Onko kenelläkään käynyt niin, että oma äiti on enemmän tai vähemmän hylännyt, suosinut muita sisaruksia enemmän tms? Millainen tilanne on ollut, miten olet noussut jaloillesi?
Äitinsä hylkäämiä?
0099009
101936
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
kuin mua ja veljeäni
kun se on semmonen että sen pitää saada aina tahtonsa läpi kun äiti ei ole paikalla ja silloin kun äiti on paikalla hän "esittää/näyttelee äidin pikku enkeliä" 15v likka joka luulee olevansa talon pomo ja yrittää komennella isäänikin
ja siiten kun vielä kloulussa on 10 oppilas ja käyttäytyy opettajien nähden niin hyvin kuin mahdollista
kerran kuitenkin kävi näin;
äiti ei ollut ensin kotona,olin syömässä ja kun siskoni huusi minua tuomaan hänelle hänen huoneeseensa annoksen erittäin rumaan sävyyn,äitini tuli kotiin erittäin hiljaa,ja kun hän kuuli siskoni huudon hän tuli keittiöön näytin hänelle tleistä käsimerkkiä että hän ymmärtäisi olla hiljaa ja kun huusin siskolleni takaisin että en takuulla palvele häntä ja tuo hänen ruokaansa hänelle huoneeseen asti ,hän ryntäsi huoneestaan ulos ja löi minua kyynärpäällään kaulaan....eikä huomannut äiti.....
tämän jälkeen hän oli kuukauden kotiarestissa ja tv ,tietokone sekä lukemiskiellossa(hänelle lukeminen on kaikkikaikessa)
ja nyt vuoden kuluttua hän on taas lähes samallal lailla asennoitunut......ja hän on siis minua vuoden nuorempi
ja vaikka minä,veljeni ja isäni olemme hänestä valittaneet lukemattomia kertoja,ei äitini kertakaikkiaan pysty uskomaan mitään pahaa "pikkuenkelistään"
no onneksi lähden opiskelemaan ja ei tarvitse nähdä siskoa kuin viikonloppuisin......
Sinun pitää opetella pitämään puolesi. Jos tulee mottaamaan, niin eikun mottaa takasin - äläkä ikinä anna pomputtaa itseäsi, älä ikinä.
Heipsis vaan
Kanhden lapsen (17 ja 14) äitinä voin todeta että, valitettavasti aina joku lapsi on sittenkin lähempänä sydäntä kuin toinen. Se ei tietenkään tarkoita sitä että ei välittäisi muista lapsistaa pätkän vertaa vaan että epäselvässä kiistatilanteessa kallistuu tämän suosikkinsa kannalle. Itse päätin aikanaan että omille lapsille ei tälläista tule, mutta totuus lienee toinen. Valitettavasti.
Oli hyvä että siskosi jäi ns. rysän päältä kiinni, tuollaisesta käytöksestä. Vanhempiesi tuli useammin tehdä tämän tyyppisiä pisto-testejä hänen suhteensa. Persoonallisuuden vinoutumat kun alkavat nuorena läpi sormien katsotuista typeryyksistä.
Ölö kuitenkaan itse sorru väkivaltaan, verbaaliseen taikka fyysiseen. Se tie ei ole pitkä ja aiheuttaa ikävyyksiä kulkijalleen.
Käyttäydy siskosi kanssa ylikohteliaasti ja torju hänen vaatimuksensa aina kohteliain sanankääntein. Kokemuksesta tiedän että se ärsyttää häntä enemmän kuin huutaminen ja melskaaminen. Väkivalta on aina väärä ratkaisu
Lapset 22 ja 18. Molemmat ovat yhtä rakkaita ja kumpaakaan ei suosita toisen kustannuksella. Vanhemmat, jotka suosivat ja "rakastavat" jotain lapsistaan enemmän, eivät ole ansainneet lapsiaan. Onneksi tuo kostautuu myöhemmin. Vähemmän suosittu jättää vanhemmat ilman seuraansa aikuisiällä, todennäköisesti silloin, kun vanhemmasta tulee vanhus. Onneksi lapset muistavat tällaiset epäoikeudenmukaisuut.
Mun vanhemmat eros kun olin 6v ja siskoni 3v. Äiti meni uudestaan naimisiin ja sai vielä kolmannen tytön. Sen jälkeen me kaksi emme olleet enää mitään. Vanhempieni ero oli erittäin riitaisa ja jotenkin äiti purki katkeruutensa meihin. Ilmeisesti muistutimme liikaa isäämme ja oltiin eläviä muistoja huonoista ajoista. Äiti ei antanut meidän koskaan unohtaa että olemme sen "huonon" isän lapsia ja riitatilanteissa sanoi aina että me ollaan yhtä ilkeitä kuin isämme. Hauskinta oli se ettei meidän isäpuolemme koskaan erotellu meitä, me oltiin kaikki se "likkoja".Mutta äiti ei kyenny siihen. Mitä tahansa nuorin siskomme teki, se kääntyi lopulta meidän syyksi, Kunnes äiti meni liian pitkälle. Hyvä tyttö teki erittäin törkeän eläinsuojelurikkomuksen joka jotenkin se kääntyi meidän syyksi. Mä sain kunnon raivarin ja välit meni kokonaan poikki. Sitä on nyt jatkunut 9 vuotta. Eikä oo ikävä...Sitä saa mitä tilaa
että "eivät ole ansainneet lapsiaan" jos suosivat jotakin lasta enemmän.
Itselläni on 3 biologista ja 2 ei-biologista lasta ja kaikki he ovat samalla viivalla.
Koen tosi törkeänä sen kun monet kysyvät, että voiko toisen lasta edes rakastaa, varsinkin kun kuitenkin on niitä omiakin. Vastaan aina, että kaikki he ovat minun "omiani" ja rakastan heitä yhtälailla.
Äiti on aina suosinut mun pikkuveljeä enemmän,kaikki muutkin esim.isovanhemmat kans koska veli sattuu olemaan suvun ainut poikalapsi.Mutta ei se mua niin paljon häiritsenyt...
Äidin kanssa oli aina ollut,kun asuin kotona,huonot välit.Se kärjistyi siihen et muutin 15-vuotiaana pois kotoa.
Nykyään meillä on tosi hyvät välit :)
Anoppi totesi sitten meillä päivällispöydässä, että niin se vain esikoispoika ja kuopustyttö ovat ne (kaikkein rakkaimmat?), joista tulee puhuttua ystävättärien kanssa. Että jää tämä keskimmäinen poika äidin mielessä(kin) vähimmälle huomiolle. Meinasin kyllä tukehtua pullaan ja miehenikin meni vaikeaksi. Mennä nyt tuollaista sanomaan ja meillä kotona! Meidän ruokapöydässä! Tokihan minä olin sen jo huomannutkin (ja mieheni tietysti), että nämä 2 muuta lasta ovat aina olleet äitinsä silmäteriä ja ovat edelleenkin (kaikki ovat omillaan toimeentulevia aikuisia, yli 30-vuotiaita). Mutta pitäisi aikuisen ihmisen osata vähän säännöstellä, mitä suustaan tuottaa, ja ainakin yrittää käytöksessään olla tasapuolinen. Mutta ei kun ei. Sama varmaan tulee sitten peritymään lapsenlapsillekin. Harmi. Mieheni on kuitenkin niin ihana, että ansaitsisi 110 % huomion ja rakkauden. Myös äidiltään. Aina ollut se kiltti ja hiljainen, näkymätön poika, joka ei ole huolia vanhemmilleen aiheuttanut. Jännä, että tämä huomioiminen/huomiotta jättäminen periytyy myös miniällekin. Suosikkipojan alati vaihtuvat tyttöystävät saivat aina sen anopin positiivisen huomion, kun minä, pitkäaikainen vakituinen, en. No, nyt virkaiältäni vanhempana miniäni olen edelleen se "huonompi miniä". Enpä tosin muuta odottanutkaan.
kun siihen yhtyy vielä isä yhdessä äidin kanssa. En voi muuta sanoa kuin, että surullinen olen ja en ole noussut jaloilleni laisinkaan. En voi ymmärtää, miksi minua vihataan. Olen yrittänyt puhua, mutta turhaan. Aina syyllistetään minut ja perheeni, joten elän nykyään niin ettei heitä ole olemassakaan.
Oma äitini on aina antanut ymmärtää,että olen ollut epätoivottu lapsi.Ja aina hän on jaksanut muistuttaa,kuinka hirveä lapsi olin pienenä,kuinka sain raivokohtauksia,joita muut sisarukset eivät koskaan saanneet.
Lisäksi hän on tehnyt selväksi,että koskaan en saa kehua itseäni,tai olla ylpeä mistään teoistani.Tai hän heti rupeaa väheksymään,että ethän sinä nytten niin erinomainen ole.Jos vaikka olen leiponut lasten synttäreille jotakin,mikä on minusta onnistunut,niin heti ollaan että eihän tämä nyt niin hyvää ole.
Hän ei ole koskaan kehunnut minua missään asiassa.Tässä vähän aikaa sitten taas haukkui minut lyttyyn,ja laittoi välit poikki.Ja teki hyvin selväksi,ettei halua enää ikinään olla minun kanssani missään tekemisissä.Oikeestaan asia ei enää minua voisi kiinnostaa,koska tämän hän on tehnyt monen monituista kertaa.
Sydämmessäni oma äitini on ollut minulle kuollut jo hyvin kauan.Jos hän ei kerta muuhun kykene,kun työntämään samaa paskaa niskaani vuodesta toiseen.Muiden sisarusten kanssa hänellä ei tunnu olevan mitään ongelmia,vaan minä olen aina se jonka kanssa haastaa riitaa.
Hänellä myös itsellään ollut riitoja oman äitinsä kanssa.Ja heilläkin välit joskus olleet poikki pidemmänkin aikaa.En tiedä kokeeko hän itse olleensa hylätty lapsi,ja haluaa kostaa myös omat kärsimyksensä.