En nyt tiedä kuuluuko tämä varsinaisesti tänne, mutta joka tapauksessa haluan tyttöystäväni takaisin. Suhde meni poikki reilu viikko sitten hänen toimestaan.
Asia on sikäli vaikea, että hänellä on vaikeuksia sitoutua kehenkään mieheen ja on aina ollutkin. Häntä alkaa ahdistamaan. Toisaalta minussa on yksi vika josta en yksityiskohtaisemmin halua tässä puhua mutta se vaikutti varmasti hänen päätökseensä erosta.
Eli jos saan (toivottavasti tämän vuoden aikana) minun vikani korjattua, ja olen täysin terve, niin pystynkö sen jälkeen vakuuttamaan hänet siitä että suhteemme voi onnistua eikä hänen tarvitsisi ahdistua ja pelätä taas ettei voi ylipäätäänsäkään seurustella? Vastauksia mieluiten nuorilta naisilta joilla on (ollut) ahdistusta ja sitoutumiskammoa...
Asia on sikäli vaikea, että hänellä on vaikeuksia sitoutua kehenkään mieheen ja on aina ollutkin. Häntä alkaa ahdistamaan. Toisaalta minussa on yksi vika josta en yksityiskohtaisemmin halua tässä puhua mutta se vaikutti varmasti hänen päätökseensä erosta.
Eli jos saan (toivottavasti tämän vuoden aikana) minun vikani korjattua, ja olen täysin terve, niin pystynkö sen jälkeen vakuuttamaan hänet siitä että suhteemme voi onnistua eikä hänen tarvitsisi ahdistua ja pelätä taas ettei voi ylipäätäänsäkään seurustella? Vastauksia mieluiten nuorilta naisilta joilla on (ollut) ahdistusta ja sitoutumiskammoa...
Vastaukset 2
Vanhimmat
lähde tohon soutaa-huopaa-leikkiin! rikot ittees enemmän siinä. mut jätettiin kans hetki sitten ja tottakai ikävä on kova, eihän sille mitään voi. se on inhimillistä. sitoutumiskammoiset ihmiset ei ihan helposti muutu. se mikä sinusta on "vika" on voinut olla tuolle naiselle tekosyy koska ei pysty suhteeseen.
olin hyvin pitkään sitoutumiskammoinen, ja kappas, tapasin miehen joka oli kuin unelma! kaikkea mitä olin ikinä halunnut ja toivonut. ongelma oli ilmeisesti hänen sitoutumiskammonsa. siitä ei niin vaan parannuta, vaan siitä kasvetaan ulos. elämä opettaa ja kasvattaa, niin kävi mullekin. eikö olekin ironista että juuri tämä mies jätti mut? what goes around comes around. :)
olen taistellut itseni kanssa etten soittaisi tai ottaisi yhteyttä. enkä sitä tule tekemäänkään. elämä on opettanut vinon pinon asioita, ja yks laiskanläksy on ollut se, että eksien kanssa ei yksinkertaisesti tule mitään. rankka yleistys mutta sillä pärjää kun sitä noudattaa.
jos sulla on semmonen tunne että sun pitää lähteä muuttamaan ittees niin oot jo pahasti metikössä. ei ei ei. ei niin. sen ihmisen täytyy voida pitää susta sellasena kun oot! arvosta itseäs ja mee eteenpäin. hiljaa hyvä tulee. :)
tässä yks näkemys asiaan. öitä ja voimia sulle.
Itse nuorempana kärsin sitoutumis- ja läheisyyskammoisuudesta. En uskaltanut heittäytyä täysillä. Sitten pakottamalla pakotin itseni pitkään suhteeseen. Halusin opetella seurustelemaan ja asumaan yhdessä miehen kanssa. Mies oli tosi hyvä tyyppi. Vaikka olemme eronneet, hän on yksi niistä harvoista, joka saa minut täysin rauhoittumaan ja olemaan iisisti. Välillä oli tosi kivaa suhteessamme. Olen sosiaalinen, juttelen, teen kaikkea ja tykkään kokkailla ym., mutta huomasin, että minun kohdaltani puuttui syvällinen tunnetaso. Suhteen aikanakin tunsin ahdistusta, että saatoin käpertyä illaksi yksin huoneeseen ja en halunnut olla mieheni kanssa tekemisissä.
Se ahdistus vaan on olemassa, että siitä ei selviä kuin huumorilla. Ainoastaan voit ehdottaa naisellesi rohkeasti tällaista toipumissuhdetta.:)