Elämässä kai jokainen tekee virheitä. Sellaisia pieniä tai joskus vähän suurempiakin, mitkä eivät kuitenkaan jää sen kummemmin kauemmaksi aikaa mieltä vaivaamaan. Ei ole syytäkään, muuten murtuisimme väistämättä taakkojemme alle ennen pitkää. Virheistä pitää vain oppia ja tarvittaessa on osattava pyytää anteeksi. On myös osattava antaa anteeksi, kun jonkun toisen virhe on kohdistunut itseensä.
Sitten on sellaisia virheitä, joita ei meinaa unohtaa millään. Sellaisia, joita ei ole saanut anteeksikaan. Itse olen tehnyt yhden tuollaisen virheen. Se kaduttaa, harmittaa ja vaivaa elämää.
Erosin useamman vuoden kestäneestä ihmissuhteesta. Mikäs siinä, ei ole mitenkään harvinaista, että ihmiset ovat yhdessä ja saattavat lopulta erota. Ei eroaminen ole kenenkään tosissaan suhteeseen menevän tarkoitus, mutta niin vain joskus käy syystä tai toisesta. Minä tein virheen siinä, millä tavalla erosin.
Erosin itsekkäästi, en ottanut toisen ihmisen tunteita huomioon. En antanut hänelle mahdollisuutta vetää omia johtopäätöksiä siitä, haluaisiko hän kenties erota ensin. Pimitin asioita ja tunteitani tai paremminkin niiden puuttumisia häntä kohtaan. Sen voin sanoa kyllä vilpittömästi, että silloinen tarkoitukseni oli yrittää päästää hänet niin vähällä kuin vain mahdollista, mutta typerää ajatteluahan se oli jälkikäteen katsottuna. Vähemmällä hän olisi päässyt, kun olisin kertonut heti alusta pitäen asiat suoraan. Nyt hän joutui kärsimään ja kokemaan olevansa nöyryytetty ja hyljätty, riittämätön. Asiat olisivat joka tapauksessa tulleet hänen tietoonsa ennemmin tai myöhemmin.
Hänelle asiaa ei tee yhtään helpommaksi se, että eroprosessin aikaan minulla oli jo tunteita olemassa nykyiseen puolisooni. Eikä häntä yhtään helpota sekään, että vielä eroprosessin loppupuolella en ollut enää itsekään varma, haluanko erota vai aloittaa kaiken alusta. Olen aika varma, että hän olisi minut vielä huolinut.
Miksikö kaduttaa? Siksi, että vaikka tiedän aika monenkin ihmisen entiseni puolelta ajattelevan minun olevan tunteeton paskiainen, en myönnä sitä olevani. Tein raskaan virheen, asia olisi pitänyt hoitaa tyylillä. Mutta jälkiviisaus on niin helppoa. En voi muuta kuin toivoa, että entiseni on selvinnyt. En tiedä sitä. Hän luonnollisestikaan ei halua pitää minuun mitään yhteyttä, eikä meillä ole juuri yhteistä tuttavapiiriäkään. Ainakaan enää.
Asia vaivaa minua ja nykyistä elämääni. Olen ajatellut, että se on minulle ihan oikein. Minun kuuluukin kärsiä, koska aiheutin toiselle niin suunnatonta pahaa oloa. Mutta kuinka kauan joudun kärsimään? Olen anonut anteeksiantoa ja myöntänyt minun olevan syyllinen kaikkeen hänen pahaan oloonsa, vilpittömästi. Hän ilmoittaa vihaavansa minua. Ymmärrän sen, mutta väitän tuntevani hänet, eikä hän pohjimmiltaan vihaa edes pistävää hyönteistä. Hän on vain niin äärettömän loukattu ja murtunut siihen, että hänen unelmansa särkyivät. Toivottavasti ei ole enää, mutta kun en tiedä.
Tiedän itse suhteita, joissa toinen osapuoli harrastaa tilaisuuden tullen pettämistä. He näyttävät vieläpä onnellisilta, eikä pettävä osapuoli ole aikeissakaan erota. Minun syntini oli se, etten kertonut heti alkuun kumppanille, että olen eroaikeissa ja että minulla on tunteita toista ihmistä kohtaan. En tarkoita tuolla sitä, että vähättelisin virhettäni tai tuomitsisin toisia. Se on jokaisen oma asia, sen olen oppinut. Minulla ei ole varaa olla mikään moraalisaarnaaja kenellekään. Tarkoitan miettiä sitä, kuinka paljon joudun virheestäni vielä maksamaan. En nähnyt mitään muita vaihtoehtoja kuin erota, paitsi lopun sekamelskassa, joka oli sekavan ihmisen sekavia tekoja muutoinkin täynnä. En missään tapauksessa mitään kaksoiselämää edes harkinnut ja toisaalta, en ole satunnaisten suhteiden tyyppiä, joille yksi yö tai öitä silloin tällöin vieraan kanssa on vain mukavaa vaihtelua vailla omantunnon tuskia.
Nykyiseni ei pidä ajatuksesta, että vatvon tätä vieläkin saati yrittäisin ottaa entiseeni vielä kerran yhteyttä ja yrittää puhua asiat halki. Enkä usko, että entisenikään haluaisi minun enää kontaktoivan. Mitä Sinä tekisit sijassani? Jälkiviisaiden ja täydellisten ihmisten kommentteja en kaipaa.
Sitten on sellaisia virheitä, joita ei meinaa unohtaa millään. Sellaisia, joita ei ole saanut anteeksikaan. Itse olen tehnyt yhden tuollaisen virheen. Se kaduttaa, harmittaa ja vaivaa elämää.
Erosin useamman vuoden kestäneestä ihmissuhteesta. Mikäs siinä, ei ole mitenkään harvinaista, että ihmiset ovat yhdessä ja saattavat lopulta erota. Ei eroaminen ole kenenkään tosissaan suhteeseen menevän tarkoitus, mutta niin vain joskus käy syystä tai toisesta. Minä tein virheen siinä, millä tavalla erosin.
Erosin itsekkäästi, en ottanut toisen ihmisen tunteita huomioon. En antanut hänelle mahdollisuutta vetää omia johtopäätöksiä siitä, haluaisiko hän kenties erota ensin. Pimitin asioita ja tunteitani tai paremminkin niiden puuttumisia häntä kohtaan. Sen voin sanoa kyllä vilpittömästi, että silloinen tarkoitukseni oli yrittää päästää hänet niin vähällä kuin vain mahdollista, mutta typerää ajatteluahan se oli jälkikäteen katsottuna. Vähemmällä hän olisi päässyt, kun olisin kertonut heti alusta pitäen asiat suoraan. Nyt hän joutui kärsimään ja kokemaan olevansa nöyryytetty ja hyljätty, riittämätön. Asiat olisivat joka tapauksessa tulleet hänen tietoonsa ennemmin tai myöhemmin.
Hänelle asiaa ei tee yhtään helpommaksi se, että eroprosessin aikaan minulla oli jo tunteita olemassa nykyiseen puolisooni. Eikä häntä yhtään helpota sekään, että vielä eroprosessin loppupuolella en ollut enää itsekään varma, haluanko erota vai aloittaa kaiken alusta. Olen aika varma, että hän olisi minut vielä huolinut.
Miksikö kaduttaa? Siksi, että vaikka tiedän aika monenkin ihmisen entiseni puolelta ajattelevan minun olevan tunteeton paskiainen, en myönnä sitä olevani. Tein raskaan virheen, asia olisi pitänyt hoitaa tyylillä. Mutta jälkiviisaus on niin helppoa. En voi muuta kuin toivoa, että entiseni on selvinnyt. En tiedä sitä. Hän luonnollisestikaan ei halua pitää minuun mitään yhteyttä, eikä meillä ole juuri yhteistä tuttavapiiriäkään. Ainakaan enää.
Asia vaivaa minua ja nykyistä elämääni. Olen ajatellut, että se on minulle ihan oikein. Minun kuuluukin kärsiä, koska aiheutin toiselle niin suunnatonta pahaa oloa. Mutta kuinka kauan joudun kärsimään? Olen anonut anteeksiantoa ja myöntänyt minun olevan syyllinen kaikkeen hänen pahaan oloonsa, vilpittömästi. Hän ilmoittaa vihaavansa minua. Ymmärrän sen, mutta väitän tuntevani hänet, eikä hän pohjimmiltaan vihaa edes pistävää hyönteistä. Hän on vain niin äärettömän loukattu ja murtunut siihen, että hänen unelmansa särkyivät. Toivottavasti ei ole enää, mutta kun en tiedä.
Tiedän itse suhteita, joissa toinen osapuoli harrastaa tilaisuuden tullen pettämistä. He näyttävät vieläpä onnellisilta, eikä pettävä osapuoli ole aikeissakaan erota. Minun syntini oli se, etten kertonut heti alkuun kumppanille, että olen eroaikeissa ja että minulla on tunteita toista ihmistä kohtaan. En tarkoita tuolla sitä, että vähättelisin virhettäni tai tuomitsisin toisia. Se on jokaisen oma asia, sen olen oppinut. Minulla ei ole varaa olla mikään moraalisaarnaaja kenellekään. Tarkoitan miettiä sitä, kuinka paljon joudun virheestäni vielä maksamaan. En nähnyt mitään muita vaihtoehtoja kuin erota, paitsi lopun sekamelskassa, joka oli sekavan ihmisen sekavia tekoja muutoinkin täynnä. En missään tapauksessa mitään kaksoiselämää edes harkinnut ja toisaalta, en ole satunnaisten suhteiden tyyppiä, joille yksi yö tai öitä silloin tällöin vieraan kanssa on vain mukavaa vaihtelua vailla omantunnon tuskia.
Nykyiseni ei pidä ajatuksesta, että vatvon tätä vieläkin saati yrittäisin ottaa entiseeni vielä kerran yhteyttä ja yrittää puhua asiat halki. Enkä usko, että entisenikään haluaisi minun enää kontaktoivan. Mitä Sinä tekisit sijassani? Jälkiviisaiden ja täydellisten ihmisten kommentteja en kaipaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kuulostaa niin kovin tututlta, niin tutulta.
Jos olisin sinä, jättäisin asian sikseen, nimittäin itse tein toisin, eikä siitä ollut mitään apua.
Elämä ei ole satu, eivätkä kaikki ihmiset toivu siitä, mitä heille tapahtuu. Kuitenkin teit sen, minkä pitikin, erosit. Sitä sattuu parhaimmillekin ja vaikka eroaminen onkin luonnollinen asia, ei se toki vähennä sitä, kuinka paljon se voi tehdä kipeää , miten se voi murtaa ihmisen. Et kuitenkaan voi kantaa toisen ihmisen taakkaa, et voi parantaa exääsi. Anna asian olla, älä pilaa nykyistä suhdettasi. Kokemuksesta, se ei kannata!
Minäkin tiedän tuon tunteen. Minäkin syytin itseäni siitä etten tuntenut tarpeeksi, en rakastanut ja siitä että jouduin siksi jättämään ihmisen joka oli minulle niin hyvä ja kiltti. Ellen olisi näin päättänyt, olisin syyttänyt elämää siitä että minulle kävi niin. Hain rakkautta, ja sain suhteen jossa en tuntenut mitään. Hetken jo luulin, että minun on hyväksyttävä kohtaloni ollakseni hyvä ihminen. Mutta siitä seurasi syvä ahdistus, elämä tuntui loppuvan. Näin ympärilläni onnellisia ihmisiä, ja tunsin olevani ulkopuolinen omassa elämässäni. Sitten tajusin, että oma elämä on rakennettava itse. Ne onnelliset näkemäni ihmisetkin olivat tehneet niin. Miksi minä en saisi. Pitkään tunsin syyllisyyttä, mutta nyt alkaa jo helpottaa. Olisin tehnyt kaikki onnettomiksi. Nyt meillä molemmilla on mahdollisuus rakkauteen ja onneen. Toivon sinulle rauhallista mieltä. Tiedän että olet kuunnellut vain sydäntäsi. Ei sellainen tee ihmisestä pahaa.
Mennyttä et voi muuttaa, ehkä osaat ensi kerralla toimia eri tavalla jo suhteen aikana, että tilanne ei pääse noin pahaksi.
Ainoa neuvo mitä voin antaa, on se, että kuuntelet vilpittömästi omaa sydäntäsi ja et
kuuntele muiden mielipiteitä siitä mitä sinun
pitäisi tehdä tai olla tekemättä.
Sydämesi kertoo sinulle oikean tien.
Olet toiminut aika pitkälti samalla tavalla kuin exäni, joka pimitti tietoa viimeiseen saakka ja sanoi minulle sitten "turha enää pitkittää tätä". Itse jäin ihan ?-merkkinä, kun minulle valkeni, mitä toinen oli jo hautonut päässään useamman kuukauden ja töksäyttää sen minulle tähän malliin.
En halua olla jälkiviisas tms., mutta jatkoa ajatellen: et säästä ketään sillä, että pimität tietoa. Kero heti, kun tuntuu pahalta. Olethan ennenkin luottanut naiseesi? Kertonut hänelle iloiset asiat ensimmäisenä. Miksi et siis kertoisi hänelle myös niitä murheitasi? Hän on kuitenkin ensimmäinen, jonka kuuluu tietää.
Monilla on väärä ajatusmalli, että kertomattajättämisellä säästää toista, mutta se on päin vastoin. Itse olisin säästänyt monelta, jos exäni olisi kertonut heti, kun tuntuu siltä, ettei kaikki ole hyvin. Kyllä alitajunnassa sen tietää, mutta jotenkin sitä järkeilee ja ajattelee toisen olevan vain masentunut jostain muusta, olevan työkiireitä, nukahtamisvaikeuksia, sairastelua tms. , joka saa mielen maahan. Näiden kaikkien läpi on vakea itselleen myönää, ettei toinen vain ole onnellinen kanssani ja alakuloisuus johtuu siitä.
En suosittele, että otat enää häneen yhteyttä. Hän on jo päässyt asiasta sen verran yli, että jos otat yhteyttä avaat vain turhaan haavat. Et kuulu enää hänen elämäänsä ja jos haluat häntä auttaa, ainut tapa olisi alkaa hänen kanssaan uudestaan. Jollet sitä halua, älä missään tapauksessa ota yhteyttä!
Itselleni tulee joka kerta paha mieli, kun olen exän kanssa yhteyksissä ja menee aikaa toipua siitä monta päivää. Onneksi olemme todella harvoin yhteyksissä.
Olen oivaltanut kuitenkin, ettei elämäni ole hänestä kiinni ja uudet mieskokemukset auttavat ymmärtämään, ettei hän ollut ainut mies ja ihminen elämässäni. Nyt en puhu yhdenyön suhteista, vaan vanhojen ja uusien kavereiden seurassa olosta. Olen oppinut heidän kauttaan, miten monenlaisia miehiä tällä planeetalla onkaan ja että on niitä, joilla ei ole exäni huonoja piirteitä. Olen samalla tarkastellut omia huonoja piirteitäni ja tehnyt niiden eteen jotain, etten toimi samoin seuraavassa suhteessa.
Toivottavasti olet uudessa suhteessa avoimempi. Puhuminen on ainut onnenavain kestävään parisuhteeseen. Keskustelut on parasta aloittaa jo silloin, kun menee hyvin. Toisen luottamusta ei saa helpolla takaisin, kun kerran sen on menettänyt.
Toivottavasti pääset eroon syyllisyydestä! Jos asia kalvaa kovastikin mieltäsi, mikset mene asiasta puhumaan psykologille? Et tule koskaan saamaan hyväksyntää teollesi exältäsi, mutta voit päästä syyllisyydestäsi eroon puhumalla siitä. On hienoa, että tiedostat tilanteesi. Nyt vain sinun on päästävä eroon siitä itsesi ja nykyisen naisen takia. Eihän ole reilua häntäkään kohtaan, että vatvot asiaa? Pärjäile!
kannattaa, eli kerro totuus entiselle ystävällesi.
tai ainakin kuulostat ex-avovaimoltani. Kommentoin kuitenkin, vaikka et olisikaan.
- "Minä tein virheen siinä, millä tavalla erosin."
- "En antanut hänelle mahdollisuutta vetää omia johtopäätöksiä siitä, haluaisiko hän kenties erota ensin."
Jos olet minun ex, en olisi halunnut sinusta erota. Olisin halunnut sinut takaisin. En missään nimessä olisi halunnut luovuttaa. Rakastin sinua suunnattomasti. Vieläkin.
"En voi muuta kuin toivoa, että entiseni on selvinnyt. En tiedä sitä."
Pystyn elämään asian kanssa mutta en ole selvinnyt. Ikävöin sinua ajoittain suunnattomasti.
"Olen anonut anteeksiantoa ja myöntänyt minun olevan syyllinen kaikkeen hänen pahaan oloonsa, vilpittömästi. Hän ilmoittaa vihaavansa minua."
- Tästä veikkaan että et ole exäni. Hän ei nimittäin anonut anteeksiantoa, totesi vain että olihan minulla 10 vuotta aikaa korjata virheeni. Enkä minä ole ilmoittanut vihaavani häntä.
"En nähnyt mitään muita vaihtoehtoja kuin erota, paitsi lopun sekamelskassa, joka oli sekavan ihmisen sekavia tekoja muutoinkin täynnä."
- Minun eksä ei edes yrittänyt muita vaihtoehtoja. Hän lähti ihastuksensa perään ja piste. Minusta hän ei edes yrittänyt vastustaa ihastusta ja hyväksyä että pitkässä suhteessa niitä tulee molemmin puolin. Silloin on vain aika keskustella puolison kanssa ja miettiä parannuksia. Anteeksi, jälkiviisautta.
"Nykyiseni ei pidä ajatuksesta, että vatvon tätä vieläkin saati yrittäisin ottaa entiseeni vielä kerran yhteyttä ja yrittää puhua asiat halki. Enkä usko, että entisenikään haluaisi minun enää kontaktoivan."
- Minä ainakin toivoisin että minulle kerrottaisiin totuus. Toisaalta, jos hän ei missään nimessä halua minua takaisin, en tiedä sattuuko se vain että joutuisin siunaamaan hänen uuden suhteen.
Mieti itse exäsi saappaisiin. Mitä toivoisit?
Se alkuperäinen kuullosti ihan ex-miesystävältäni.
Minusta olisi ollut kiva, jos olisi edes selitetty, että miksi, eikä vain lähdetty ja painettu ovea kiinni. Sen jälkeen ei ole kuulunut mitään. Luulin, että olisin ollut sen arvoinen, että olisin ansainnut niinkin monen vuoden jälkeen jonkun selityksen ja anteeksipyynnön. Vaan ei mitään, eikä mistään. Asia painaa minua yöt ja päivät, miksi en ollutkaan hänen arvoisensa, vaikka kaikkeni hänelle vilpittömästi annoin.
Viha taitaa olla, mitä nyt tunnen, silti välillä kaipaus ja toivo uudesta ilmestyy hiipimällä jostain. :(
Kiitos kaikille kommentoineille!
Samoja asioita on mielessä pyörinyt itsellänikin. Lienee paras hänen kannaltaan, etten edes yritä ottaa enää yhteyttä ja puhua kaikkia asioita halki. Se vain repisi haavat uudelleen auki. Vaikka en tiedäkään, mitä hänelle nykyisin kuuluu, voisin olettaa edes jotain arpeutumista tapahtuneen. Tässä on kuitenkin aikaa jo kulunut sen verran. Jos hän haluaisi puhua ja ottaisi itse yhteyttä jostain kumman syystä, olisin siihen kyllä valmis. Tietysti toivon, että hänellä olisi kaikki asiat kunnossa, uusi kumppani, eikä eds miettisi minua enää.
Tiedoksi parille edelliselle kirjoittajalle, etten ole kuvittelemanne henkilö. Ensimmäisessä ei täsmää sukupuoli, toisessa tapahtuneet asiat. Olen todellakin yrittänyt osoittaa exälleni, ettei hänessä ollut mitään vikaa. Ei suhteemme siksi loppunut vaan siksi, ettei meillä lopulta ollut mitään yhteistä ja elämämme oli vain sattumoisin saman katon alla elämistä. Niin tyypillistä ja kliseistä..
Jos tunnistat itsesi tästä kirjoituksesta, pyydän vielä kerran anteeksi ja kadun syvästi tiettyjä toimiani, jotka vain pahensivat asiaa! En todellakaan ole ylpeä itsestäni. Toisaalta en yritä kerjätä mitään sääliäkään täällä. On vain niin kurja olo, aiheesta.