Ollaan oltu kimpassa kohta vuoden päivät. Aivan ihana puoliso, en muita haluakaan=). Joka päivä elän kuin viimistä päivää...
Noh, aiheeseen... Siis se ihana anoppi, mistä tulin tänne kirjoittelemaan...
Kaikki alkoi siitä, kun tavattiin. Silloin kävi huonosti. Puolison isä kuoli. Harmittaa edelleen, etten kerinnyt tutustua häneen. Silloin puoliso alkoi tiiviimmin pyöriä luonani ( onhan se mukavaa, kun on lohduttaja ). Tämän äippä ei tykännyt ajatuksesta. Vasta oma mies kuollut ja siihen vielä ääneen tuumaa, että tällainen tilanne ja sillä on vielä joku nainen. Jotenkin noin. Itse tunsin, että olin työntänyt nokkani väärään paikkaan. Silloin mies kyllä sanoi, ettei siellä halua rampata vaan olla mun kanssa.
Yhteen aikaan alkoi kitinä ja valitus varastosta ja pihasta. Mies siivosi, oli vähän aikaa tyytyväinen... Luulisin.
Nyt sitten on ollut kaikenlaista tekemistä, joten mies ei ole siellä kerinnyt käymään ( eikä oikein sanojensa mukaan edes halua ). Siitä on tullut sanomista, että olisi sielläkin kaikenlaista tekemistä ( asuu omakotitalossa ). Muuttaisi sitten vaikka kerrostaloon, jos ei saa itse tehtyä. Luulisi olevan tietoinen, että miehellä on nyt oma perhe ja omat kuviot.
Nyt olis tarkoitus viettää miehen synttäreitä. On pyydetty ystäviä ja sukulaisia pyöreitä vuosia viettämään. Siitäkin piti alkaa valittamaan miehelle. Ilmoitti jo ettei tule, koska eihän kukaan "välivuosia" pidä. Tasakymppejähän mies viettää ja se on mun mielestä juhlimisen arvoista =). Itse sitä ehdotin, koska onhan se kiva välillä nähdä paljon kavereita. Siihenkin anoppi vaan tuumasi, että sen takia pidetään, että saa lahjoja! Siis täh? Me ollaan sanottu, ettei tarvitse mitään, kun on jo kaikkea!
Ja jos ei keksi mitään uutta kiukuteltavaa, niin kaivetaan joku vanha asia esille ( vaikkei niistäkään ole mitään aihetta kiukutella ). On kuulemma aina ollut hankala ja aikamoinen tuuliviiri !
Itse en nyt ole käynyt siellä pitkään aikaan. En halua mennä sinne, että pahoitan mieleni, koska joka kerta keksii valittamisen aihetta miehelle ja siihen ei ole edes mun mielestä aihetta.
En tiedä saako tästä kirjoituksesta selvää, kuinka inhottava tämä tilanne on...
Pitääkö vaan olla puuttumatta ja pitää neutraalit välit? Vai mitä teen? Itse en nimittäin haluaisi loukata ketään ja kaikkista vähiten lähimmäisiäni.
Noh, aiheeseen... Siis se ihana anoppi, mistä tulin tänne kirjoittelemaan...
Kaikki alkoi siitä, kun tavattiin. Silloin kävi huonosti. Puolison isä kuoli. Harmittaa edelleen, etten kerinnyt tutustua häneen. Silloin puoliso alkoi tiiviimmin pyöriä luonani ( onhan se mukavaa, kun on lohduttaja ). Tämän äippä ei tykännyt ajatuksesta. Vasta oma mies kuollut ja siihen vielä ääneen tuumaa, että tällainen tilanne ja sillä on vielä joku nainen. Jotenkin noin. Itse tunsin, että olin työntänyt nokkani väärään paikkaan. Silloin mies kyllä sanoi, ettei siellä halua rampata vaan olla mun kanssa.
Yhteen aikaan alkoi kitinä ja valitus varastosta ja pihasta. Mies siivosi, oli vähän aikaa tyytyväinen... Luulisin.
Nyt sitten on ollut kaikenlaista tekemistä, joten mies ei ole siellä kerinnyt käymään ( eikä oikein sanojensa mukaan edes halua ). Siitä on tullut sanomista, että olisi sielläkin kaikenlaista tekemistä ( asuu omakotitalossa ). Muuttaisi sitten vaikka kerrostaloon, jos ei saa itse tehtyä. Luulisi olevan tietoinen, että miehellä on nyt oma perhe ja omat kuviot.
Nyt olis tarkoitus viettää miehen synttäreitä. On pyydetty ystäviä ja sukulaisia pyöreitä vuosia viettämään. Siitäkin piti alkaa valittamaan miehelle. Ilmoitti jo ettei tule, koska eihän kukaan "välivuosia" pidä. Tasakymppejähän mies viettää ja se on mun mielestä juhlimisen arvoista =). Itse sitä ehdotin, koska onhan se kiva välillä nähdä paljon kavereita. Siihenkin anoppi vaan tuumasi, että sen takia pidetään, että saa lahjoja! Siis täh? Me ollaan sanottu, ettei tarvitse mitään, kun on jo kaikkea!
Ja jos ei keksi mitään uutta kiukuteltavaa, niin kaivetaan joku vanha asia esille ( vaikkei niistäkään ole mitään aihetta kiukutella ). On kuulemma aina ollut hankala ja aikamoinen tuuliviiri !
Itse en nyt ole käynyt siellä pitkään aikaan. En halua mennä sinne, että pahoitan mieleni, koska joka kerta keksii valittamisen aihetta miehelle ja siihen ei ole edes mun mielestä aihetta.
En tiedä saako tästä kirjoituksesta selvää, kuinka inhottava tämä tilanne on...
Pitääkö vaan olla puuttumatta ja pitää neutraalit välit? Vai mitä teen? Itse en nimittäin haluaisi loukata ketään ja kaikkista vähiten lähimmäisiäni.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Juhlikaa niitä synttäreitä täysin palkein. Onnea täältäkin! Ja eläkää omaan tahtiinne ja tyyliinne---muitten systeemeistä viis!
Jos joka rasittavan ihmisen takia alkaa mielipahan aiheita keräämään niin aina saisi olla suu mutrussa.
auttoiko puolisosi äitiään surutyössä? oliko tukena? ton ikäiset ihmiset eivät kestä niin helposti elämänmuutoksia..mieti nyt vähän..ensin kuolee puoliso ja sitten tulee uusi ihminen kuvioihin joka "vie" häneltä pojan (niin hän sen varmasti koki)..kaksi elämänmuutosta kerralla..yksinäisyys..pelko siitä miten selviää yksin..anoppisi arki muuttui yllättäen, kun elämästä otetaan jotain pois..et sinä tuosta ajasta voi kantaa kaunaa, kyllä sen verran pitäisi pystyä toisen ihmisen asemaan asettua..herätys!
eikö lasten nyt vähän kuulukkin auttaa vanhempiaan , ainakin jossain määrin? aikaa raakaa sanoa että muuttaisi kerrostaloon jos ei ihan yksin pysty omakotitaloa hoitamaan..jos siellä käy kerran kuussa niin onko paha?? tai oletteko valmiita auttamaan muutossa? muuttaminen on niin iso urakka kun on yksin että anoppisi ei varmaan edes uskalla sitä ajatella..
taas mitä tulee näihin toisiin juttuihin niin voihan hän olla sellainen ihmistyyppi mikä on vain rasittava..miksi ihmeessä välität mitä hän sanoo jos varsinkin tiedät millainen ihminen hän on..hän on ennen ehkä kiukutellut edesmenneelle miehelleen..nyt kohde vaihtui..
kyllä se vastaan sanominenkin kannattaa, koska se voi joskus jopa herättää ihmisen..jos et henkisesti kestä niin parempi vaan pitää välimatkaa ja olla hiljaa..jos sen sanaisen arkun joskus itse avaa niin saattaa tulla jopa helpottuneempi olo..kunhan vain pystyy olla asiallinen..
Ihan vaan kyselen... Eihän kukaan keneltäkään "vie" ketään. Eikö nämä lähde omasta halustaan?
Käskeekö sun äippäs sut siivoomaan joka viikonloppu hänelle? Eikös kannattais jo lähteä "auttelemaan"?
Eikös se niin ole, että jokaisella on oma elämä ja hyvät välit voi pitää muutenkin kuin, että pitää tehdä jotain?
Kannattaisko sunkin jo herätä ja katkasta se napanuora, mikä on sun ja poikas välillä? Antaa lasten aikuistua ja elää omaa elämää itsellensä ja perheellensä.
Eikä kaikille sanomiset auta. Meitä kun on moneksi.
et ymmärtänyt laisinkaan mitä tarkoitin..turha käydä liioittelemaan ja tekemään vääriä johtopäätöksiä..
VAI PITÄÄ tehdä jotain..eikö auttaminen ole ilo..jos kerran kuussa niin eipä ole paljon pois.
ketjun aloittajan tilanne on tukala..ei käy kateeksi.
liioitella? Kuinka paljon täältä löytyy nykyään semmoisia ihmisiä, jotka kerran kuukaudessa menee tekemään porukoillensa jotakin. Toki ymmärtää, että joskus autetaan, mutta ei kait se tarkoita sitä, että sinne mennään ajamaan nurmikot, siivotaan yms. ?
Eikä mun mielestä ole normaalia "käskeä" ketään tekemään, jos toinen asuu jo omillansa. Se on parempi niin, että apua tarjotaan. Ei normaalisti tarvitse käskeä.
Kyllä siinä ollaan vielä äipän helmoissa kiinni, jos joka vinkumisen takia hypätään mitä käsketään.
Niin, että mikäs oli sun pointtis?
auttamaan käskeminen ja pyytäminen on kaksi aivan eri asiaa.
Puolison kuolema > surutyö (tutustu aiheeseen)
Pojan kotiutuminen aikuiseksi > (tutustu aiheeseen)
Ammu joo tykillä muuttakoon van kerrostaloon mitäs sillä kodilla enää tekee kun puoliso kuoli ja poika elää "omaa" elämää.
Enpä ole kieltänyt menemästä, tulemasta, olemasta... Aika vapaasti mies on saanut liikuskella, aikuinen kun on. Mikäs minä olen määräilemään. Tuumasin vaan tässä, että missä mättää, kun MIKÄÄN ei riitä. Alkaa muillakin olla voimat viimisillä. Aina vaan saa mies haukkumisia, ei kehuja. Seisoo vaikka päällänsä! En yhtään ihmettele, jos kohta jättää menemättä. Surutyö vie aikaa, sen tiedän ( olen itse kokenut läheisen ihmisen kuoleman ). Silloin kaipaa sitä tukea, niinkuin olen miehelle sanonut. En kait nyt jumankauta voi toista pakottaa mihinkään. Menee tai on menemättä!
Itse en ainakaan vaivais mokomilla muita. Jos en omakotitalossa pärjää, niin en siellä asuis.
Itse olen jättänyt käynnit harvemmaksi. Muuten ihan symppis ihminen, mutta alituista miehen nälvimistä en jaksa. Toinen nimittäin on tehnyt siellä enemmäin, kuin olis tarve.
Tuntuu vain joillakin anopeilla olevan se omistamisen halu, tyyliin: tämä on mun omaisuutta, sitä et multa vie!
Sähän et toista voi omistaa. Toinen on vaan lainassa ja sitäkös ei kovin moni tajua. Kerran täällä vaan ollaan. Tukea ollaan annettu ja autettu, sen mitä ollaan töiltämme yms. keritty.
mulla vähän sama homma anoppi kehtaa koko ajan marista ja piilovittuilla. kehtaa tulla mun ja mun miehen kotiin ja jos on sotkuista niin alkaa kauhea sättiminen. oon työssäkäyvä ihminen SIIVOOJA eli en ehkä jaksa siivota töitten jälkeen vaan viikonloppuisin. kerran anopille pamautin päin näköä että tämä on MUN JA MUN MIEHEN KOTI eikä sillä ole mitään sanomista onko sotkuista vai ei. ei muuta kun sanot suorat sanat vaikka välit menis. ei se mies sua sen takia jätä.
Olen melkein ikäni asunut maalla ja luultavasti menettäisin elämänhaluni, jos joutuisin kerrostaloon. Kymmenen vuotta on siitä kokemusta.
Vaikka selkä on huono ja polvetkin reistaa, niin pieni kasvimaa ja aamukahvit ulkona on jotain elämän arvoista.
Minulla kaksi vävyä ja yksi oma poika ja ei kyllä tarvitse miettiä, onko talven takkapuut tehty tai ruoho ajettu, kattotalkoot järjestivät juuri ja ainoa toivomus oli perunamuusi ja omat lihapullat. Toki pihasaunan lämmitimme ja grillasimme, pitääpä kysyä tuntuiko työleiriltä.
Puuttuuko sinulta empaattisuus, etkö mitenkään miellä, että anoppisi on elämän syrjässä kiinni, jos jaksaa pitää sitä omaa taloa, voipi aika nopeasti nuutua jossain kerrostalossa. Niin ja empaattisuus tarkoittaa toisen asemaan asettumista.
Meillä suurinpiirtein miniät kysyy, että eikös tarvittais jotain apua, no lapsenlapset lähetetään mukaan ja meillähän on hauskaa, pelataan pelejä, tunnistetaan kasveja, käydään ongella....
Jos joku käy kerran kuukaudessa auttamassa, niin onhan pikkuisen vähän äidille tai isälle. Ihan oma perhe saa 29 päivää/kk.
Naispuolisia ei ehkä tarvita yhtä paljon, on ruokapalvelua ja kolesterolin mittausta, mutta ei todella sitä halkojen tekoa, maalausta, naulan lyöntiä, joten se miesvoima on tarpeen.
Ihan tarpeeksi olen mun mielestä empaattisuuttani käytellyt. Ollut kuuntelemassa ja auttelemassa.
Kyllä se pinna loppuu jossain vaiheessa, jos ei muuta kuule ikinä kuin valittamista ( ei ole puhe kivuista ja säryistä. Niistä saa vaikka valittaa. Onhan se ymmärrettävää, jos koskee ).
Nyt vaan sattuu olemaan kyse mun rakkaimmastani, joka yrittää tosiaan tehdä kaikkensa toisen eteen, enkä todellakaan ole pistänyt sitä pahakseni. Sitä vaan en ymmärrä, että toista nälvitään, pottuillaan, yms. kaikkea epämukavaa. Kyllä teidänkin empaattisuus loppuis aikanaan, jos teidän poikanne / tyttärenne / miniänne nälvisi ja käyttäisi henkistä väkivaltaa. Tuota nälvintää on nimittäin ollut aina, kohde vaan muuttui, koska oma mies kuoli. Eikö tämä kyseinen nainen osaa arvostaa sitä mitä vielä jäljellä on. Pitää vaan vielä ottaa toinen nokittavaksi, kun on itsellä vaikeata tai jotain muuta vastaavaa? Mistäs minä tiedän, miksi näitä ihmisiä kutsutaan, mutta ei kyllä kivalta kuulosta.
Mua ei haittais, vaikka mies kävisi siellä joka päivä. Ainoa asia, mikä tuppaa haittaamaan, niin on anopin käytös minun miestäni kohtaan. Töksäytteletkö itsekin lähimmäisillesi joka kerta kun näette, vuodesta toiseen? Ette varmaan! Vastoinkäymisiä toki tulee joka tallaajalle jossain vaiheessa, mutta joka riivatun kerta, niin eihän se normaalia voi olla! Vai onko teidän mielestä?
Ollaan me hyviä keskusteluja käyty ja syvällisiäkin, mutta tuo alituinen haukkuminen ja alistaminen ärsyttää.