Kirjoittelin jo aikaisemmin viestejä tästä samasta aiheesta. Olen tuskainen ja kärsimätön.
Elän pahassa kriisissä. Enkä tiedä, miten auttaisin itseäni ja perhettäni. Voin huonosti ja kaipaan tukea. Olemme olleet 25 vuotta yhdessä mieheni kanssa, 15 ensimmäistä olivat vuotta hyvät ja olimme rakastuneita. Syntyi neljä lasta, teimme töitä ja kaikki sujui; olimme innostuneita elämästä kaikin puolin. Mieheni oli mustasukkainen ja suhteemme oli kiinteä. Sopeuduin tilanteeseen ja tunsin itseni jokseenkin tyytyväiseksi, koska kotonani oli aina ollut alkoholiongelmaa, pettämistä ja väkivaltaa jatkuvasti, jota siis meillä ei ollut.
Sitten kuin salakavalasti jokin muuttui. Mies ei puhunut talousasioista minulle ja teki aina vain isompia ratkaisuja tietoisesti salaten asiat minulta. Hän vetosi, että ne ovat maatalouden asioita, eivät minun, koska käyn muualla töissä, vaikka tein kotona kaikki kotityöt ja hoidin lapset miehen saadessa keskittyä maatalouteen, joka on hänelle erittäin tärkeää. Aloimme riidellä enemmän. Mieheni vihastuu todella helposti ja koko perhe tanssiin hänen pillinsä mukaan, mutta hän ei koskaan stressaa, vaikka on esimerkiksi korviaan myöten veloissa tai pelaa tuhansilla tai jopa suuremmilla summilla vakioliigaa. Hän on julma sanoissaan aina ja arvosteleva, mutta syyttää juuri minua näistä samoista asioista ja kai siinäkin on totta.
Minä joustin mielestäni paljon. Ja annoin anteeksi aina, vaikka koin itseni usein loukatuksi. Sitten uuvuin ja masennuin. Välimme menivät vielä huonommiksi ja mies kuin hylkäsi minut täysin alkoi liikkua yksin ulkona. Vähän ravintoloissa ja tansseissa ja oli aina salaperäinen. Suututti minut aina menoillaan. Mies haukkui minua päivittäin ylipainostani ja muutoinkin ulkonäöstäni, jopa lasten kuullen. Nielin kaiken, koska minulla on vaikeita itsetunto-ongelmia. Ja masennukseni jatkui.
Tämän vuoden tammikuussa mittani tuli täyteen, kun mies lähti laivalle ilman ennakkoilmoitusta ja ei vastannut puheluihini neljään päivään ja muutin pois kotoa. Ulkopuoliset sanoivat, että ratkaisuni on oikea, koska mieheni kohtelee minua heidän mielestään törkeästi. Jotkut epäilivät hänen olevan narsistikin.
Mutta en pystynyt eroon ja palasin murtuneena takaisin keväällä. En palannut siitä syystä, että rakastaisin miestäni, vaan siitä syystä, että pelkään sairaalloisesti, että hän hylkää minut tai pettää minua. Minulla on siis mielenterveysongelmia enkä vain kestänyt kai yksin vai mitä tämä on?
Ja tulin vainoharhaisen mustasukkaiseksi ja omistushaluiseksi hänestä, vaikka sitä en ollut aikaisemmin. En käsitä tätä! Miten tämä voi mennä näin, että masennukseni muuttui harhaluuloiseksi mielentilaksi? Psykoterapeuttinikaan ei ole ottanut kantaa. Syön lääkevastaisena jopa antipsykoottia, koska tunnistan yli menevät epäilyni mieheni suhteen. Muita ihmisiä en epäile, vain miestäni. Hän valehtelee joskus ja on salaperäinen, mutta selittää aina loogisesti asiat.
Minulla ei oikein ole ystäviä. En tiedä, miksi. Ehkä siksi, että olen hyvin itsekeskeinen ihminen. Miehelläni on kavereita, joita hän tapaakin usein.
Mieheni sanoo, että haluaa jatkaa kanssani ja myöntää joitakin virheitään ja sanoo, että yrittää muuttua. Tiedämme kumpikin, että se saattaa olla mahdotonta. Mieheni on myös ilmoittanut, ettei hänellä ole varaa maksaa lainmukaista tasinkoa minulle eron tullessa.
Tilanteemme on vaikea, koska minä olen jatkuvasti tyytymätön ja haluaisin keskustella mieltäni painavista asioita. Usein kaivelen katkerasti vanhojakin, mistä en vain pääse, vaikka se juuri saa mieheni vihastumaan ja siitä tulee riita, jolloin pelkään aivan hirveästi, että mieheni jättää minut. Mieheni ei halua keskustella juurikaan. Vaan hän tulee vihaiseksi, kun yritän keskustella.
Minua ei paljon huolestuta, mutta ulkopuoliset pitävät vaarallisena sitä, että mieheni on väkivaltainen. Koskaan hän ei ole pahasti satuttanut minua vielä, mutta riepottelee entistä useammin mustelmille ja tämän suuntaista.
Liittomme on vaikea. Järkeni sanoo, että viisaampi olisi erota. Mutta en pysty siihen, olen liian heikko. Tunnistan itsessäni perimmiltään sen, että en kestäisi mieheni menettämistä enkä sitä, että joku toinen nainen olisi parempi kuin minä ja mieheni onnistuisi hänen kanssaan. Tämähän on hirveän narsistista. Kärsin jatkuvasti aivan itsetuhoisiin ajatuksiin asti.
Suhteessamme on hyvääkin. Esimerkiksi seksi on minusta hyvää. Tosin siinäkin mieheni vallankäyttö tulee esiin niin, että aikaisemmin, kun haluni syystä tai toisesta olivat vähäisemmät, hän uhkasi jopa sängyssä sillä, että hänen pitänee hakea vierasta seuraa ja nyt kun haluan seksiä enemmän, olen kuulemma liian vaativa ja mieheni sanoo, että hän hakee vähemmän vaativan naisen. En ole koskaan torjunut miestäni, vaikka seksiin innostumiseni on joskus ollut hidasta ja kyllä minulle riittää se seksin määrä, mitä meillä on ja tämän olen sanonut. Seksihaluni on perimmiltään vain toisen läheisyyden kaipuuta minulla.
Toisaalta haluaisin niin kovasti jatkaa toisenkin puolen elämästäni tämän tutun miehen kanssa. En osaa kuvitella elämää yksin enkä ainakaan kenenkään toisen miehen kanssa.
Ongelmallisinta on se, että en tiedä, mitä oikein haluan!
Elän pahassa kriisissä. Enkä tiedä, miten auttaisin itseäni ja perhettäni. Voin huonosti ja kaipaan tukea. Olemme olleet 25 vuotta yhdessä mieheni kanssa, 15 ensimmäistä olivat vuotta hyvät ja olimme rakastuneita. Syntyi neljä lasta, teimme töitä ja kaikki sujui; olimme innostuneita elämästä kaikin puolin. Mieheni oli mustasukkainen ja suhteemme oli kiinteä. Sopeuduin tilanteeseen ja tunsin itseni jokseenkin tyytyväiseksi, koska kotonani oli aina ollut alkoholiongelmaa, pettämistä ja väkivaltaa jatkuvasti, jota siis meillä ei ollut.
Sitten kuin salakavalasti jokin muuttui. Mies ei puhunut talousasioista minulle ja teki aina vain isompia ratkaisuja tietoisesti salaten asiat minulta. Hän vetosi, että ne ovat maatalouden asioita, eivät minun, koska käyn muualla töissä, vaikka tein kotona kaikki kotityöt ja hoidin lapset miehen saadessa keskittyä maatalouteen, joka on hänelle erittäin tärkeää. Aloimme riidellä enemmän. Mieheni vihastuu todella helposti ja koko perhe tanssiin hänen pillinsä mukaan, mutta hän ei koskaan stressaa, vaikka on esimerkiksi korviaan myöten veloissa tai pelaa tuhansilla tai jopa suuremmilla summilla vakioliigaa. Hän on julma sanoissaan aina ja arvosteleva, mutta syyttää juuri minua näistä samoista asioista ja kai siinäkin on totta.
Minä joustin mielestäni paljon. Ja annoin anteeksi aina, vaikka koin itseni usein loukatuksi. Sitten uuvuin ja masennuin. Välimme menivät vielä huonommiksi ja mies kuin hylkäsi minut täysin alkoi liikkua yksin ulkona. Vähän ravintoloissa ja tansseissa ja oli aina salaperäinen. Suututti minut aina menoillaan. Mies haukkui minua päivittäin ylipainostani ja muutoinkin ulkonäöstäni, jopa lasten kuullen. Nielin kaiken, koska minulla on vaikeita itsetunto-ongelmia. Ja masennukseni jatkui.
Tämän vuoden tammikuussa mittani tuli täyteen, kun mies lähti laivalle ilman ennakkoilmoitusta ja ei vastannut puheluihini neljään päivään ja muutin pois kotoa. Ulkopuoliset sanoivat, että ratkaisuni on oikea, koska mieheni kohtelee minua heidän mielestään törkeästi. Jotkut epäilivät hänen olevan narsistikin.
Mutta en pystynyt eroon ja palasin murtuneena takaisin keväällä. En palannut siitä syystä, että rakastaisin miestäni, vaan siitä syystä, että pelkään sairaalloisesti, että hän hylkää minut tai pettää minua. Minulla on siis mielenterveysongelmia enkä vain kestänyt kai yksin vai mitä tämä on?
Ja tulin vainoharhaisen mustasukkaiseksi ja omistushaluiseksi hänestä, vaikka sitä en ollut aikaisemmin. En käsitä tätä! Miten tämä voi mennä näin, että masennukseni muuttui harhaluuloiseksi mielentilaksi? Psykoterapeuttinikaan ei ole ottanut kantaa. Syön lääkevastaisena jopa antipsykoottia, koska tunnistan yli menevät epäilyni mieheni suhteen. Muita ihmisiä en epäile, vain miestäni. Hän valehtelee joskus ja on salaperäinen, mutta selittää aina loogisesti asiat.
Minulla ei oikein ole ystäviä. En tiedä, miksi. Ehkä siksi, että olen hyvin itsekeskeinen ihminen. Miehelläni on kavereita, joita hän tapaakin usein.
Mieheni sanoo, että haluaa jatkaa kanssani ja myöntää joitakin virheitään ja sanoo, että yrittää muuttua. Tiedämme kumpikin, että se saattaa olla mahdotonta. Mieheni on myös ilmoittanut, ettei hänellä ole varaa maksaa lainmukaista tasinkoa minulle eron tullessa.
Tilanteemme on vaikea, koska minä olen jatkuvasti tyytymätön ja haluaisin keskustella mieltäni painavista asioita. Usein kaivelen katkerasti vanhojakin, mistä en vain pääse, vaikka se juuri saa mieheni vihastumaan ja siitä tulee riita, jolloin pelkään aivan hirveästi, että mieheni jättää minut. Mieheni ei halua keskustella juurikaan. Vaan hän tulee vihaiseksi, kun yritän keskustella.
Minua ei paljon huolestuta, mutta ulkopuoliset pitävät vaarallisena sitä, että mieheni on väkivaltainen. Koskaan hän ei ole pahasti satuttanut minua vielä, mutta riepottelee entistä useammin mustelmille ja tämän suuntaista.
Liittomme on vaikea. Järkeni sanoo, että viisaampi olisi erota. Mutta en pysty siihen, olen liian heikko. Tunnistan itsessäni perimmiltään sen, että en kestäisi mieheni menettämistä enkä sitä, että joku toinen nainen olisi parempi kuin minä ja mieheni onnistuisi hänen kanssaan. Tämähän on hirveän narsistista. Kärsin jatkuvasti aivan itsetuhoisiin ajatuksiin asti.
Suhteessamme on hyvääkin. Esimerkiksi seksi on minusta hyvää. Tosin siinäkin mieheni vallankäyttö tulee esiin niin, että aikaisemmin, kun haluni syystä tai toisesta olivat vähäisemmät, hän uhkasi jopa sängyssä sillä, että hänen pitänee hakea vierasta seuraa ja nyt kun haluan seksiä enemmän, olen kuulemma liian vaativa ja mieheni sanoo, että hän hakee vähemmän vaativan naisen. En ole koskaan torjunut miestäni, vaikka seksiin innostumiseni on joskus ollut hidasta ja kyllä minulle riittää se seksin määrä, mitä meillä on ja tämän olen sanonut. Seksihaluni on perimmiltään vain toisen läheisyyden kaipuuta minulla.
Toisaalta haluaisin niin kovasti jatkaa toisenkin puolen elämästäni tämän tutun miehen kanssa. En osaa kuvitella elämää yksin enkä ainakaan kenenkään toisen miehen kanssa.
Ongelmallisinta on se, että en tiedä, mitä oikein haluan!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minun miehessäni on kovin paljon samankaltaisia piirteitä: salaperäinen (raha-asiat ja ihmissuhteet, joista minä en tiedä), helposti suuttuva, ei halua lainkaan keskustella, vallanhaluinen ja alistava, jopa uhkaileva. Hän ei tosin ole väkivaltainen. Mieheltäni puuttuu lähes täysin kyky empatiaan (myös suhteessa lapseemme), hän puhuu minulle toisinaan todella rumasti, mutta ovelana ja typertyneenä kieltää kaiken myöhemmin (ikään kuin kääntää asian minun vainoharhaisuudekseni). Olen tosin ovelana narauttanut hänet monista valheista: toisista naisista (!), sopimuksista, joita ei oltu sovittukaan, ym. tosi tyhmistä vedätyksistä...
Mutta silti kaikki on minun vainoharhaisuuttani.
Oletko narsisti, koska sinulla ei ole ystäviä? Olisiko miehesi "vienyt ne"? Minun ystävyyssuhteeni ovat lähes kaikonneet mieheni arvioitua kaikkia ystäviäni kovin loukkaavasti (tuntematta edes ko. henkilöitä). En halunnut kuulla moista sontaa jokaisen tapaamisen tai puhelinsoiton jälkeen, joten lakkasin pitämästä yhteyttä. Fiksua, eikö totta!? Yhä, kun kohtaan jonkin potentiaalisen uuden ystävän, en voi antautua ystävyydelle, koska mieheni arvattava asenne tappaa koko iloisen tunteen.
Miksikö olen tässä suhteessa? Sitä ihmettelen. Joskus ajattelin, että parempi näin kuin yksin, joskus taas, että ei se vaihtamalla parane. Mutta kun kumpikaan ei ole MINUN ajatukseni: minä viihdyn yksikseni (lapseni kanssa kahden), ja minä en kaipaa ketään toista enää koskaan!
Joten: yritän päästä nyt vihdoin tuohon omaan elämään: mikä ihanuus, ettei tarvitsi toimia jonain hiton salapoliisina koko loppu elämäänsä. Yritä sinäkin: itsesi ja lastesi vuoksi. Miksi me suostuisimme olemaan miestemme maalitauluja, ja mitä, piikoja, ehkä suodattimia ja suojelijoita. Eläkööt itsekseen moiset paskiaiset (tosin joku heidän kaltaisiinsa lankeaa mitä todennäköisesti heti alkuunsa...).
Voimaa.