Pakko purkaa tätä jonnekin. Ihan sama lukeeko tätä kukaan.
Tein jokin aika sitten elämäni viisaimman päätöksen ja jätin pitkäaikaisen poikaystäväni, jonka kanssa suhde ei yksinkertaisesti toiminut. Olin järjettömän iloinen, enkä tuntenut minkäänlaista surua, ainoastaan helpotusta. Olin asennoitunut yksinoloon ja siitä nauttimiseen.
Ajattelin, ettei minulla ole mitään kiirettä alkaa seurustelemaan, enkä edes katsonut yhteenkään mieheen päin, vaan purin kaiken tarmoni akateemisille pyrkimyksilleni. En millään lailla halunnut tavata ketään, saati sitten rakastua.
Toisin kuitenkin kävi, kaikkein epätodennäköisimmässä ympäristössä ja epätodennäköisimpänä ajankohtana tapasin kuitenkin miehen. Meillä synkkasi aivan uskomattoman hyvin, vaikka olimme täysin toistemme vastakohtia. Tutustuttiin paremmin toisiimme ja sitten eipä aikaakaan kun sydän alkoi hakata, kun sain häneltä tekstarin tai kun kosketimme toisiamme, niin tunsin - kliseistä, joo - perhosia vatsassa. Hän kertoi rakastuneensa minuun ja tunsin samoin. Meni vähän aikaa ja sovittiin, että ollaan yhdessä. Puhuttiin paljon tulevaisuudesta.
Harrastimme seksiä useampaan otteeseen ja vietimme aikaa yhdessä. Sitten yks kaks puheluihin tai tekstareihin ei enää vastaillakaan, eikä koko jätkästä kuulu mitään.
Todella reilu tapa jättää toinen. Toisaalta tuntuu epäuskottavalta, että kukaan olisi nähnyt noin paljoa vaivaa pelkän panon takia.
No, tilanne "paranee". Keväinen ahkerointini tuotti tulosta ja viime viikolla lapsuudesta asti kytenyt unelmani toteutui, sain sen, mitä en ole koskaan halunnut enempää: unelmieni opiskelupaikan. Kaiken järjen mukaan minun kuuluisi iloita siitä ja kulkea pää pilvissä, mutta olen aivan saatanan surullinen. Itkeskelen pitkin päivää, en saa ruokaa menemään edes väkisin alas (kärsin muutenkin alipainosta, ei paljoa mieltä lohduta laihtua tästä lisää), tuntuu kuin kurkussa kuristaisi jatkuvasti. Oloni on maahan poljettu, vaikka sen pitäisi olla voittamaton - teinhän unelmistani totta. Vihaan itseäni ja naiiviuttani. Miten voinkaan antaa jonkun huijata itseäni tuolla tavoin? Silti minulla on tuota jätkää jatkuva ikävä ja olen sokea hänen vioilleen (mm. liika juominen).
Tämä on väärin ja epäreilua. En halunnut rakastua, sillä kokemuksesta tiedän että rakastuessa joutuu yleensä pettymään. Miksi helvetissä en saa nauttia unelmieni täyttymyksestä? Tiedän, että aika parantaa haavat, mutta miksi juuri nyt joudun pettymään? Eikö maailmassa saa nauttia yhtään mistään, ilman että joutuu kärsimään jostain muusta siinä samalla.
Tein jokin aika sitten elämäni viisaimman päätöksen ja jätin pitkäaikaisen poikaystäväni, jonka kanssa suhde ei yksinkertaisesti toiminut. Olin järjettömän iloinen, enkä tuntenut minkäänlaista surua, ainoastaan helpotusta. Olin asennoitunut yksinoloon ja siitä nauttimiseen.
Ajattelin, ettei minulla ole mitään kiirettä alkaa seurustelemaan, enkä edes katsonut yhteenkään mieheen päin, vaan purin kaiken tarmoni akateemisille pyrkimyksilleni. En millään lailla halunnut tavata ketään, saati sitten rakastua.
Toisin kuitenkin kävi, kaikkein epätodennäköisimmässä ympäristössä ja epätodennäköisimpänä ajankohtana tapasin kuitenkin miehen. Meillä synkkasi aivan uskomattoman hyvin, vaikka olimme täysin toistemme vastakohtia. Tutustuttiin paremmin toisiimme ja sitten eipä aikaakaan kun sydän alkoi hakata, kun sain häneltä tekstarin tai kun kosketimme toisiamme, niin tunsin - kliseistä, joo - perhosia vatsassa. Hän kertoi rakastuneensa minuun ja tunsin samoin. Meni vähän aikaa ja sovittiin, että ollaan yhdessä. Puhuttiin paljon tulevaisuudesta.
Harrastimme seksiä useampaan otteeseen ja vietimme aikaa yhdessä. Sitten yks kaks puheluihin tai tekstareihin ei enää vastaillakaan, eikä koko jätkästä kuulu mitään.
Todella reilu tapa jättää toinen. Toisaalta tuntuu epäuskottavalta, että kukaan olisi nähnyt noin paljoa vaivaa pelkän panon takia.
No, tilanne "paranee". Keväinen ahkerointini tuotti tulosta ja viime viikolla lapsuudesta asti kytenyt unelmani toteutui, sain sen, mitä en ole koskaan halunnut enempää: unelmieni opiskelupaikan. Kaiken järjen mukaan minun kuuluisi iloita siitä ja kulkea pää pilvissä, mutta olen aivan saatanan surullinen. Itkeskelen pitkin päivää, en saa ruokaa menemään edes väkisin alas (kärsin muutenkin alipainosta, ei paljoa mieltä lohduta laihtua tästä lisää), tuntuu kuin kurkussa kuristaisi jatkuvasti. Oloni on maahan poljettu, vaikka sen pitäisi olla voittamaton - teinhän unelmistani totta. Vihaan itseäni ja naiiviuttani. Miten voinkaan antaa jonkun huijata itseäni tuolla tavoin? Silti minulla on tuota jätkää jatkuva ikävä ja olen sokea hänen vioilleen (mm. liika juominen).
Tämä on väärin ja epäreilua. En halunnut rakastua, sillä kokemuksesta tiedän että rakastuessa joutuu yleensä pettymään. Miksi helvetissä en saa nauttia unelmieni täyttymyksestä? Tiedän, että aika parantaa haavat, mutta miksi juuri nyt joudun pettymään? Eikö maailmassa saa nauttia yhtään mistään, ilman että joutuu kärsimään jostain muusta siinä samalla.
Vastaukset 1
Vanhimmat
"olen sokea hänen vioilleen (mm. liika juominen)"
-> ä l ä o l e s o k e a.
On paskapuhetta, että "sen oikean" pitäisi kelvata kaikkine päihdeongelmineen.
Kiitä luojaasi siitä, että tää turmiolan tommi ei ottanut enää yhteyttä. Jos ottaa, niin laita luuri kiinni. Sillä on vain krapula ja tarvitsisi jonkun jolle puhua ennen seuraavaa ryyppyreissuaan. Jos juoppoja kaipaat, niin niitä kyllä pitäisi Suomessa riittää.
Älkää ihmeessä alkako roikkumaan juopoissa ja narkkareissa, sillä siinä saa aina turpiinsa.
Ja tuhatmiljoonasti onnea opiskelupaikasta!!! Se on hieno saavutus, ja se ylittää kaiken kuviteltavissa olevan juoppo-romantiikan.