Meillä on uusioperhe, jossa sekä minun että mieheni lapsia, jotka asuvat meillä vakituisesti. Omat lapseni vierailevat myös isänsä luona säännöllisesti, mutta mieheni lapset eivät näe äitiään kuin joskus todella harvoin (muutaman kerran vuodessa) joka tuottaakin todella suurta ongelmaa niin parisuhteeseemme kuin hermoilleni.
Olen ollut koko sen ajan jotenkin masentunut ja aina hermot kireällä kun nämä mieheni lapset ovat asuneet luonamme. En pysty kiintymään heihin niin kuin omiini, se on kai melko luonnollista.
Sekin tuottaa ongelmaa kun mieheni pelisäännöt ovat aivan eri luokkaa kuin omani. Minä olen opettanut omille lapsilleni pienestä pitäen korjaamaan jälkensä ruokapöydästä: Syönnin jälkeen laitetaan maidot ym jääkaappiin, astiat tiskiin, muruset pois. Ja myöskin olen tottunut siihen että ruoka-aikoina (vaikka ruoka-ajat ovatkin vaihdelleet) lapset tulevat kotiin syömään eivätkä syö silloin kuin heille itselleen sopii, jokainen omaan aikaan jolloin keittiö sotketaan ainakin 8x päivässä.
Mieheni mielestä taas ei ole väliä milloin (alakouluikäiset) lapset tulevat syömään, kunhan syövät jotakin joskus. Ja jos ruoka ei maita niin ei ole väliä vaikka yksi vetäisi 10 viipaletta leipää ruuan sijaan, kunhan syö. Eikä ole väliä vaikka voit ja maidot jätetään ruokapöydälle ja muruset ja kurkkuviipaleet pöydälle ja lattialle. Jne. Joskus hän vähän huomauttaa lapsille siitä mutta vaikka se ei tuottaisi tulosta, asia jää siihen. Minä sen sijaan motkotan niin kauan että jotain tapahtuu. Niinpä minä joudun motkottamaan samoista asioista joka päivä monta kertaa yhdelle joka ei millään muista ja välitä mitään. Sitten minä olen mieheni mielestä hirviö enkä osaa kasvattaa lapsia ja olen puolueellinen koska omat lapseni osaavat tavat jo heille ei tarvitse koskaan huomauttaa. Mieheni antaa myös lapsensa huutaa aikuisille päin naamaa eikä huomaa sitä itse ollenkaan vaan syyttää minua jos valitan lapsen huutamisesta. Kyseessä kouluikäiset lapset.
Olen lähes hermoromahduksen partaalla, enkä jaksa kiinnostua miehestänikään, koska hän ei ymmärrä tilannettani eikä puolusta minua yhtään vaan haukkuu ja syyttää minua lapsilleenkin.
Olen ajatellut eroakin mutta se aiheuttaisi taas turhan mutkikkaita seuraamuksia. Onko kokemusta perheterapiasta, ovatko saaneet jonkun muuttamaan tapojaan?
Olen ollut koko sen ajan jotenkin masentunut ja aina hermot kireällä kun nämä mieheni lapset ovat asuneet luonamme. En pysty kiintymään heihin niin kuin omiini, se on kai melko luonnollista.
Sekin tuottaa ongelmaa kun mieheni pelisäännöt ovat aivan eri luokkaa kuin omani. Minä olen opettanut omille lapsilleni pienestä pitäen korjaamaan jälkensä ruokapöydästä: Syönnin jälkeen laitetaan maidot ym jääkaappiin, astiat tiskiin, muruset pois. Ja myöskin olen tottunut siihen että ruoka-aikoina (vaikka ruoka-ajat ovatkin vaihdelleet) lapset tulevat kotiin syömään eivätkä syö silloin kuin heille itselleen sopii, jokainen omaan aikaan jolloin keittiö sotketaan ainakin 8x päivässä.
Mieheni mielestä taas ei ole väliä milloin (alakouluikäiset) lapset tulevat syömään, kunhan syövät jotakin joskus. Ja jos ruoka ei maita niin ei ole väliä vaikka yksi vetäisi 10 viipaletta leipää ruuan sijaan, kunhan syö. Eikä ole väliä vaikka voit ja maidot jätetään ruokapöydälle ja muruset ja kurkkuviipaleet pöydälle ja lattialle. Jne. Joskus hän vähän huomauttaa lapsille siitä mutta vaikka se ei tuottaisi tulosta, asia jää siihen. Minä sen sijaan motkotan niin kauan että jotain tapahtuu. Niinpä minä joudun motkottamaan samoista asioista joka päivä monta kertaa yhdelle joka ei millään muista ja välitä mitään. Sitten minä olen mieheni mielestä hirviö enkä osaa kasvattaa lapsia ja olen puolueellinen koska omat lapseni osaavat tavat jo heille ei tarvitse koskaan huomauttaa. Mieheni antaa myös lapsensa huutaa aikuisille päin naamaa eikä huomaa sitä itse ollenkaan vaan syyttää minua jos valitan lapsen huutamisesta. Kyseessä kouluikäiset lapset.
Olen lähes hermoromahduksen partaalla, enkä jaksa kiinnostua miehestänikään, koska hän ei ymmärrä tilannettani eikä puolusta minua yhtään vaan haukkuu ja syyttää minua lapsilleenkin.
Olen ajatellut eroakin mutta se aiheuttaisi taas turhan mutkikkaita seuraamuksia. Onko kokemusta perheterapiasta, ovatko saaneet jonkun muuttamaan tapojaan?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ei kokemusta, mutta halusin vain kommentoida koska itselläni menee hermot jo yhdestä lapsesta jota mieheni kasvattaa miten sattuu.
Voin vain kuvitella kuinka repivää tuo on.
Kyllä olisi pakko saada yhteiset pelisäännöt, edes joku puolivälistä tuosta. Mies tekee väärin kun sabotoi sinun kasvatustasi.
Terapia kyllä vois auttaa siihen että mies tajuaisi asian ongelmaksi. Serranon perheessä ( se tv sarja ;) )sanottiin hyvin, että parisuhteessa aina toinen on hyvä poliisi ja toinen paha poliisi. Liian usein naiselle lankeaa se rooli että pitää kantaa se vastuu rajoista.
Toivottavasti pääsette johonkin kompromissiin.
Kiitos sympatioista. Siinä se ongelma onkin miten saisin miehen tajuamaan että tämä on todella iso ongelma ja että minä en ole se ongelma vaan se miten hän toimii päinvastoin eri tilanteissa kuin minä ja saa lapset epäkunnioittamaan minua ja syyttämään minua katalaksi äitipuoleksi joka aina vaan kieltää kaiken ja huutaa turhasta. Eihän lapsi opi mitään jos molemmat perheen aikuiset opettavat eri tavoin. Toinen lapsi tottelee minuakin ja on tosi kultainen, mutta isompi huutaa päin naamaa jos häntä kielletään jostakin ja kerää sitten säälipisteitä isältään kun alkaa valittaa ettei muka koskaan saa mitään eikä hänestä välitetä jne jne ja lopulta isä "säälistä" antaa kaiken periksi ja alkaa syyttää minua lapsensa henkisestä väkivallasta. 10v osaa olla jo liero ja käyttää tilanteita hyväkseen ja onkin saanut valtavasti säälipisteitä isältään ihan turhasta, kun ensin itse aloittanut huutamaan minulle päin naamaa jos valitan siitä ettei liian usein ruoka maistu tai pöydällä syödään maaten, pyyhitään räkää kämmeneen toistuvasti samalla kun syödään, eikä suostuta menemään nukkumaan ennen klo 01 yöllä vaikka onkin kesäloma lapsilla mutta ei aikuisilla. (Koska kesäloma menee kuulemma pilalle muuten ja isä antaa periksi.)Syödään iltapalaa lähes joka ilta 2x puolen-tunnin välein !Koska ei viitsitty syödä silloin kun oli kunnonkin ruokaa tarjolla, vaan päivän ensimmäinen ateria saattaa olla siis klo 21-23, ja vaikka olisikin syönyt myös päivällisen, iltapalaa saatetaan silti syödä useaan kertaan, juuri kun olen siivonnut keittiön..ja mahd hampaiden pesun jälkeen...!!! (Isän mielestä ok) Ja vielä valittaa kun ei voi saada kaikkea samaa mitä joku yksittäinen kaveri saa. Silti hän saa ihan tarpeeksi ettei pitäisi olla valittamista! Tämän kaiken lisäksi hän haukkuu minut kavereilleen, opettajalleen, kavereiden vanhemmille ja saa taas säälipisteitä ja voivoittelua osakseen!
Argh, minä repeän kohta!!!. Miten minä voisin pitää sellaisesta lapsesta jolle pitää kieltävä asia sanoa joka kerta 5x ennen kuin mitään tapahtuu, kun aina vastaus on "kohta" tai mitä väliä! ja samalla se unohdetaan. Vähät siis välittää ja kun tarpeeksi monta kertaa huomautan, alkaa huutaa kuin palosireeni sitä samaa toistaen että kun ikinä ei saa mitään jne. ja kuinka minä olen ihan hirveä. (Joskus jopa alkaa hakkaamaan minua tai heittelmään tavaroilla!) Ja isä tulee ja menee lapsen puolelle ja haukkuu minut ja lapsi virnuilee tyytyväisenä minulle pirullista hymyään "ähäkutti siitäs sait taas"- ilmeellä.
Olen sanonut useaan kertaan, että jos meinaat kanssani saman katon alla asua, on alettava tottelemaan tietyissä asioissa ja olemaan huutamatta päin naamaa. Sitten lapsi syyttää huutaen etten ole hänen huoltajansa, minua ei tarvitse totella ja uhkaa muuttaa äidin luo asumaan. (Välillä rukoilen että näin tapahtuisikin) mutta äiti vaan ei piittaa lapsistaan ja lupaa kaikkea mitä ei koskaan toteuta. Olen sanonutkin että olisi kaikille helpointa että tämä yksi lapsi todella muuttaisikin äitinsä luokse, mutta isä ei suostu ja äitinsä ei oikeasti välitä vaikka lupaakin niin. Äiti on työtön ja alkoholi-ongelmiakin taitaa olla vielä eikä oikeasti välitä lapsistaan hevon vertaa. Säälistä siedän itsekin tätä lasta, mutta rajansa minullakin sietämisessä.
Tarpeeksi puuhaa isossa perheessä muutenkin ja sitten yksi murheenkryyni joka pilaa koko elämäni.Olen yrittänyt takoa tätä kaikkea myös mieheni päähän mutta välillä hän ymmärtää ja puhuu lapselleen järkeä päähän kunnes taas kääntää takkinsa ja meneekin lapsen puolella ja syyttää minua sairaaksi.
Välillä minusta jo tuntuukin että olenko sairas kun ylipäätään kestän tätä kaikkea, mutta en kyllä kauaa kestäkään.
Tämä on varmaan niin hullunmyllyä ettei kohtalotovereita taida löytyäkään. Miten muut uusperheläiset olette saaneet tilanteet hallintaan? Oletteko saaneet sovittua yhteiset pelisäännöt joita myös noudatetaan eikä soudeta ees taas ja saada myrsky aikaiseksi ?
luettavaa!Osaan kyllä kuvitella sun osas.Meillä yhteiset lapset ja käydään tuota samaa sotaa!Annapa tuo kirje miehesi luettavaksi, jätä se jonnekin näkyvälle paikalle silloin kun olet itse pois kotoa. Lisäät siihen vielä enemmän "miltä musta tuntuu"...
Perhe ei yksinkertaisesti toimi ilman yhteisiä rutiineja ja sääntöjä. Äidit ovat niitä järjestämällisyyden mestareita, joiden olisi myös osattava tinkiä jostakin, mikä ei ole välttämätöntä.
Perheessä ei yksikertaisesti saisi sooloilla. Tiettyä kaavaa noudattamalla arki sujuu helpommin. On vaan asioita, jotka on hoidettava kunnolla, joka ikinen päivä esim. ruokailut.
Lapsille pitää opettaa selkeät käytöstavat arjen eri tilanteisiin. Sinä voit itseltäsi ja perheeltäsi kysyä, toimiiko perheessä suunnitelmallisuus, jolla vältettäsiin jatkuva arjen kaaos. Voit myös kysyä itseltäsi ja perheeltäsi, ovatko he valmiita toimimaan yhteisten sääntöjen ja rutiinien mukaan, vai haluvatko he sooloilla. Jos heiltä löytyy enemmän tahtoa ja taipumusta sooloiluun, niin ei siinä mitkään terapiat auta.
Voisiko eron mutkikkaat seuraukset enää tehdä tilanteesta huonompaa. Onko alistuminen perheen ulkopuoliseki jäseneksi huonompaa, kuin seistä selkäsuorana ja elää elämäänsä, omilla selkeillä säännöillään.
Alien oli hyvä ilmaisu, juuri sellaiseksi toisinaan itseni tunnen.
Olen sitä mieltä että rajat ovat rakkautta ja rajattomuus välinpitämättömyyttä. Pääsee helpommalla kun luovuttaa, ei tarvitse kuunnella vastaan huutoa, mutta samalla tekee lapselleen karhunpalveluksen ja luo epävarmuutta ja tunteen siitä että kukaan ei välitä. Ja soppa on valmis. Lapsikaan ei siis välitä miten käyttäytyy.
Jos lapsi on ollut jo 7 vuotiaana pikkuvanha ja ovela, voiko häntä enää 10 vuotiaana muuttaa?
Entä miten saada aikuinen mies tajuamaan tilanteen vakavuus.
Ero olisi helppo mutta turhan itsekäs ratkaisu. Siinä murtuisi taas muutaman lapsen mieli toistamiseen. Rahakin vaikuttaa elämässä jonkin verran. Vaikkei se tuokaan onnea, se rauhoittaa.
Monta monessa kun eroa miettii. Ja onko järkevää erota yhden lapsen takia. Lapsihan tässä tapauksessa olisi eron syy. Eikö kahden aikuisen pitäisi saada yksi lapsi aisoihin mieluimmin kuin pilata niin monen elämä? (Edellinen vastaukseni selventää tilannetta).
HUOMAA! Ei kukaan, ei kukaan lapsi aiheuta eroa! Kyllä siinä ovat syynä aikuiset, jotka eivät osaa keskustella, eivät hoida parisuhdettaan/pohdi yhdessä kasvatusmenetelmiään jne. Oikaise heti käsityksesi tästä lapsesta. Tilanne ei ole kenenkään lapsen syy!!!! Lapsi toimii juuri odotustenne mukaan ja aistii ristiriidan miehesi ja sinun välilläsi. Eronne tai sinun hermoromahduksesi tai miehesi kyvyttömyys ottaa osaa kasvatukseen ei ole tuon lapsen syy.
sanottu! Jos parisuhde ei toimi,miten se voi olla lapsen syy ?
Niin, eihän erosta koskaan voi syyttää lasta. En tarkoittanutkaan sitä aivan kirjaimellisesti. Lapsi on viaton ja syytön, mutta ....
Aina kun tuo lapsi ei ole paikalla, meillä menee hyvin. Jos puhe kääntyy häneen, tulee riita, koska meillä on eri käsitys rajoista ja kasvatuksesta.
Jos saamme joskus todella harvoin lapset hoitoon viikoksi, meillä yleensä on mennyt hyvin. Samoin jos tuo yksi lapsi on muualla muutaman päivän.
Välillisesti siis tuon yhden lapsen takia meille on tullut ongelmia jotka tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. En ole ilkeä luonteeltani, mutta kärsivällisyyteni joutuu päivittäin koetukselle tuon yhden takia. Tosin, jos hän olisi omani, rakastaisin häntä kaikkine vikoineen. Mutta kun ei ole. Ja jos hän ei olisi niin äärettömän itsepäinen, hyväksyisin hänet paremmin.
Kyllä minä sanon vaikka se kuinka julmalta kuullostaa, että jos tätä yhtä ei olisi meillä, ei olisi juuri riitojakaan, jaksaisin nauttia elämästäni ja antaa aikaa miehellenikin. Nyt tuntuu että kaikki kaatuu päälle.
http://koti.phnet.fi/elohim/apualastenkasvatukseen
Tämä kannattaisi kaikkien lukea, joilla on ongelmia lasten kanssa! Terv: ap
Ei tietenkää ole lapsen vika, että isä ei tässä tapuksessa halua ottaa vastuuta.
Yksin yhden vanhemman on vähän vaikea laittaa rajoja jos toinen sabotoi ne.
Näitähän tapauksia juuri niissä tv ohjelmissa kauhu kakarat puidaan.
Mutta jos mies ei kanna vastuuta voi sanoa, että ok , en kanna sitten vastuutakaan. Miehen siis tulee siivota omien lastensa jäljet, laittaa ruuat ja tiskata heidän astiansa. Jos sinulla ei ole valtaa ei kuulu olla vastuutakaan.
Tässä voit sanoa näin myös lapselle.
Lapsen syy tilanne ei ole, mutta et voi yksin kasvattaa heitä. Kun miehesi joutuu siivoamaan jäljet ja laittelemaan ne kahdet iltapalat ja sun muut niin ehkä ajattelee asiasta erillätavalla.
Jos ei anna heidän elää omalla tyylillään niin ettei sinulle tule töitä ja harmia asiasta.
Lyödä ei saa ketään, siihen puuttuisin kovasti.
Kyllä mies joskus harvoin lastensa jälkiä korjaakin, ja lapset ottavat kyllä itse kaapista mitä löytävät ja jättävät kaiken leviäksi pöydälle (kuten isänsäkin). Mutta en kestä katsoa enää seuraavana päivänä niitä edellisen päivän sotkuja. Muuten joudun katsomaan niitä monta päivää! Se on kait sitä tyypillistä miehen sokeutta, eihän ne likaa ympärillään näe, eikä niitä häiritse pikku sotkut kun on tärkeämpääkin tekemistä. Lyömiseen hän kyllä puuttuu, ettei toisia saa vahingoittaa. Sellaista en hyväksy itsekään.
Mutta eiköhän nämä valitukset tässä tulleet, ahh kuinka helpottavaa välillä purkaa itseään ulkopuolisille. Eiköhän tämä tästä, pitää vaan yrittää ladata niitä omiakin akkuja välillä. Kun omat akut tyhjenee, niin silloin räjähtää. (Jos olisin viinaan menevä, olisin varmaan alkoholisti, tällaisiahan syitä juomiseensa ne juopotkin keksivät toisista, heh.)
Helposti huutaminen menee lapsella, vaikka lapsi on vain oppinut tuollaiseksi. Oikea ongelma on lapsen isän ja sinun erinäkemys siisteydestä ja tyylistä elää. meillä on samoin. Itse annan miehen hoitaa oman lapsensa, siivota jälkensä.
Alkuriitojen jälkeen tekeekin sen. Uhkasin lähteä.
Eli miehen tehtävä on komentaa lastaan korjaamaan jälkensä. Pystyt olemaan mukavampi äitipuoli kun sinun ei tarvitse siivota.
Mutta tässä tulee sitten eteen se ongelma, että miehelläsi ja sinulla eri siisteys käsitys.
Mutta se teidän täytyy "riidellä" selväksi.
Itse laitoin ehdoksi että asun samassa taloudessa sen, että siivotaan jäljet.
Lapselle huutaminen ei auta. On varmaan jo taustansa takia sisäistänyt olevansa "tuhma".
Ihanteellistahan olisi, että olisi koko perheelle samat pelisäännöt, mutta jos mies ei halua niin ainakin sinä voit pelastaa omat hermosi näin.
Ettehän te ole yksi perhe vaan te olette kämppisperheet! Paitsi että sä olet ilmeisesti joku kotiapulaisen versio..
Ensin miehen kanssa on sovittava koko perheen yhteiset säännöt joista pidetään kiinni. Jos sovitaan, että kaikki voi syödä miten sattuu niin mies korja ajäljet koska kannattaa sellaista vaihtoehtoa vastoin sinun mielipidettäsi jolle siivous kerran jää.
Koko popula myös osallistuu siivoamiseen yms taloudenpitoon kukin kyvyillään jne.
Säännöt on hyvä laittaa ihan paperille ja kaikki lukee ne ja sitoutuu niihin tai sitten jos lapsille ei kelpaa niin keksivåät paremman vaihtoehdon joka ei ole heille helpompi vaan kaikkia huomioiva.
Viisas sopii asioista etukäteen ja juttelee asiat selviksi ennen yhteen muuttamistaan. Jo viikko yhdessä puolison perheen kanssa kertoo tapojen erilaisuudesta ja tuleeko homma toimimaan automaattisesti vai tehdäänkö vähän töitä sen arjen eteen. Siinä onnen tunteessa vaan harvoin on jalat maassa..
Ei kai niitä vieraita lapsia kaikki läheskään opi rakastamaan kuin omiaan eikä kai ole tarkoituskaan onhan niillä omat vanhemmatkin. Silti jonkinlainen kiintymys ja huolehtiminen on luonteva seuraus kun yhteisvastuullisesti taloa asutaan. Jos kohtelu on tuollaista niin hankalaahan se on tuntea muuta kuin negtiivisia asioita.
Niinpä; ekana juttelet miehen kanssa ihan asiallisesti pöydän ääressä ja valmistaudu siihen listaamalla mikä mättää ja sääntöluonnoksella. Tavallisesti kun perhe perustetaan sillä että eka lapsi syntyy niin säännöt muokkaantuu sitä mukaa kun lapset kasvaa. Nyt teillä on ihan eri juttu kun säännöt on muokkaantunut kahdessa osoitteessa.
Kyllä se siitä, mutta työtä se vaatii! Ja kapinaakin on varmaan luvassa?