Kun eroaa yli 40 vuotta kestäneestä avioliitosta - tunteet ovat varsin - moninaiset.
Päällimäisenä tunteena ehkä jonkinlainen helpotus.
On niin paljon, mitä haluaisi vielä tehdä ja jota ei ollut mahdollisuutta avioliitossa tehdä.
Miksikö?
Siksi että vastapuoli oli henkisesti kuollut, jämähtänyt, valittava, kitisevä perisuomalainen mies joka ei huolehtinut EDES hygieniastaan.
Jaa että miksi sitten hänet otin, vai - joskus?
Koska alle kaksikymppinen niin järin viisas tai kauaskantoisesti osaisi katsoa?
Vanhempani näkivät ja ymmärsivät minua selvemmin mutta partnerin mollaaminen on takuuvarma keino saada lapsensa puolustamaan ystäväänsä..en liene ainoa
Tunteet myllärtävät - monestakin syystä -
on aivan ihana tunne kun saa laittaa omaa kotiaan niin kuin itse haluaa, kun sen voi pitää puhtaana ja siistinä ilman kitkerän hien hajua jota hän joka paikkaan levitteli.
Tulevathan nekin tunteet - syyllisyys - paha mieli, huono omatunto - kun itse voi nyt näin hyvin jne.
Turhaan, joku sanoi minulle - on kantaa syyllisyyttä - miehellä olisi ollut yli 40 vuotta aikaa edes pikkupikkuriikkisen muuttua mutta se on haihattelemista se, että ihminen niin kovin paljon muuttuu; se, millaiselle pohjalle ihminen on alusta alusta kasvanut luo käyttäytymisen eli jos kotona on ollut helga-huolettoman arkea jossa ei välitetä puhtaudesta, siisteydestä ei vaihdeta vaatteita, ei harjata hampaita jne niin miten joku voisi siitä muuttua?
Ei voi.
Eikä muutu.
Oltuani muutaman viikon yksin tapasin kirjastossa puolitutun miehen, jonka kanssa juttu luisti; olemme tunteneet kauan mutta molemmat tahollamme olleet naimisissä eikä koskaan ole ollut kyse mistään muusta kuin hyvää-päivää-kirvesvartta tuttavuudesta.
Kun tämä ystävä sai kuulla, että olenkin eronnut hän kysyi, voisimmeko tavata joskus ja olla ystäviä.
Hälytyskeinot ( kyynisyys) - soivat pienessä päässäni, miksi joka haluaisi tutustu mummoikäiseen JA mummoon?
Tiedän etteivät lapset tykkäisi huonoa- x miehen mielipiteet eivät enää liikuta minua.
Varovainen on silti syytä olla; en halua rynnätä suinpäin mihinkään ja toisaalta:
tiedän sydämessäni etten koskaan enää halua EDES asua kenenkään kanssa.
Ystävä hänen kanssaan voisin kyllä olla jos hän hyväksyy sen, ettei siitä sen enempää voi tulla.
Eihän sitä tiedä, jos mieli muuttuu mutta niin paljon se ei muutu että ikuna ikuna muuttaisin yhteen miehen kanssa.
Nämä nyt olivat ajatuksia aamulla kun heräsin, aurinko paistaa, linnut laulavat, juon aamuteeni ja käyn suihkussa, luen rauhassa lehden.
Eipä ole kovin vaiketa - tämä- mummoelämä -
jos sitä ei tee vaikeaksi...
Päällimäisenä tunteena ehkä jonkinlainen helpotus.
On niin paljon, mitä haluaisi vielä tehdä ja jota ei ollut mahdollisuutta avioliitossa tehdä.
Miksikö?
Siksi että vastapuoli oli henkisesti kuollut, jämähtänyt, valittava, kitisevä perisuomalainen mies joka ei huolehtinut EDES hygieniastaan.
Jaa että miksi sitten hänet otin, vai - joskus?
Koska alle kaksikymppinen niin järin viisas tai kauaskantoisesti osaisi katsoa?
Vanhempani näkivät ja ymmärsivät minua selvemmin mutta partnerin mollaaminen on takuuvarma keino saada lapsensa puolustamaan ystäväänsä..en liene ainoa
Tunteet myllärtävät - monestakin syystä -
on aivan ihana tunne kun saa laittaa omaa kotiaan niin kuin itse haluaa, kun sen voi pitää puhtaana ja siistinä ilman kitkerän hien hajua jota hän joka paikkaan levitteli.
Tulevathan nekin tunteet - syyllisyys - paha mieli, huono omatunto - kun itse voi nyt näin hyvin jne.
Turhaan, joku sanoi minulle - on kantaa syyllisyyttä - miehellä olisi ollut yli 40 vuotta aikaa edes pikkupikkuriikkisen muuttua mutta se on haihattelemista se, että ihminen niin kovin paljon muuttuu; se, millaiselle pohjalle ihminen on alusta alusta kasvanut luo käyttäytymisen eli jos kotona on ollut helga-huolettoman arkea jossa ei välitetä puhtaudesta, siisteydestä ei vaihdeta vaatteita, ei harjata hampaita jne niin miten joku voisi siitä muuttua?
Ei voi.
Eikä muutu.
Oltuani muutaman viikon yksin tapasin kirjastossa puolitutun miehen, jonka kanssa juttu luisti; olemme tunteneet kauan mutta molemmat tahollamme olleet naimisissä eikä koskaan ole ollut kyse mistään muusta kuin hyvää-päivää-kirvesvartta tuttavuudesta.
Kun tämä ystävä sai kuulla, että olenkin eronnut hän kysyi, voisimmeko tavata joskus ja olla ystäviä.
Hälytyskeinot ( kyynisyys) - soivat pienessä päässäni, miksi joka haluaisi tutustu mummoikäiseen JA mummoon?
Tiedän etteivät lapset tykkäisi huonoa- x miehen mielipiteet eivät enää liikuta minua.
Varovainen on silti syytä olla; en halua rynnätä suinpäin mihinkään ja toisaalta:
tiedän sydämessäni etten koskaan enää halua EDES asua kenenkään kanssa.
Ystävä hänen kanssaan voisin kyllä olla jos hän hyväksyy sen, ettei siitä sen enempää voi tulla.
Eihän sitä tiedä, jos mieli muuttuu mutta niin paljon se ei muutu että ikuna ikuna muuttaisin yhteen miehen kanssa.
Nämä nyt olivat ajatuksia aamulla kun heräsin, aurinko paistaa, linnut laulavat, juon aamuteeni ja käyn suihkussa, luen rauhassa lehden.
Eipä ole kovin vaiketa - tämä- mummoelämä -
jos sitä ei tee vaikeaksi...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Oman olemisen oikeus ennenkaikkea. Näin ajattelen.
Mistä sitä tosiaankaan voi parikymppisenä tietää, mihin on sitoutumassa, mitä aika tuo eteen.
Sanotaan että pitäisi ensin sen verran opetella tuntemaan, että tietäisi minkä kanssa on menossa naimisiin. Ei hyvänen aika, ei paljon mahdottomanpaa tehtävää olekaan kuin yrittää ennustaa tulevaisuutta.
Ainut mikä kävi vähän silmään kirjoituksessasi oli se, että miehellä olisi ollut 40vuotta aikaa muuttua. Entä jos olisit ihan vakavasti ymmärtänyt, ettei ketään voi muuttaa, jos ei itsellään ole siihen halua eikä tarvetta. Olisko liittonne kestänyt tätäkään aikaa? Vahva on ollut uskosi. Se on hienoa, toisaalta. Et ainakaan pikastuksissasi ole liikkeitäsi tehnyt.
Ihailen rauhaa joka huokuu kirjoituksestasi. Itse olen eronnut huomattavasti aikaisemmin liitosta, joka ei tuntunut sujuvan mitenkään. Vielä mä ajattelen löytäväni jonkun, mutta kynnyskysymykseksi se ei ole noussut. Kun ei voi tietää. Ei tarvitse surra nyt, ettei ketään löydykään. Eihän sitäkään voi tietää. Jos joskus kasikymppisenä huomaan, että olen edelleen yksin, sitten sen vasta tietää. Parempi kun yrittää elää tässä ja nyt. Tässä sunnuntaiaamussa, levollisena.
Tu oli niin rauhoittavaa tekstiä. Ero herättää ihmisissä niin monenlaisia tunteita, monilla hyvinkin agressiivisia (peruustuukohan omiin pelkoihin).
Sellainen "kun yhteen mennään olisi yhdessä pysyttävä vaikka väkisin"- ajattelu on todella ahdistavaa. Parempi olla rehellinen ja myöntää, jos ei liitto jatku "kunnes kuolema jne.." asti, niin se ei todellakaan ole mikään häpeä tai epäonnistuminen.
Miksi sinun pitäisikään sietää vuodesta toiseen toisen epämiellyttäviä tapoja tai olemusta? Itsestään huolehtiminen kuuluu parisuhteeseen, se kertoo myös siitä, että välittää toisesta.
Olet upeasti sinut asioiden kanssa ja osaat nauttia myös yksin olemisesta ja sen ei todellakaan tarvitse olla yksinäisyyttä. Anna tilaisuus myös uudelle ihmiselle jos se hyvältä tuntuu ei se sitä tarkoita, että käsikädessä pitäisi kokoajan kulkea, mutta joskus toisen kanssa on hienoa nähdä ja kokea asioita.
Ihanaa hyväntuulista kesää, toki toivon, että exäsikin saisi uudesta elämästään kaiken mahdollisen hyvän, mitä hän ehkä kaipaa...
Yksi syy miksi "kestin" oli kaiketi huono itsetunto.
Kotoa muutin suoraan miehen luokse - omaa elämää ei ollut.
40 vuotta kuuntelin miten vähäpätöinen, turha, tyhmä olen enkä missään tapauksessa koskaan pärjäisi yksin.
Emmehän me olleet avioliitossa oikeastaan - vaikka asuimme saman katon alla.
Ei meillä ollut niin mitään yhteistä mutta kun joku tuli käymään - molemmat teeskentelimme että kaikki on ok.
Enää en suostuisi pitämään minkäänlaisia kulisseja pystyssä.
Kai minä sisimmässäni pelkäsin että hän on oikeassa; en pärjäisi yksin - mutta kas vain, minähän pärjään.
X:lle toivon sydämestäni kaikkea hyvää ja toivon että hän löytää jonkun ( jos hän sitä haluaa) joka jaksaa alistua..
Entinen - autoritäärinen kasvatustapa tuotti juuri tällaisia alistuvia naisia joille oli tärkeintä muiden tarpeet - unohtaen tyystin itseään.
Hyvä, että edes yksi on siitä päässyt irti!
Tsemppiä ja voimia.
Sodan jälkeinen sukupolvi sai tätä kasvatusta ueinkin, jotkut uskoivat myös piiskaamiseen - joka kuritta kasvaa...
koulussa oli arka ja ujo, hädintuskin uskalsi vastata, kun opettaja kysyi eikä mistään saanut tukea jos jokin asia oli liian vaikea koulussa.
Tukiopetus oli lähinnä sitä että opettaja oli alentuvainen koulussa ja kotona huudettiin.
Onneksi nykyajan lapset saavat apua jos sitä tarvitsevat.
Ujo ja arka ihminen ei ehkä siitä rohkaistu jos joka paikassa huudetaan, vähätellään - miten tuttua- miten tuttua...
Minäkin erosin 30v avioliitosta.
Eron syyt olivat moninaiset ja etten taloudellisesti pärjää yksin.
Lapset kasvatin aikuisiksi,ajattelin, että sitten vasta minulla on lupa elää omaan,uhrauduin vain lasteni takia.
Alistuin moneen tilanteeseen,olin yksin ja hylätty ,itsetunto maassa,pelko sydämessä.
Sen pienen askeleen kotiovelta otin,ajattelin että nyt tai ei koskaan ,voimia ei ollut ,elämän iloa ei ollut, ei ollut ketään.
Se pieni askel olikin aivan kuin toiseen maailmaan olisin astunut.
Eteeni tuli ihmisiä ,jotka antoi ilon ja turvallisen tunteen sisinpääni ,se oli omatunnolleni siemen, se oli minähän olen ihan samanlainen ,kuin muutkin ,ei minussa ole vikaa ,ei minussa ole sairautta, masennusta yms.mitä puolisoni oli minua haukkunut.
Minä siis minulla avautui silmät ,näin peilistä kauniin aikuisen naisen ,jota oltiin kehuttu ulkopuolinen ihminen.
Siitä nousin ,vain ylöspäin elämään taas kii.
Sitä olen elänyt montavuotta ja se tuntuu aina vaan ihanammalta ja arvokkaammalta ,näin vanhanakin.
Sen pienen askeleen ,kun otin,en olisi ikinä uskonut ,että puolisoni siis nyt ex ,anoi minua takaisin ,teki asioita sellaisiakin mitä en tiennyt hänessä olevankaan, hämilläni olin monista asioista,puheista lupauksista, jotta hän saisi minut takaisin kotiin ,kuten hän sanoi.
minulle se ei ollut koti ,vaan paikka pimeydessä ,paha paikka.
en jaksanut uskoa puolisoni muuttumisille ,vaan hain eroa yksin ja siitä olen kiitollinen ystävilleni ,joita minulla on täällä vieraalla paikkakunnalla jo paljon. KIITOS.
Voi ystävä hyvä: kuin itse olisin tuon kirjoittanut.
En siis olekan yksin typeräksi, tyhmäksi haukuttu mennen tullen piikitelty että minulla on ilmainen ylöspito - osani tein kuten hänkin se vain ei riittänyt koskaan mihinkään.
Jatketaan matkaa.