Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 5 vuotta, josta 4 asunut yhdessä ja 2 naimisissa. Meillä on kaksi suloista pientä lasta. Periaatteessa kaikki on hyvin, mieheni on yksi niistä kultakimpaleista jotka eivät petä, ja jaksavat pitää lupauksensa tuestaan myötä, sekä vastoinkäymisissä.
En silti tunne olevani onnellinen.
En tunne ansaitsevani miestäni, koska hän todella ansaitsisi naisen, joka arvostaisi ja rakastaisi häntä takaisin yhtä paljon, kuin hän arvostaa ja rakastaa minua. Kukaan ei ole täydellinen, ei ole siis hänkään, mutta hän yrittää parhaansa.
Suhteemme alkoi minun ollessa hyvin nuori, sain ensimmäisen lapsemme 17-vuotiaana. Nyt aikuisiän kynnyksellä, muiden ajatellessa tulevaisuuttaan, kaikkien ovien ollessa auki, tunnen suurta kateutta ja katkeruutta omia elämänvalintojani kohtaan. En tahdo olla mieheni kanssa koko elämääni. Elän jonkun toisen elämää. En vain haluaisi rikkoa perhettämme, jos tämä onkin ohimenevä tunne. Olemme puhuneet asiasta mieheni kanssa paljon, mutta ei hän ymmärrä minua. Hänen mielestään kaikki on hyvin.
Asiaa ei varsinaisesti auta sekään, että KAKSI entistä poikaystävääni haikailevat perääni VUOSIEN jälkeen... eivät ole jatkaneet kunnolla elämäänsä.. vannovat rakastavansa minua. En todellakaan ansaitse tällaista "rakkauden ryöppyä", en halua sitä. Todellisuudessa toivoisin vain voivani olla yksin, muuttaa vaikka ulkomaille lasten kanssa. Mutta en sitäkään voisi miehelleni tehdä. Olen umpikujassa enkä nää tietä ulos... apua.
En silti tunne olevani onnellinen.
En tunne ansaitsevani miestäni, koska hän todella ansaitsisi naisen, joka arvostaisi ja rakastaisi häntä takaisin yhtä paljon, kuin hän arvostaa ja rakastaa minua. Kukaan ei ole täydellinen, ei ole siis hänkään, mutta hän yrittää parhaansa.
Suhteemme alkoi minun ollessa hyvin nuori, sain ensimmäisen lapsemme 17-vuotiaana. Nyt aikuisiän kynnyksellä, muiden ajatellessa tulevaisuuttaan, kaikkien ovien ollessa auki, tunnen suurta kateutta ja katkeruutta omia elämänvalintojani kohtaan. En tahdo olla mieheni kanssa koko elämääni. Elän jonkun toisen elämää. En vain haluaisi rikkoa perhettämme, jos tämä onkin ohimenevä tunne. Olemme puhuneet asiasta mieheni kanssa paljon, mutta ei hän ymmärrä minua. Hänen mielestään kaikki on hyvin.
Asiaa ei varsinaisesti auta sekään, että KAKSI entistä poikaystävääni haikailevat perääni VUOSIEN jälkeen... eivät ole jatkaneet kunnolla elämäänsä.. vannovat rakastavansa minua. En todellakaan ansaitse tällaista "rakkauden ryöppyä", en halua sitä. Todellisuudessa toivoisin vain voivani olla yksin, muuttaa vaikka ulkomaille lasten kanssa. Mutta en sitäkään voisi miehelleni tehdä. Olen umpikujassa enkä nää tietä ulos... apua.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olet nyt perheellinen kahden pienen lapsen äiti ja sinun on kannettava vastuu valinnoistasi. Entiset poikaystäväsi vain huhuilevat, kun sattuvat olemaan ehkä hetkellisesti yksin tms....älä edes suostu kuuntelemaan tuollaisia puheita.
Elämässä on nyt vain niin, ettei kaikkea voi saada. Sinä olet valinnut seurustelun ja äitiyden hyvin nuorena ja nyt huomaatkin, että mitä on tullut tehtyä...kun kavereilla on vielä kaikki ovet auki elämään....
Olet saanut hyvän ja rakastavan kumppanin ja terveet lapset - ole onnellinen siitä...
mutta olet ehkä myös nyt huomannut, että nuoruus olisi pitänyt ehkä elää vapaana liikaa sitoutumatta...se on liian myöhäistä nyt, kun sinulla on lapset, joista olet vastuussa.
Voisit mahdollisuuksien mukaan yrittää etsiä mukavia yhteisiä asioita miehesi kanssa ja viedä lapsesi vaikka isovanhempien luokse viikonlopuksi, jos sellainen on mahdollista.
Yritä löytää se arjen onni niistä pienistä asioista, jotka sinulla ovat hyvin. Miehesi olet ansainnut, koska hän on sinut valinnut.
Valoisampaa mielialaa ja asennetta elämään!
kaksi pientä lasta. Et ansaitse rakkauden ryöppyä. Äikkiä juttelemaan ammatti-ihmisen kanssa. Kuulostaa siltä, että jotain on nousemassa pintaan syvältä sielusta. Sinulla on kriisi vaihe menossa. Hae perspektiiviä tuolta avioero palstalta, mitä on tunteet avio eron jälkeen. Nyt voit vielä vaikuttaa asioihin. Mutta jos menet ja petät, niin se on siinä. Paluuta ei ole. Teet vain haavan sydämeen sekä tuohoat miehesi, joka rakastaa sinua. Etkö pysty ottamaan rakkautta vastaan? Alkaako arki lasten kanssa ahdistamaan? Onko Elämä tylsää? Jäikö nuoruus elämättä? Haikailetko elisen perään? Mieti lapsiasi. Heilläkin on isä. Muista kysymys ei ole sinun onnestasi. Mieti mitä on olla yksin lasten kanssa käytännössä. Esim. kun ovat kipeitä, kuljettaminen harrastuksiin yms.