisi kalliimmaksi.Tämä on edullisin vaihtoehto)Kertoohan sekin että hän ei olisi viellä lapsia halunnut suhtee laadusta aka paljon.
Mitä sitten kun lapset ovat maailmalla?
Mikä sinä sitten olet?
kannattaa funtsia!
Hei!
Olen elänyt tuon saman. Miehelle riitti työ ja himokuntoilu. Minä olin kotiapulainen 20 vuotta.
Ehdotin kaikkea yhteistä tekemistä, mutta kun hän on luonteeltaan omien itselleen asettamiensa tavoitteiden saavuttaja, niin ei siinä sitten muita tarvita.
Aikani tuota katsellessa ja kainalon puuttesta laitoin eron vireille. Tietenkin hän lupasi muuttua, mutta mihinkä sitä siitä enää muuttuu kun on jo 50 vuotta ollut samanlainen. Lässähtänyttähän kaikki jo oli enkä enää jaksanut samaa latteaa menoa.
Nyt on hyvin kun ei tarvii pähkäillä enää koko ihmistä ja elämäkin antaa paljon paljon enemmän.
Toivottavasti saat asiasi kuntoon, tavalla tai toisella.
Kiitos, oli kiva kuulla, että on rohkeita, jotka irtautuvat tällaisesta elämästä. Miehen mielestä eroon ei ole syytä - väkivalta, pettäminen, alkoholismi... Ne on kuulemma vain oikeita syitä erota. Ei siis ymmärrä minun näkökulmaa asiaan lainkaan.
Olen tehnyt päätöksen, järkevän sellaisen, omasta mielestäni. Katson tilannetta vuoden loppuun, silloin on dead line. Teen itse kaiken voitavani, muutun itse positiivisemmaksi miestäni kohtaan ja teen asioita suhteemme hyväksi. Ainakaan sitten vuoden lopussa ei tarvitse ajatella etten yrittänyt.
Katsotaan miten käy.