Haluan erota vaimostani. Syyt ovat ne tavalliset. Ei synkkaa, enkä saa oikein kontaktia häneen. Saan välillä oikein tapella häntä vastaan, ettei hän tee itsestään minulle äitiä. Hän on aina kysymässä murheitani että saa paapoa, mutta ilmeisesti varjelee minua omilta arkisilta murheiltaan. Olemme olleet yhdessä toita kymmentä vuotta, ja siitä ajasta sellaista ystävyyttä ja kohtaamista tunnetasolla on ollut ehkä parina vuotena. En osaa oikein sanoa.
Iltaisin hän näprää puhelimensa kanssa tai vahtaa saippuaoopperaa telkusta. Seksi kiinnostaa häntä aamuöisin, jolloin minun pitäisi nukkua, että jaksaisin edes jotenkin työssäni. Päivällä hänen elämässään ovat minua tärkeämpiä hänen äitinsä, siskonsa lapsineen, minun veljeni vaimo ja hänen lapsensa jne.
Hän ei osaa sanoa ei. Se ei kuulemma ole hänelle luontevaa. Kun jokin ei häntä miellytä, hän menee vaikean näköiseksi ja on hiljaa. En ymmärrä mitä pahaa on kieltäytymisessä - etenkin jos osaa ehdottaa jotakin mieleisempää vaihtoehtoa.
Olen yrittänyt puhua sekä siitä, että suhteemme ei ole kunnossa, että avioerosta. Olisin halunnut vain sanoa, että ei minun kanssani voi näin elää. Hän pelästyy joka kerta suunnattomasti ja lyyhistyy lattialle itkemään käsittämättömän katkeraa itkua. Hän ei lopulta edes hengitä kunnolla ja hänet on pakko kantamalla kantaa sänkyyn lepäämään. Sen jälkeen hän on entistä takertuvampi. En tiedä, teeskenteleekö hän saadakseen minut puhumaan jostakin muusta. Yhtä kaikki, tähän asti tuo tapa tai käytös on pätenyt minuun. Minua pelottaa aivan oikeasti. Sairaalaanko hänet pitää toimittaa ja sitten siellä puhua?
Jos hänen kanssaan voisi keskustella ja jos (ja jos, ja jos, ja jos)hän suostuisi kuuntelemaan kuinka tärkeää avoimuus ja välittömyys on minulle, luulen että liiton voisi vielä pelastaakin. Mutta nyt... miten minä voin hänen kanssaan hankkia hänen toivomansa lapsen, kun tunteiden osoittaminen on tuollaista takertumista ja manipulointia - tietoista tai tiedostamatonta?
Mitähän mä oikeastaan haluan kysyä tai sanoa? En tiedä itsekään. Toivottavasti joku kommentoi edes jotenkin rakentavasti.
Iltaisin hän näprää puhelimensa kanssa tai vahtaa saippuaoopperaa telkusta. Seksi kiinnostaa häntä aamuöisin, jolloin minun pitäisi nukkua, että jaksaisin edes jotenkin työssäni. Päivällä hänen elämässään ovat minua tärkeämpiä hänen äitinsä, siskonsa lapsineen, minun veljeni vaimo ja hänen lapsensa jne.
Hän ei osaa sanoa ei. Se ei kuulemma ole hänelle luontevaa. Kun jokin ei häntä miellytä, hän menee vaikean näköiseksi ja on hiljaa. En ymmärrä mitä pahaa on kieltäytymisessä - etenkin jos osaa ehdottaa jotakin mieleisempää vaihtoehtoa.
Olen yrittänyt puhua sekä siitä, että suhteemme ei ole kunnossa, että avioerosta. Olisin halunnut vain sanoa, että ei minun kanssani voi näin elää. Hän pelästyy joka kerta suunnattomasti ja lyyhistyy lattialle itkemään käsittämättömän katkeraa itkua. Hän ei lopulta edes hengitä kunnolla ja hänet on pakko kantamalla kantaa sänkyyn lepäämään. Sen jälkeen hän on entistä takertuvampi. En tiedä, teeskenteleekö hän saadakseen minut puhumaan jostakin muusta. Yhtä kaikki, tähän asti tuo tapa tai käytös on pätenyt minuun. Minua pelottaa aivan oikeasti. Sairaalaanko hänet pitää toimittaa ja sitten siellä puhua?
Jos hänen kanssaan voisi keskustella ja jos (ja jos, ja jos, ja jos)hän suostuisi kuuntelemaan kuinka tärkeää avoimuus ja välittömyys on minulle, luulen että liiton voisi vielä pelastaakin. Mutta nyt... miten minä voin hänen kanssaan hankkia hänen toivomansa lapsen, kun tunteiden osoittaminen on tuollaista takertumista ja manipulointia - tietoista tai tiedostamatonta?
Mitähän mä oikeastaan haluan kysyä tai sanoa? En tiedä itsekään. Toivottavasti joku kommentoi edes jotenkin rakentavasti.
Vastaukset 19
Vanhimmat
no ei kuullosta hirmu hyvältä toi teidän juttu:( itse en ole koskaan ollut naimisissa mutta kommentoin silti asiaa, jos ei haittaa:)
Siis tiedän miten kamalaa on elää ns. toisen elämää....jos haluat rakentavaa keskustelua yms, niitä et saa. Kaikista kamalinta on kun se yhteys katoaa ja ei voida enää puhua ollenkaan.
Vaimosi kun lyyhistyy lattialle se on kyllä näyttelyä oikeesti....ymmärtäisin eka kerran mutta jos joka kerta kun yrität hänelle puhua hän kaatuu maahan ja leikkii sydänkohtausta....
Hän haluaa että säälit häntä, ilmeisesti hän ei voi puhua tuosta asiasta. Tavallaan hän roikkuu sinussa kiinni ja sinä olisit valmis jo päästämään irti jos ei asiat muutu.
Siis sun on pakko saatava keskusteltua vaimosi kanssa ongelmista. Et sä jaksa jatkaa noin enää kauaa.
Yhden vaihtoehdon löydän jos se on noin vaikeaa vaimollesi jutella kahden parisuhteestanne....jos teillä ei ole tosi hyvää ystävää joka osaa setviä välejänne kanssanne.
Jos haluat pelastaa avioliiton oikeasti, kokeile terapiaa. Siellä on puolueeton ihminen ja hän saa kyllä vaimosi puhumaan ja sä saat rauhassa puhua mikä sinua ottaa päähän liitossanne.
Jos mikään ei rupea muuttumaan niin sit lähdet asumaan ihan yksin.
Koitahan jaksella.....
siis kun tuo nainen haluaa riippua sussa oikeesti niin sitä moni nainen haluaa eli tehdä lapsen mikä muka pelastaa liiton, se ei tosiaan pelasta, ennemmin tuhoaa lopullisesti kaiken.
Vauvan kanssa ei tosiaan parisuhde ole helppoa saati että toinen jo haluaa eroa tuossa vaiheessa. Lasta kun halutaan niin parisuhde pitäisi olla kunnossa.
Koska kun vauva tulee taloon, naisesi ei nää mitään muuta kuin vauvan....ja siihen loppuu viimeinenkin yritys olla ystävä ja jutella, oikeesti.
Meillä on juuri käymässä niin että olimme niin onnelisia raskausvaiheessa ja kaikki oli hyvin. Lapsen tultua minulla ei ole ollut halua jutella miehelle....lapsi vie kaiken ajan ja energian.
Emme yhdessä voi enää tehdä mitään ja mieheni on siitä katkera. Ei pientä vauvaa voi viedä hoitoonkaan.
Mutta vauva vaatii toimivan parisuhteen.... tosiaan jotkut naiset haluavat sen lapsen jos pelkäävät että avioliitto on kaatumassa....luuleevat sillä saavan miehen pysymään kotona.
Älä rupea siihen.....suosittelen..... itselläni 9 kk vauva ja rankkaa ja koettelemuksia on nyt meidän liittoon tullut ja paljon. Välillä tosi raskasta.
No joo. Minulla ei ole lapsia ennestään, mutta ehkä osaan varoa koska olen seurannut läheltä sivusta tuota kuviota. Ja kuitenkin olen sitä mieltä että vaikka pienen lapsen ja äidin suhde on varmasti läheisempi kuin lapsen ja isän tai äidin ja miehen, niin isällekin kuuluu perheen sisäinen tunne-elämä.
Olen kohta neljänkymmenen ja vaimonikin jo yli 30, joten ymmärrän kyllä hänen vauvakuumeensa. Itse asiassa hän on osannut sen hillitä ihailtavasti muihin naisiin verrattuna. Mutta niin... hänestä ei tule minun lasteni äitiä eikä minusta hänen lastensa isää tällä menolla. Enkä minä suostu maitokaupan juoksupojaksi enkä laskunmaksuautomaatiksi. Totta kai voin hoitaa perheen asioita kun perheen äiti ei ehdi eikä jaksa ja jos hän on äitiyslomalla ja hoitovapaalla, niin laskuthan maksaa se jolla on varaa. Mutta sitä tulen välttämään, että joudun jälleen tuntemaan itseni tarpeettomaksi.
nykyaikamme kasvatit. Onkin eriomaisen hienoa, etteivät kaltaisemme lisäänny. Kyllä, lapsi tarkoittaa sitä, että meidän saamamme huomio vähentyy ja parisuhteemme kärsii. Mitkään parisuhdekurssit tai muutkaan lastenhoitopalvelut eivät voi poistaa sitä järkyttävää epäkohtaa, mikä lankeaa rasitteeksemme. Huomattakoon kuitenkin, että lapsen ilmestyminen elämäämme saa meidät tuntemaan uusia outoa tunteita, joista meillä ei ollut tietoakaan. Epätoivosta riittämättömyyteen, sekä hellyydestä suojeluntarpeeseen ja rakkauteen jopa ylpeyteen, joka ei saa varttuessaan juurikaan vastinetta. Samalla itsekkyytemme vähenee ja lapsen kasvu auttaa meitä sopeutumaan omaan kuolevaisuutemme. Se antaa elämän katoavaisuuteen outoa lohtua oman kehomme rapistuessa kohti vääjäämätöntä.
No ensinnäkin kommentoisin tuota vaimosi kypsymätöntä käytöstä. Tulee mieleen pikkulapsi, joka heittäytyy lattialle, pitäisikö sinun heittäytyä viereen ja kirkua samalla tavoin, että et kestä tätä liitoa enään (tehoaa aika hyvin lapsiinkin, hehhe....)
On naisia, joille lapsen tekeminen on melkeimpä pakkomielle, myöskin niitä, jotka lapsella miehen itseensä yrittävät kiinnittää. Sääli on sairaus sanotaan, jokainen aikuinen on kykenevä kantamaan vastuun itsestään ja huolehtimaan asioistaan.
Jos mietit tilannetta muutama vuosi eteenpäin, miten ajattelet, onko suunta parempi vai pahempi, onko enää mahdollisuuksia sitä miksikään muuttaa. Lapsi pitäisi mielestäni tehdä vasta sitten, kun aikuisten välit on kunnossa.
Tuo kommenttisi äidin jaksamisesta äitiyslomalla on kyllä jostain "pumpulissa kasvaneiden"-kirjasta. Kun itse olin äitiyslomalla remontoin asuntoamme (tapetointia, laminaatin laittoa yms), tein pitkiä lenkkejä ja myös kannoin osan taloudellisesta vastuusta. No, töihin menin kyllä heti, kun sain lapselle hyvän hoitopaikan (lapsi oli täyttänyt 1v). Eli ei äitiys ole välttämättä laiskuutta ja miehen rahoilla ei minusta olisi koskaan ollut elämään.
että olet noin täysjärkinen ja tasapainoinen. pystyt erittelemään tilannetta ja tunteitasi tosi selkeästi.
vaimosi on tosin aika pahasti solmussa. kannattaa ajatella, että hän on vielä sen verran nuori että moni juttu on hänelle täysin mahdollista kunhan saa päänsä kuntoon.
voi olla, että se ei jostain syystä ole mahdollista - tai on liian vaikeaa ratkaistavaksi - teidän suhteessanne. on mahdollista, että hän on ripustautunut sinuun alun pitäenkin ja suhteenne polttoaine löytyy sieltä. tämä on tietenkin vaan yksi "teoria" ja itse näen helposti asiat niin sillä olen eronnut hijattain. olen samaa ikäluokkaa vaimosi kanssa, ja siis nainen.
äitini on hieman samantyyppinen kuin miten kuvailet vaimoasi ja on ollut joskus sietämätöntä ja jälkikäteen ajateltuna vähän haavoittavaakin kun aikuinen ei olekaan niin vahva, millaiseksi häntä oletti. ja mykkäkoulut vanhempien välillä ja juuri tuo hiljaisuus tai "jaha" tyytymätön/huolestunut/pelokas/vihainen ilme on ahdistavinta, mitä tiedän. toki lapsuuteni oli monella tapaa tosi onnellinenkin joten mitään valtaisia kauheuksia en ole joutunt kokemaan.
mutta tuollainen tapa toimia jättää jälkensä, ainakin jätti minuun. minunkin on ollut vaikea tuoda negatiivisia tunteita tai mielipiteitä esiin.
pysy selvillä omista tunteista, rajoista ja voimavaroistasi. et ole velvoitettu vaimoosi nähden muutoin kuin olemalla rehellinen.
paljon voimia!
ihan aidolta. Siis kun vaimo itkee hysteerisesti ja heittäytyy lattialle...
voiko hysteeristä ja katkeraa itkua teeskennellä??? minusta ei. Hänellä selvästi on paljon tunteita sisällään, mitä ei osaa tuoda ulos tai käsitellä niitä.
Aloittaja varmasti tiedät, onko vaimosi reaktio aito?
kirjoituksessasi pisti kuitenkin tuo ristiriita silmään... siis kerrot että vaimosi paapoo sinua, ja kuitenkin on sain käsityksen että sinä häntä enemmän paapot. Mitä tarkoitit vaimosi paapomisella?
Ei. En minä ole täysjärkinen enkä tasapainoinen. Olen aivan rikki. Valvon yöt ja möllötän kalliit lomapäivät, vaikka tiedän että pitäisi levätä, koska päivätyöni on minulle hirvittävän raskas. En oikein sovi siihen duuniin. Mutta se on eri tarinaa.
Se, että pystyn erittelemään, johtuu siitä olen pystynyt harkitsemaan ja lukemaan muiden kokemuksia. Meni vuosia että minulla oli vain paha olo. En koskaan osannut edes ajatella mitään järkevää. Aina vain tuntui, että vaimoni on jossain tavoittamattomissa. No totta hitossa hän on tavoittamattomissa, kun ei uskalla laittaa itseään kokonaan peliin.
Joo. Tosiaan. Olen haahuillut suunnitelmieni kanssa viikosta, päivästä ja hetkestä toiseen. Mutta olen päättänyt, että vielä kerran puhutaan ja katsotaan. Vaikka kypsyisin eroon jo piankin, niin asia pitää puhua halki.
Kyllä pieni teatteriesitys monelta onnistuu erittäin hyvin, kannattaisi ehkä pyrkiä harrastelijateatteriin sitä hyödyntämään.
Happi loppuu ja hyperventiloi, ihminenhän pystyy melkein mihin vain, kun oikein yrittää ja itseään yllyttää.
Se kuinka tervettä se aikuisella on - en tiedä. Lapsella olen nähnyt kiukku-rääky-kohtauksen, jonka välissä tämä välillä hiljeten vilkaisi vanhempien reaktioita, eli ei kannata olla liian sinisilmäinen.
Toki hysteerisyyteen taipuva aikuinen voi itsensä manipuloida vaikka millaisiin suorituksiin, tarvitseeko niitä toisen kestää, ei mielestäni.
Oletko ajatellut että ehkä vaimosi juuri siksi paapoo että hän on epävarma tunteistasi ja yrittää näin paapomalla saada sinut huomioimaan itsensä? Hän vaikuttaa hyvin läheisrakkaalta koti-ihmiseltä ja olisi siinä mielessä luultavasti hyvä lapsesi äitinä. Kun huomio kohdistuisi lapsen paapomiseen, jäisitkö itse vaille hänen huomiotaan? Hän on vahvasti tunneihminen mutta ei pysty osoittamaan sitä tahtomallasi tavalla. Kerro se hänelle miten sinun mielestäsi olisi hyvä ja kysy mitä toinen haluaa.
Kuvailemasi nainen on tunnevammainen ja kärsii huonosta itsetunnosta. Hän käyttäytyy kuin uhmaikäinen lapsi. Sinä olet hänen "isänsä". Läheisriippuvuudesta kertovat sekin, että yli 30vuotiaalla naisella on poikkeuksellisen kiinteät suhteet äitiinsä ja "vanhaan" perheeseensä.
Käykö hän töissä? Onko hänellä mitään harrastuksia?
Mieti ja punnitse mitä elämältäsi haluat. Jos et todellakaan halua lasta vaimosi kanssa, ota nopeasti ero - näin vaimollasi on vielä aikaa löytää toinen mahdollinen isä lapsilleen. Se on rakkautta vaimoasi kohtaan sekin. Hänen biologinen kellonsa tikittää, ei sinun.
Jos taas uskot teillä vielä olevan mahdollisuuksia, vaadi vaimoasi parisuhdeterapiaan. Tämä vaihtoehto auttaa muuten myös avioerossa ja sen aikaansaamisessa.
Kiitoksia kaikista kommenteista. Nyt huomaan tosiaan, että syyllistyn samaan paapomiseen. Kestää varmaan vielä tovin ennen kuin itsekään tajuan että hänen tunteensa ovat hänen. Minä voin enintäänkin osoittaa myötätuntoa. Tai avioeroa ajatellen kai lähinnä toimia niin, ettei suotta aiheuttaisi enempää tuskaa.
Parisuhdeneuvontaa ja terapiaa on kokeiltu jo pariinkin eri kertaan. Terapiaistuntojen jälkeen hän on ollut erittäin takertuvainen, mikä on minusta tuntunut inhottavalta. En tiedä täsmälleen, että miksi, mutta niin kuitenkin. Ainakin itseäni on vaivannut asioiden keskeneräisyys. Näissä terapioissa on tietenkin voitu puhua joistakin asioista, jotka muutoin olisivat jääneet käsittelemättä. Yhtään päätöstä niissä ei ole ikinä tehty. Yhtään kompromissai ei ole rakennettu. On puhuttu vain uusista iduista joille rakentaa. Osaan olla myötämielinen, mutten tosiaankaan ole tiennyt mitä ne idut ovat, muuta kuin tunteita. Tunteet tietenkin vaikuttavat valtavasti ihmisten toimintaan, mutta silkka tunteilu, joka ei johda mihinkään, ei myöskään korjaa mitään.
Niin rumalta kuin se kuulostaakin, minusta tuntuu helpottavalta että joku tässä keskustelussa kutsuu vaimoani tunnevammaiseksi. En nimittäin olisi itse uskaltanut edes näin kasvottomana. Työelämään hän ei hankkiudu vaikka koulutusta on kohtuudellakin sanottuna huimasti. Ja alalla suorastaan huutava pula tekijöistä. Keikkatöitä kesäisin. Siinä se.
Missä minun tunteeni ovat? En tiedä. Minulle on sanottu että eroon kasvetaan. Että sitä ei tehdä niin että lyödään nyrkki pöytään ja marssitaan ulos. Ja niin olen ajatellut. Mutta itseni suojelemiseksi olen kohta valmis siihenkin. Nyt pitää saada muutama kallisarvoinen lomapäivä kulutettua yksinäisyydessä, kunnes hän palaa työasioistaan. Ja sitten on jaksettava, jaksettava vaikka väkisin, ottaa asioita puheeksi. Ja oltava lujana. Puhua vaikka mikä hysteerisyys iskisi. Vaikka sitten sairaalassa tosiaan.
Hoh, kaikkia kommentteja ei kannata ottaa itseensä (kuten äskeistäkään)... Mielestäni vaimosi käytöstä voi hyvin verrata siihen, kun jotkut miehet uhkaavat itsemurhalla tms. Tilanteenne ei todellakaan ole tyypillinen sinkkuperheissä (mikä termi tuokin nyt on?) Olen itse käyttäytynyt parisuhteessa joskus vaimosi tapaan - mutta olin silloin 15-vuotias eli aidostikin lapsi.
Äitiys ja perhe on hienoja asioita, mutta eihän 2000-luvulla voi nainenkaan kuvitella olevansa jatkuvasti miehensä elätettävänä. Työ, omat harrastukset, ystävät ja onnistumisen elämykset rakentavat kuitenkin ihmisen - niin miehen kuin naisen - kypsän itsetunnon. Yhdestä puolisosta ei siihen ole. Ja lapsi lapsivaimon kanssa on huono vaihtoehto.
Itselläni ero lähti liikkeelle juuri parisuhdeterapiasta. Siitä oli jatkuvasti puhe, mutta sitä ei kaksin vain saatu aikaiseksi. Vasta terapiassa exäkin tajusi, että ero on todella tehtävä - ja terapeuttikin (vaikkei varsinaisesti kantaa ottanutkaan) tarjosi tätä vaihtoehtoa, jos vaihtoehtona on pysyvä pattitilanne. Uskon että terapian ansiosta me molemmat selvisimme erosta paremmin. Olemme exäni kanssa edelleen ystäviä.
Vaimosi pitäisi varmasti mennä terapiaan muutenkin - vaikka todennköisesti kyse ei ole mistään vakavasta: hän on vain oppinut saamaan tahtonsa läpi itkemällä.
avoimuudella ja välittömyydellä? Saanko arvata? Tahdot varmaankin kertoa, että sinulla on satunnainen suhde, josta et ehkä kuitenkaan halua tehdä vakinaistasi. Vaimosi on käynyt sinulle rasitteeksi, siitäkin huolimatta, että elämänne kuulostaa varsin tavanomaiselta sinkkuperheen elämältä. Mitä ihmettä kaipaat? Elämyksiä, juhlimista ja intohimoa? Itse olet liian avuton, avuton nähdessäsi toisen tuskan. Ryhdisty ja vie asiat loppuun. Vaimosi ansaitsee sellaisen miehen, joka osaa häntä arvostaa.
mistä teitä sänkitukkaisia jaskan pauhaajia riittää?
kumpainenki taspainoiseksi itelleen toimeentuleviksi aikuisiksi...
Sinun on ajateltava omaa elämääsi. Käytännössä naisesi a l i s t a a sinua! Naisesi on epätoivoinen ripustautuja. Tuo lattialle lyhistyminen ja katkera itku on näyttelemistä, jolla saa sinulle huonon omantunnon.
Hän on myös huomannut, että kyseinen käytös saa sinut perumaan avioeropäätöksen.
Etsi itsellesi uusi asunto ja nainen. Olet oikeutettu onnelliseen elämään!
Tuo ripustautuva nykyinen vaimosi on itse vastuussa omasta elämästään.
Sinun ei tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa siitä, että löydät uuden naisen ja saat elää onnellista elämää.
Ota nopeasti ero tuollaisesta naisesta, ennen kuin saatte lapsia!
Oireista päätellen vaikuttaa siltä että vaimosi on takertunut lapsuuteensa... Joudut ottamaan hänet itkukohtaustensa jälkeen syliin kuin isä pikkuisen tyttärensä.
Te olette kuitenkin avioliitossa ja sinä olet hänen aviomiehensä. Älä siis ryhdy isäksi, tai edes pikkuveljeksi.
Tällä oireyhtymällä on joku hieno tieteellinen nimensäkin, en sitä juuri nyt muista, mutta sen tiedän että nämä asiat ovat kotoisin terveisiä perheestä osastolta. Vaimosi on ilmeisesti kokenut lapsuudessaan jotain traumaattista ja hän ei ole pystynyt siirtämään kokemisiaan elämäänsä aikuisena.
Jospa yrittäisit avata keskustelukanavan vaimosi kanssa tältä pohjalta. Mikäli et onnistu, niin ammattiauttajia löytyy joka kaupungista.
Toivottavasti tästä vinkistä on jotain apua.
Terv. seppo