Minne joutui aurinko suhteessa?
En tiedä enää, mitä tehdä. Tutustuin mieheeni 16 vuotiaana ja olemme seurustelleet nyt 8 vuotta joista vuoden vasta asuneet yhdessä.
Hän oli silloin joskus jotakin spesiaalia. Halusin olla hänen lämmössään, tuoksussaan ja kosketuksen ja katseen alla. Meillä oli tavaton yhteys, ja yhtenäiset säännöt ja moraalit. Kumpikin herkkiä ja totuutta rakastavia. Meillä ei ollut salaisuuksia.
Nyt mieheni on sairastunut. Tai aina hän on ollut sairas mutta diagnoosi tuli vasta vuosi sitten kun hän sairastui fyysisesti. Hän on ADD, kärsii paniikkihäitiöstä ja on koko ajan kun kireä viulunkieli.
Enää ei ole kättä joka silittää. On vain välinpitämättömyys sillä mies on vain keskittynyt omaan itseensä, paranemiseensa ja omaan elämäänsä. Olen hirviö, tyhmä, narttu ja aasi. Olin maailman kauhein nainen, niin kauhea, että kukaan mies ei minua muka huolisi. Ei, kaunis kyllä olen, jopa hänenkin mielestään, mutta se on kuulemma luonteeni. Hän ei arvosta minua lainkaan.
Ja nyt kun olen murtunut, kun en jaksa enää rakastaa ja olen itse välinpitämätön kaikista pahoista sanoista, torjunnoista, hän rukoilee että jäisin, koska olen muka jotain ainoaa ja tärkeintä joka pitää hänet enää kasassa sairautensa keskellä. Että ainakin odottasin kunnes hänen lääkityksensä saataisiin kohdalleen ja hänestä tulisi taas herra lempeys. Katsottaisiin oppisinko rakastamaan uudelleen. Kunhan hän vain ensin paranee.
Ja minä en tiedä mitä tekisin. Olenko vain turva ja tuki joka pitää kasassa vaikeina aikoina, joka hylätään sitten kun kaikki on taas hyvin? Olenko velvoitettu uhraamaan oman henkisen terveyteni, olkoonkin sairas, miehen puolesta? Kuka pitää minut kasassa? Koko elämäni on vain mieheni itsekkäitä otteita sairaskertomuksesta. Kaikki pahuus kuitataan sairaudella. Hän saa haukkua koska on sairas, mutta minun pitää myötäillä, koska hän on sairas.
Olen niin yksinäinen, rikkinäinen ja kaipaisin vapautusta. Kaipaisin omaa, valoisaa asuntoa jossa ei kuulu valitus, haukkuminen ja painostus. Kaipaan hiljaisuutta ja tilaa jossa saan olla oma itseni. Ettei tarvitse hiiviskellä.
Tunnen niin voimakkaasti, että suhteemme on kuollut -vielä viimeinen henkäys. Mutta silti sattuu niin pirusti.
En tiedä ymmärrettekö, olen jäänyt niin syrjään ettei koskaan. Miehellä on uusi puoliso; sairautensa. Hän hoitaa sairauttaan, sairaus hoitaa häntä, mutta minua ei hoida kukaan.
En tiedä enää, mitä tehdä. Tutustuin mieheeni 16 vuotiaana ja olemme seurustelleet nyt 8 vuotta joista vuoden vasta asuneet yhdessä.
Hän oli silloin joskus jotakin spesiaalia. Halusin olla hänen lämmössään, tuoksussaan ja kosketuksen ja katseen alla. Meillä oli tavaton yhteys, ja yhtenäiset säännöt ja moraalit. Kumpikin herkkiä ja totuutta rakastavia. Meillä ei ollut salaisuuksia.
Nyt mieheni on sairastunut. Tai aina hän on ollut sairas mutta diagnoosi tuli vasta vuosi sitten kun hän sairastui fyysisesti. Hän on ADD, kärsii paniikkihäitiöstä ja on koko ajan kun kireä viulunkieli.
Enää ei ole kättä joka silittää. On vain välinpitämättömyys sillä mies on vain keskittynyt omaan itseensä, paranemiseensa ja omaan elämäänsä. Olen hirviö, tyhmä, narttu ja aasi. Olin maailman kauhein nainen, niin kauhea, että kukaan mies ei minua muka huolisi. Ei, kaunis kyllä olen, jopa hänenkin mielestään, mutta se on kuulemma luonteeni. Hän ei arvosta minua lainkaan.
Ja nyt kun olen murtunut, kun en jaksa enää rakastaa ja olen itse välinpitämätön kaikista pahoista sanoista, torjunnoista, hän rukoilee että jäisin, koska olen muka jotain ainoaa ja tärkeintä joka pitää hänet enää kasassa sairautensa keskellä. Että ainakin odottasin kunnes hänen lääkityksensä saataisiin kohdalleen ja hänestä tulisi taas herra lempeys. Katsottaisiin oppisinko rakastamaan uudelleen. Kunhan hän vain ensin paranee.
Ja minä en tiedä mitä tekisin. Olenko vain turva ja tuki joka pitää kasassa vaikeina aikoina, joka hylätään sitten kun kaikki on taas hyvin? Olenko velvoitettu uhraamaan oman henkisen terveyteni, olkoonkin sairas, miehen puolesta? Kuka pitää minut kasassa? Koko elämäni on vain mieheni itsekkäitä otteita sairaskertomuksesta. Kaikki pahuus kuitataan sairaudella. Hän saa haukkua koska on sairas, mutta minun pitää myötäillä, koska hän on sairas.
Olen niin yksinäinen, rikkinäinen ja kaipaisin vapautusta. Kaipaisin omaa, valoisaa asuntoa jossa ei kuulu valitus, haukkuminen ja painostus. Kaipaan hiljaisuutta ja tilaa jossa saan olla oma itseni. Ettei tarvitse hiiviskellä.
Tunnen niin voimakkaasti, että suhteemme on kuollut -vielä viimeinen henkäys. Mutta silti sattuu niin pirusti.
En tiedä ymmärrettekö, olen jäänyt niin syrjään ettei koskaan. Miehellä on uusi puoliso; sairautensa. Hän hoitaa sairauttaan, sairaus hoitaa häntä, mutta minua ei hoida kukaan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
olisi aika vaihtaa maisemia, jos se on mahdollista.
Tuntuu kauhealta, että jättäisi rakkaan ihmisen, kun hän sairastuu. Ymmärrän, että valittavanasi on vain huonoja vaihtoehtoja. Kysy asiasta miestäsi hoitavalta lääkäriltä. Kerro avoimesti, että et jaksa enää.
Saman neuvon antaisin, kysy lääkäriltä.
Se, että sairastutte kummatkin, ei johda kuin huonoimpaan mahdolliseen lopputulokseen. Saattaa olla, että jollain tavalla tietämättäsi ruokit miehesi sairautta ja että oravanpyörä on saatava katkeamaan.
Ota yhteyttä ammattilaiseen, pyydä hoitavalta lääkäriltä ohjeet mihin voit itse hakeutua eteenpäin saadaksesi tukea tilanteeseesi.
Hyvä, että kirjoitat tuskaasi ulos, älä kuitenkaan tee päätöksiäsi tämän palstan perusteella.
Soita väestöliittoon, sieltä saa yleensä ainakin tietoa mihin voit hakeutua eteenpäin.
Sillä mieheni diagnosoinut lääkäri on lopettanut vastaanottonsa (sadat potilaat jäävät ilman hoitoa jatkossa niinkuin mieheni) ja koska kyseessä on erikoislääkäri, tavalliset lääkärit eivät pysty esim. uusimaan tai tekemään lääkereseptejä kun kyse on erikoishoidosta. Suomen AHDH:n erikoistuneet lääkärit voi laskea yhden kähden sormella.
Olen kuitenkin harkinnut ottavan yhteyden miehen entiseen lääkäriin sillä tälle on alkanut tulla lääkeaddiktiota. Koska mieheni ei saa yhteyttä omaan erikoislääkäriinsä jotta vaihtaisi lääkkeen joka ei AUTA, hän on ruvennut syömään rauhoittavia rentoutuakseen ja muuttuu entistä pahemmaksi jos yrittää jättää Alproxinsa ottamatta.
Minua huolettaa ja pelottaa myöskin se ainoa jäljelle jäävä lääkitys. Olette varmaan kuulleet sanonnan; kiddie drug. Amfetamiinipohjainen lääke jolla rauhoitetaan jenkeissä mm. ylivilkkaita lapsia.
Mitähän tästäkin vielä tulee.
Itsellä takana hämmästyttävän samanlainen tarina..
Tokikaan meillä ei tuota aurinkoa ollut edes alkuaikoina:/ Jämähdettiin yhteen..en itse uskonut että ihminen voi olla toiselle niin julma..Uskoin vielä silloin että hän jonain päivänä muuttuu.
Mekin aloitimme yhteisen taipaleen nuorena..
liian nuorena. Hän ei missään vaiheessa halunnut olla lähellä..vaivautui huomion osoituksistani..meni vaikeaksi jos halasin..
Läheisyys ja kaikki oli todella yksipuolista..ja silti hän sanoi välittävänsä..ja siihen uskoin.
Menimme naimisiin..ja kaikki paheni. Kuvioihin astui entistä selkeämmin henkinen väkivalta..koko ajan raaempana..julmempana. Yritin muutttua mihen mielen mukaiseksi..tein kaikkeni ja yritin tosissaan. Mikään ei kelvannut..lyönnit vain pahenivat. Mitään diagnoosia ei miehelläni ollut..mutta taatusti pahasti epätasapainoinen ihminen hän on. Kestin sitä yhteensä seitsemän vuotta..joista viimeisimmät naimisissa..
Sitten olin itse aivan loppu.Henkisesti niin heikoilla..pelkäsin jo oman mielenterveyteni puolesta. Mietin yli vuoden ratkaisua..yritin miehelle puhua..saada ymmärtämään..ei onnistunut. Sitten tein vaikean päätöksen..hain eron. Olin jo kauan sitten lakannut rakastamasta..enää vain säälin..ja olin katkera. Ei mitään muita tunteita miestä kohtaan.
Kaikki ne lyönnit..haukut..huudot..syytökset.. kaikki..
löivät minut niin maahan että uskoin olevani maailman huonoin ihminen joka ei ansaitse olla onnellinen..jonka kuuluu kärsiä..Mies yritti saada jäämään..nyt rakastaa muka niin tosissaan..eniten koko maailmassa..katuu tekojaan..lupaa muuttua..
Sanoja vain..ei ne tunnu missään enää.En usko ensimmäistäkään..enkä edes jaksa.Ohi mikä ohi..
Tiedän ettei ole helppo lähteä..varsinkaan kun taustalla on miehen sairaus..tiedän sen todella hyvin. Exälläni ei siis diagnoosia ollut..mutta ammattini ansiosta tunnistin oireet..Siinä yksi syy miksi en lähtenyt aiemmin.Pelkäsin hänen hajoavan..tekevän itselleen jotain..Sitä ei kukaan toiselle toivo..mutta..
Jokainen päättää itse elämästään..
myös minulla..ja sinulla..on siihen oikeus..
Ei ole pakko elää henkisesti repivässä suhteessa,
varsinkaan jos rakkaudesta ei ole enää kuin muisto.
Tekee miehesi sitten mitä tahansa..sinun elämäsi on sinun.Ei sinun tarvi tehdä ratkaisuja loputtomiin toisen etua ajatellen..joskus on parempi olla itsekäs..jos haluaa "terveen paperit" käsissään säilyttää.
En halua peloitella mutta muistutan asiasta minkä jouduin itselle takomaan päähän voimaa käyttäen..
On mahdollista..ei todennäköistä mutta mahdollista..
ettei miehesi kestä lähtöäsi..
Hän saattaa romahtaa..ja sinun pitää muistaa se ettet siitä voi itseäsi syyttää..muutoin menet itsekin aivan rikki. Lähtemisen päätöksen kanssa pitää elää..kävi mitä tahansa.
Sanoit lopuksi näin..
kiitos viestistä.
Ihmettelen itsekin tuota aina uudelleen puhkeavaa toivoa, vaikka niin monesti olen senkin tallannut maanrakoon.
Me emme pysty enää edes puhumaan toisillemme ettei se kääntyisi riidaksi. Kun olemme hiljaa kaikki on ihan ok.
Olen luvannut miehelleni että koetan jaksaa vielä jonkunaikaa odottaa sitä parannusta. Mutta olen tehnyt myös selväksi, että hän on astunut jo sen rajan yli milloin menettää toisen. Hänellä on kova homma pelastaa suhteemme "sitten kun hän on parantunut". Hän tekee sen kuulemma mielellään vaikka yksin, hyvittää kaiken.
Saa hyvittääkin. Sitten minä heittäydyn niin laiskaksi etten tee suhteemme eteen mitään. Niin monta vuotta olen raatanut kun toinen vain olla ärvöttää.
Minä tiedän että jaksan. Tunteet heittelevät katosta kattoon, mutta minulla on ihania ystäviä. Ja voimia saan aina halutessani nukkumalla, mietiskelemällä, rukoilemalla ja runoja kirjoittelemalla.
Minulle nousi asioita mieleen paljon...
Mutta kuulostaisi että sinun täytyisi todella pohtia vaikkapa paperille miinuksia ja plussia, kaikkea mahd teihin liittyen.
Kun ymmärtää sen että miehesi on sairas eikä tahallaa ole sellainen. Voit valita sen että annat mennä asioiden läpi korvien ja päättää että et loukkaannu koska tiedät mistä asiat johtuu.
Pyydät tukea, ja juttelet paljon muille. Pidät huolen ettet ole yksin. Voit päättää että keskityt omaan hyvinvointiin huolimatta miehestäsi. sitä olen itse opetellut, tosin mieheni alkoholismin ohella.
Jos taakka tulee liian raskaaksi teet sen päätöksen mikä tulee sydämestä.
Jos et tiedä rukoilet illalla korkeampaa voimaa( ei siis tarvi olla jumala) auttamaan sinua päätöksessä!
Jos haluat olen mielelläni tukenasi vaikkapa mailin avulla. Ilmoita jos haluat osoitteeni.