Olen aina ihmetellyt miksi ihmiset menevät naimisiin? Kuinka kukaan voi luvata rakastavansa toista ikuisesti? Varsinkaan, kun valtaosa liitoista päättyy eroon. Sitä ei kukaan voi kiistää! Kun kirkossa kysytään, että onko valmis rakastamaan toista niin myötä- kuin vastoinkäymisissä niin miksi sen jälkeen pappi ei voisi sanoa, että toki jos suhteessa alkaa esiintymään alkoholismia, väkivaltaa jne. ero on suotavaa??
Itse en ole naimisissa enkä aijo mennäkään. En koskaan voisi luvata miehelleni, että rakastan häntä aina. Ihmisillä on tapana muuttua elämän aikana.
Onhan näitä ikuisiakin rakkaustarinoita, mutta kovin ovat sukupuuttoon jääneet nämä liitot.
Ymmärrän "rahaliitot", että männään naimisiin taloudellisista syistä. Asiat hoidetaan kuntoon papereilla.
Nyt joku tulee kertomaan onnistuneesta liitostaan ja hänen vanhempien onnistuneesta liitosta. En kiellä etteikö joillain onnistuisi, mutta suurimmalla osalla ei ja siksi en ymmärrä miksi ihmiset enää uskovat ikuiseen rakkauteen ja kehtaavat vielä luvata sitä Jumalan edessä.
Ei, en ole uskovainen. En edes kuulu kirkkoon. Monet kirkossa naimisiin menevät kyllä uskovat ja lupaavat rakkautta Jumalan edessä.
Itse en ole naimisissa enkä aijo mennäkään. En koskaan voisi luvata miehelleni, että rakastan häntä aina. Ihmisillä on tapana muuttua elämän aikana.
Onhan näitä ikuisiakin rakkaustarinoita, mutta kovin ovat sukupuuttoon jääneet nämä liitot.
Ymmärrän "rahaliitot", että männään naimisiin taloudellisista syistä. Asiat hoidetaan kuntoon papereilla.
Nyt joku tulee kertomaan onnistuneesta liitostaan ja hänen vanhempien onnistuneesta liitosta. En kiellä etteikö joillain onnistuisi, mutta suurimmalla osalla ei ja siksi en ymmärrä miksi ihmiset enää uskovat ikuiseen rakkauteen ja kehtaavat vielä luvata sitä Jumalan edessä.
Ei, en ole uskovainen. En edes kuulu kirkkoon. Monet kirkossa naimisiin menevät kyllä uskovat ja lupaavat rakkautta Jumalan edessä.
Vastaukset 21
Vanhimmat
on tosi kiva kun jaat ajatuksesi meidän kanssa...
Väität, että suurin osa liitoista päättyy eroon. Minä olen kuitenkin nähnyt tilastoja, että vain puolet.
Miksi haluat kieltää tältä onnistuneiden puolikkaalta avioliitot ja ihmettelet, että miten he kehtaavat kertoa rakkautensa jumalan edessä. Niin, et halunnut kuulla näistä onnistuneista, kun olet jo päättänyt että "suurin osa" menee pieleen kuitenkin.
Katsos ei nekään, joilla avioliitto onnistuu, ole pakottamassa kaikkia muita avioliittoon. Miksi sinä yrität kieltää avioliiton onnen muilta, omalla yleistys-teoriallasi? Kuulostat vain katkeralta.
Ei kai siinä luvatakaan rakastaa toista ikuisesti vaan kysytään TAHDOTKO ottaa toisen aviopuolisoksi ja osoittaa rakkautta ja uskollisuutta myötä- ja vastoinkäymisissä. Ja eikä aina käytetä sitä vihkikaavaa missä sanotaan, että aina kuolemaan asti (elämän loppuun asti).
Harva kai menisi naimisiin, jos tietäisi 100% varmuudella, että avioliitto epäonnistuu. Mutta muuttaisiko kumppaninsa kanssa edes yhteen eli avoliittonkaan, jos tietäisi varmasti ettei siitä tule mitään? Harva väittää, että tietävät 100% varmuudella, että he eivät eroa (vaikka näitäkin pilvilinnoissa eläviä löytyy). Moni tiedostaa kyllä sen mahdollisuuden, että avioliitto ei välttämättä kestä. Mutta haluavat kuitenkin yrittää, koska on kuitenkin olemassa mahdollisuus, että avioliitto onnistuu ja kestää. Ja eipä avioliitost avälttämättä mitään haittakaan ole?
Ja ei ole mikään pakko mennä kirkossa naimisiin ja Jumalalle mitään lupailla...
Se on kyllä totta, että tuota tahtoa tuntuu olevan aika vähän sitten kuitenkin, koska monet luovuttaa niin helposti pienemmänkin vastamäen tullessa eteen. Ja jotkut menevät kerta toisensa jälkeen uudelleen naimisiin. Se tunruu kieltämättä oudolta. Mutta ehkä he saavat kuitenkin avioliitosta sittenkin jotain vaikka se ei kestäisi. Tai sitten todella aina uskovat, että jo ställä kertaa onnistuis...
Noin se varmaan on. Nyt pitää mennä oikeeseen elämään pois täältä virtuaalisesta. Kirjoitellaan.
Minä epäilen, että mahtavatko ollenkaan kaikki naimisiin menevät itse uskoa, että heidän liittonsa tulee kestämään loppuiän tai ainakaan jos olisivat rehellisiä itselleen... Olen ollut useampiakin kertoja sellaisissa häissä, joissa ainakaan juhlaväki ei ole povannut kovin pitkää liittoa parille, mutta minkäs teet kun naimisiin on hinku.
Minun kokemukseni mukaan esim. pitkän on-off-suhteen jälkeen on turha odottaa kestävää liittoa, samoin jos toinen tai jompi kumpi on pettänyt jo ennen avioliittoa tai jäänyt kiinni valehtelusta. Samoin jos ihminen on eronnut jo muutaman kerran ja syyllinen on aina ollut pelkästään se toinen osapuoli, niin silloin ei todennäköisesti tule koskaan löytämään niin täydellistä puolisoa, että liitolla olisi mahdollisuuksia. Yrittäjissä on myös luonnehäiriöisiä, ulospäin unelmavävyiltä tai -miniöiltä vaikuttavia ihmisiä, joiden todellinen minä paljastuu vähitellen sinisilmäisille uhreilleen (tunnen yhden, jolla on oikein psykiatrin tekemä diagnoosi, mutta aina vaan löytää uuden uhrin eli morsiamen itselleen -nyt jo kolmas menossa, häihin en kyllä aio osallistua..). Jos tuleva mies/vaimo ryyppää jo valmiiksi liikaa, niin aika tyhmä täytyy olla, jos kuvittelee avioliiton ja perheen perustamisen korjaavan sellaisen asian. Julkkiksissa on niitä tyyppejä, jotka rakastuvat nopeasti palavasti ja ovat omasta mielestään valmiita avioitumaan jo parin kuukauden päästä rakkauden syttymisestä. Eiköhän siinä mahda ennemminkin käydä niin, että ollaan rakastuttu toisen "julkkisminään", eikä tunnetakaan toista oikeasti... Tuntuu ihmeelliseltä, että nämä ihmiset voivat toistaa saman virheen vaikka kuinka monta kertaa.
Näitä tapauksia riittää. Naimisiin mennään välillä todella heppoisin perustein ja sitten avioliiton vastustajat pääsevät taas kauhistelemaan erotilastoja. Olen sitä mieltä, että jonkun pitäisi pysäyttää tuollaiset täysin toivottomat liiton yritykset. Mikähän olisi se taho, joka seuloisi nuo toivottomat tapaukset pois tai ainakin pyytäisi heitä palaamaan asiaan vasta 5 vuoden kuluttua ja läiskäisisi samaan syssyyn kiellon hankkia lapsia ennen määräajan päättymistä..? Siinä säästyttäisiin paljolta kärsimykseltä.
joka erosta omaisuutta ja rahaa jos ottaa rikkaan puolison ja ei laita nimmees avioehto papruun, heh
Tahtomistahan siinä vaan luvataan. Sekin on paljon se. Siis sitä että tahtoo, ei sitä että rakastaa. Siinä on vissi ero. Tunteet menevät ja tulevat, mutta olennaista on tahtoa. Ihastumisiakin voi tulla, mutta silloin jos kerran tahtoo, ei anna itselleen lupaa mihinkään sopimattomaan.
Kysymys on tahtomisesta, se on totta, mutta aika paljon tahtoa nakertaa toisen muuttuminen ja yhteisen elämän vaatimuksiin sopeutumattomuus. Kaikkea ei voi ennakoida, ei testata, ei edes aavistaa tapahtuvaksi. Olosuhteet muuttuvat ja ihmiset muuttuvat. Rakkaasta ja hellästä voi tulla karkea ja kylmä, itsekkyytensä läpi mitään muuta arvokkaana ja kunnioitettavana pitävä.
Siksi avioliitto pitäisi solmia määräajaksi, turvallisinta ehkä korkeintaan 5 vuotta kerralla.
Mitäs järkeä siinä sitten on? Sama kai se on onko se määräaikaista vai toistaiseksi voimassa olevaa? Avioero kun ei ole laissa kielletty niin eron voi ottaa viiden vuoden päästä vaikka avioliitto ei olisi solmittu määräaikaiseksi. Vai ajattelitko, että ennen kuin viisi vuotta tulee täyteen ei saisia avioeroa?
vaikkakin olosuhteet muuttuvat, ihmisen perusluonne on aika pysyvä. Jotkut piirteet vanhimmiten vain entisestään kärjistyvät. En usko,että luonne niin paljon muuttuu, että se tuisi vaihtaa parempaan tai hylätä tms. Siinä vaiheesssa on tahtomiset sitten unohtuneet. Voi suositella vaikkapa pariterapiaa, avioliittoleirejä ja muita vastaavia. Jos jaksaa tahtoa, voi niihin lähteä. Se on eri juttu, jos koko liitolle ei ole enää jatkamisen edellytyksiä, jos toinen on tullut petetyksi ja jos toinen on väkivaltainen juoppohullu joitain mahdottomia keisejä mainitakseni.
Määräaikaisuus kuulostaa sopivalta tämän lyhytjännitteisen ihmisen keksinnöltä. Mielessään voi ajatella noin, mutta itse ajattelen, että määräaikaisen perään tulee toinen kakku, jos kerran on leikkiin ryhtynyt.
Minä olen sitä mieltä, että alle 25-vuotiaiden ei pääsääntöisesti pitäisi mennä naimisiin. Eivätkä edes kaikki 30-vuotiaatkaan ole kypsiä avioliittoon. Varsinkaan miehet. Ihminen muuttuu nuorena. Moni hakee identiteettiään ja tavoitteitaan sen ikäisenä. Kun on vihdoin päästy vanhempien helmoista, aletaan ajatella itse ja kehittää omaa arvomaailmaansa. Ei siitä heti tule valmista. Jos esim. paukkaa parikymppisenä naimisiin uraputkimiehen kanssa, saattaakin muutaman vuoden päästä selvitä, ettei itselle olekaan taloudellinen menestys niin tärkeää vaan suurin haave olisikin perhekeskeinen puoliso ja 7 tenavaa. Tai voi huomata, että se karsimaattinen ja voimakastahtoinen puoliso onkin aivan liian voimakastahtoinen ja oma minä ja omat haaveet tukahtuvat vallan. Tai sitten on tullut etsittyä isä- tai äitihahmoa itselle, eikä tasaveroista kumppania. Näitä riittää, mutta periaatteessa kahden itsensä löytäneen ja tasapainoisen ihmisen liitossa on paljon paremmat lähtökohdat kuin jos kehitys on ihan kesken. Jos periaatteet ja tavoitteet elämässä ovat yhteneväiset, se on erinomainen asia parisuhteessa. Ihmisillä tuntuu olevan jokin ihme paniikki, että edes paria vuotta ei voida elää yksin. Monet etsivät heti kenet tahansa kumppanin, ettei tarvitsisi olla yksin, vaikka sinä aikana saattaisivat monet asiat kirkastua.
"Itse en ole naimisissa enkä aijo mennäkään. En koskaan voisi luvata miehelleni, että rakastan häntä aina. Ihmisillä on tapana muuttua elämän aikana."
Näin kirjoittaa ap ja olen samaa mieltä, että sinun ei missään tapauksessa kannata mennä naimisiin -ainakaan vielä. Minä väitän, että tulen rakastamaan miestäni loppuikäni. Se on aika paljon sanottu, mutta tunne nyt vaan on se... Vaikka tuo hemmo välillä osaa ottaa todella hermoon, niin aina kun pysähtyy miettimään, tulee melkein tippa linssiin, kun toinen on ytimiään myöten niin rakas. Löysimme toisemme suhteellisen iäkkäinä (42 ja 44 v.) ja olemme molemmat seurustelleet useammankin ihmisen kanssa elämämme aikana, mutta tällaista yhteyden kokemusta heti ensitapaamisesta ei ole kenenkään muun kanssa ollut. Tämä on kummallekin ensimmäinen avioliitto (avoliittoja kummallakin kaksi takana) ja uskon että tulemme pitämään tämän loppuun saakka. Siksipä menimmekin naimisiin 8 vuotta sitten, kun uskoimme niin vahvasti tähän juttuun.
Minusta tuntuu pahalta, kun ap sanoo ettei voi luvata rakastavansa. Miten suhde niistä lähtökohdista voikaan kestää, jos ei ole sitä tunnetta, että tämä ihminen on minulle ikuisesti rakas, vaikka tulisi mitä vastoinkäymisiä? Osa omasta tahdostaan eronneistakin sanoo, että rakastaa edelleen kumppaniaan, mutta elämä tämän kanssa on syystä tai toisesta käynyt mahdottomaksi. Muistan aina kun naimisiin mentyäni yksi työkavereistani sanoi omasta 30 v. liitostaan, että vaikka hänen on monta kertaa tehnyt mieli kuristaa puolisonsa, niin koskaan hän ei ole lakannut rakastamasta. Minusta se oli aika kauniisti sanottu, vaikka vähän hurjalta kuulostaakin:)
yhteiskunnassa avioliitto on hyvä keksintö, jotta järjestys säilyy. Omalta osaltani jäi kyllä kertakokeiluksi.
Kyllä kai se niin on suurimmalla osalla pareja, että halutaan uskoa siihen, että kun mennään naimisiin, niin se kestää siihen asti, kunnes kuolema erottaa. Avioliiton solmiminen on rakkauden osoitus, sitoutumista toiseen, turvallisuuden hakemista jne, jne...
Olen miettinyt omalla kohdallani, että jos olisin mennyt 20 vuotiaana naimisiin sen poikaystänä kanssa, jonka kanssa seurustelin koko nuoruuteni, niin varmasti olisimme eronneet. Syy oli selvä eli mies joi ja siksi erosimme avoliitosta.
Ikävuosina 20-40 ihmiselle yleensä tapahtuu paljon merkittäviä asioita ja elämänkokemusta karttuu sekä muutosta tapahtuu eli siinä olet aivan oikeassa. Kasvaako siinä sen mukana ja miten osaa ottaa huomioon sekä omat, että puolison odotukset onkin iso juttu.
Itse menin naimisiin 3 1/2 sitten yli nelikymppisenä(8 vuoden seurustelun jälkeen), mies 7 vuotta vanhempi ja hänkin eka kertaa naimisissa. Miksi sitten menimme naimisiin? Rakkaus tietty pohjana, mutta kyllä se ylivoipainen tunne siitä oli vuosien varrella sekä elämänkokemuksen perusteella vahvistunut, että juuri tämän ihmisen kanssa haluan olla naimisissa, vanheta yhdessä ja sitoutua häneen loppuelämäksi.
Aika lailla samoja ajatuksia kuin minulla. Meillä meni 9 vuotta ennen kuin menimme naimisiin.
Monille avioliitto on pelkkää leikkiä ja kuvitellaan että se itsessään antaisi jotakin sille suhteelle.
Ei tajuta että avioliitto on sopimus, jollaisia tehdään myös liike-elämässä.
Luvataan sitä pyyteetöntä yhteistyötä ja avunantoa.
Avioliitolla on myös jonkinlainen status, vaikka arvomaailman murskaajat haluavat senkin vetää vessanpöntöstä alas.
Toimiva avioliitto on sitä että sitä arvokasta sopimusta kunnioitetaan ja yritetään sen sopimuksen mukaisesti tehdä toisen puolison elämä siinä liitossa autuaaksi.
Sosialistinen yhteiskunta pyrkii jatkuvasti heikentämään ydinperheitä muodostavia liittoja, sillä sosialismi elää epätoivosta ja katkeruudesta. Siksi muunmuassa avioliitto halutaan solmittavaksi sellaisiin suhteisiin, jotka eivät perustu ihmisen luonnollisen lisääntymistavan seurauksena syntyvien lasten turvallisuuden ja onnen takaamiseen vaan pelkästään seksuaaliseen taipumukseen.
Oikein ymmärretty avioliitto kykenee kaikesta huolimatta suojelemaan liitossa elävää perhettä vaikka avioliitolta halutaankin viedä perhettä suojeleva status.
Onko ihme, että ihmiset haluavat mahdollisimman monia "vakavia suhteita" peräjälkeen, jos koko länsimainen kulttuuri nykyisin suorastaan pakottaa toimimaan esikuvien mukaan.
Me olemme kovia fanittamaan ja matkimaan.
Eihän meidän tarvitse kuin katsella viime päivien uutisia suomalaisenkin yhteiskunnan enemmän tai vähemmän johtavista hahmoista. Katsokaa, miten toimivat entiset ja nykyiset ministerit, kansanedustajat ja muu julkkisväki.
Sairasta touhua tämä salamarakkaus tai salarakas -systeemi.
Ja huom! Useihin suhteisiin kuuluvat myös lapset, tavalla tai toisella.
Luulisi että yksi epäonnistunut salamarakastuminen osoittaisi, ettei homma omalla kohdalla toimi. Tämä uusi mieskin jätti perheensä, mikä on sääli ja nyt sitten rouva ministerin lapset joutuvat totuttelemaan uuteen isäpuoleen, vaikka ikävä entistä kohtaan on varmaan edelleen täysillä päällä, jos edes vielä ehtivät sopeutua häneenkään. Onnea toivon kaikille, olisi ihana jos mahdollisimman moni saisi nauttia hyvästä parisuhteesta, mutta joidenkin kohdalla tuntuu vaan turhalta odottaa sitä...
Itsekin rakastuin salamana, viiden kuukauden päästä ensitapaamisesta olimme jo kihloissa ja vuoden päästä naimisissa. Meillä tämä on toiminut jo monta vuotta ja nautimme tasapainoisesta ja aika ajoin intohimoisesta suhteesta, mutta en silti uskaltaisi suositella samaa kaikille;)
Kirjoitat: Toimiva avioliitto on sitä, että arvokasta sopimusta kunnioitetaan ja yritetään sen sopimuksen mukaisesti tehdä toisen puolison elämä autuaaksi.
Olen ja-sanaan saakka samaa mieltä, mutta jos autuaaksi tarkoittaa samaa, kuin tehdä onnelliseksi, niin se särähti... Minä kun taas olen sitä mieltä, että toinen ei voi tehdä toista onnelliseksi, vaikka mitä tekisi, jos toinen on tyytymätön itseensä, elämäänsä jne...
Valitettavan usein nimittäin kuulee/näkee juttuja parisuhteista, jossa toinen TODELLAKIN odottaa, että nyt kun ollaan yhdessä tai on menty naimisiin, niin SINUN ON TEHTÄVÄ MINUT ONNELLISEKSI! Täh sanon minä ja ihan älytöntä! Aikamoisen taakan siinä toisen hartioille vyöryttää...
Se, että olemmeko onnellisia yksin tai kaksin, niin on kyllä viime kädessä ihan meistä itsestä kiinni, näin ainakin minä ajattelen.
Se on vähän sama asia, kun moni valittaa, että kun ei tapahdu mitään ja on niin tylsää, kun ei tapaakaan ketään, niin siinäkin on kyse itsestä. Valitettavasti se on niin, että kukaan ei tule kotoa hakemaan, vaan on itse otettava vastuu omasta elämästään ja lähdettävä liikkeelle.
Puolin ja toisin. Sinä varmaan tiedät kaikki asiat jotka ilahduttavat puolisoasi ja puolisosi on myöskin perillä samoista asioista. Kumpikin pyrkii omalla tahollaan ilahduttamaan toista, niin siltäosin asiat ovat ainakin kunnossa.
Eikä se onni löydykkään yksipuolisesta tekemisestä. On onni tehdä toinen onnelliseksi, varsinkin kun toinenkin nauttii sinun tekemisestä onnelliseksi.
Jos toisen onnelliseksi tekemistä pitää orjatyönä, niin ei kannata kuvitella että toinenkaan pakahtunein sydämin puurtaa sinun onnesi eteen.
On paljon muitakin onnen osa-alueita jotka pitäisi hoitaa kuntoon jos onni ei kukoista, mutta se mitä puolisot voivat tehdä toistensa onnen eteen on jo paljon ja helpottaa sen muun epäonnisen vyyhdin purkamisessa.
Minäkin muistan kun pienenä leikin kotia. Isä lähtee töihin ja pussaa äitiä ja tulee sitten töistä kotiin ja taas antaa sen pusun.
Nämä julkkiksien leikkiperheet perustuu pelkästää kontaktilajiin, kun muuten ei osata rakentaa mitään pysyvää.
Jossakin vaiheessa ihmiset tajuaa kuinka pellejä nämä leikkiperheiden muodostajat todellisuudessa ovat.
Sitten on huomioitava myös lapset.
Eli vanhempien vastuu lasten onnesta. Perheonnihan ei koostu pelkästää kahden ihmisen välisestä onnesta, mutta sitä kun hoitaa hyvin, niin voi keskittyä lastenkin onnen hoitamiseen.
Kaikki on sidoksissa toisiin ja ja jos yhden onnen hoitamatta, niin se rasittaa toisten onnien hoitamista siten, että oman onnen antaman voiman puuttuessa ei jaksa keskittyä niin toisen onnesta huolehtimiseen.
Niin onhan se näin, että avioerot ovat lisääntyneet. Tilastojen mukaan avioliitot kestävät kuitenkin avoliittoihin nähden paremmin.
Avioliittoon ei mielestäni kannata lähteäkään mitenkään kovin hepposin perustein. Eli ikää yli 25-vuotta (niinkun joku puhuikin). Ja tutustumista puolisoon ennen avioitumista vähän syvällisemmin. Itse uskon, että väkivaltaisuudet, pettämis taipuvuus puolisossa ym. tulevat esille jossain vaiheessa, mikäli niihin on taipumusta. Kun vain malttaa tutustua ensin toiseen kunnolla.
Jollaintavalla voisin ajatella, että myös puolison perhetausta voi jollaintavalla vaikuttaa. (En tarkoita varallisuutta vaan millaiset ovat puolison vanhemmat. Tasapainoisia vai ei. Millainen mallin puoliso on saanut kotoa. Ehjät/rikkinäiset perheet ym.)
Itse näen, että rakastaminen myötä ja vasta mäessä tarkoittaa juuri syvällisemmin jaksamista/toisen tukemista tylsän arjenkin keskellä, vaikka tunteet välillä puolisoon vaihtelevat. Eihän me nyt tässä mitän kiiltokuva elämää eletä- kaikki aina hyvin. Tunteet ovat aina samat vaikka avioliittoa takana useampi vuosi. On tahtoa olla yhdessä ja tarvittaessa sopia ja antaa anteeksi.
Mutta sitten taas, jos ja kun yleensä jossain vaiheessa haluaa elämään jotain sisältöä eli alkaa miettimään perheen perustamista niin miksipä ei haluaisi sitoutua myös puolisoon syvällisemmin ja julkisesti. Etukäteen ei voi tietenkään tietää mitä elämä tuo eteen...Eli pohdiskelun jälkeen kysymykseen miksi naimisiin?
-Avioliitto on virallinen liitto. Omasta mielestäni myös syvällisempi. Avoliittoa ei lasketa "yhteiskunnan silmilmissä" miksikään. Eli avoliittossa ei ole mitään juridisia puolia.
-syntyvä lapsi lasketaan heti perheeseen kuuluvaksi. Eli tarvitse isyydentunnustuksia. Vanhempien ei siis tarvitse vastata piinaaviin kysymyksiin, onko ollut muita miehiä ym?
-Puolisot ovat elatusvelvollisia toisilleen, myös lapselleen.
-Toisen kuoltua, on perimisoikeus yhteiseen ja yhdessä maksettuun asuntoon. Perikunta=vieraat ihmiset eivät tule häätämään sinua/puolisoa pois asunnosta. (Ja vaikka testamentti olisi tehty, verotus on ihan eri luokkaa kun avioliitossa).
-Puolison kuoltua jäljelle jäävä ei saa lesken eläkettä.
-Avoliitossa isä ei saa halutessaan isyysvapaata, mikäli asuu eri osoitteessa kun perheen äiti ja lapsi. ym.lukuisia pikkuseikkoja, jotka selviävät yleensä vasta sitten kun kohdalle sattuu...Asioiden hoito on helpompaa. Voisin siis kääntää alkuperäisen kysymyksen toisinpäin. Mikäli haluaa sitoutua toiseen syvällisemmin ja harkitsee perheen perustamista, niin miksi elää avoliitossa?
Jokainen pari tietenkin valitsee itse itselleen sopivan tavan elää. Ja elää niinkuin parhaaksi näkee:-)