Olen parisuhteessa elävä parikymppinen nainen. Rakastan miestäni, mutta viime aikoina tunteeni ovat muuttuneet yhä enemmän toverillisiksi romanttisen rakkauden sijaan.. En myöskään halua miestäni niin usein kuin ennen, tai siis halut ovat ennallaan, elleivät suuremmatkin kuin ennen, mutta ne eivät kohdistu nimenomaan mieheeni.
Samaan aikaan, kun tunteeni ovat alkaneet muuttua olen huomannut ihastuneeni läheiseen ystävääni.. Joka jo aikaisemmin tunnusti rakastavansa minua. Itse en koe olevani syvästi rakastunut, vaan nimenomaan ihastunut ja seksuaalisesti kiinnostunut..
Vietämme ystäväni kanssa paljon aikaa kaksin ja ajatukseni ja haluni houkuttelevat minua pettämään miestäni. Moraalini ei kuitenkaan anna myöten sellaiseen ja olenkin onnistunut pidättäytymään. Tiedän, että parasta varmaan olisi pysytellä erossa ystävästäni jonkin aikaa, mutta se vaikuttaisi oudolta mieheni silmissä. Hän on tottunut siihen, että olen päivittäin yhteydessä ystävääni ja niin olen minäkin, eli se olisi kovin hankalaa.
Lisä plussana ongelmaani tulee se, että muutan opiskelemaan toiseen kaupunkiin ja mieheni jää vielä muutamiksi kuukausiksi vanhaan kaupunkiin töihin. Pelkään tunteitteni miestäni kohtaan haalistuvan entisestään, kun en näe häntä viikkoihin. Muuttaminen toki erottaa minut väkiselläkin ystävästäni ainakin joksikin aikaa, mutta olemme aina pitäneet paljon yhteyttä puhelimitse ja tietokoneen kautta.. Toisin kuin mieheni kanssa, hän ei ole ahkera käyttämään kumpaakaan noista viestimistä.
Tavallaan haluaisin elää vapaata opiskelija elämää ja tehdä uudessa kaupungissa mitä huvittaa, kenen kanssa huvittaa.. Toisaalta taas en haluaisi luopua hyvästä parisuhteesta. Olemme kihloissakin.. Mieheni luottaa minuun täysin, vaikka olen yrittänyt vihjailla, että haluan myös muita miehiä.
En oikeastaan tiedä mitä purkautumisellani haen, mutta tilannetta saa kommentoida.. Ehkä halusin vain selvittää ajatuksia kirjoittamalla, muttei tämä kovin kummoisesti ainakaan vielä ole mitään ratkaisua herättänyt.
Samaan aikaan, kun tunteeni ovat alkaneet muuttua olen huomannut ihastuneeni läheiseen ystävääni.. Joka jo aikaisemmin tunnusti rakastavansa minua. Itse en koe olevani syvästi rakastunut, vaan nimenomaan ihastunut ja seksuaalisesti kiinnostunut..
Vietämme ystäväni kanssa paljon aikaa kaksin ja ajatukseni ja haluni houkuttelevat minua pettämään miestäni. Moraalini ei kuitenkaan anna myöten sellaiseen ja olenkin onnistunut pidättäytymään. Tiedän, että parasta varmaan olisi pysytellä erossa ystävästäni jonkin aikaa, mutta se vaikuttaisi oudolta mieheni silmissä. Hän on tottunut siihen, että olen päivittäin yhteydessä ystävääni ja niin olen minäkin, eli se olisi kovin hankalaa.
Lisä plussana ongelmaani tulee se, että muutan opiskelemaan toiseen kaupunkiin ja mieheni jää vielä muutamiksi kuukausiksi vanhaan kaupunkiin töihin. Pelkään tunteitteni miestäni kohtaan haalistuvan entisestään, kun en näe häntä viikkoihin. Muuttaminen toki erottaa minut väkiselläkin ystävästäni ainakin joksikin aikaa, mutta olemme aina pitäneet paljon yhteyttä puhelimitse ja tietokoneen kautta.. Toisin kuin mieheni kanssa, hän ei ole ahkera käyttämään kumpaakaan noista viestimistä.
Tavallaan haluaisin elää vapaata opiskelija elämää ja tehdä uudessa kaupungissa mitä huvittaa, kenen kanssa huvittaa.. Toisaalta taas en haluaisi luopua hyvästä parisuhteesta. Olemme kihloissakin.. Mieheni luottaa minuun täysin, vaikka olen yrittänyt vihjailla, että haluan myös muita miehiä.
En oikeastaan tiedä mitä purkautumisellani haen, mutta tilannetta saa kommentoida.. Ehkä halusin vain selvittää ajatuksia kirjoittamalla, muttei tämä kovin kummoisesti ainakaan vielä ole mitään ratkaisua herättänyt.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Rivien läpi tekstistäsi ainakin minä luen, että et tunne olevasi vielä tarpeeksi kypsä pitempään parisuhteeseen nykyisen miehen kanssa tai sitten koet, että hän ei ole vielä se oikea. Jos nyt jo tuntuu siltä, ei kannata suhdetta jatkaa eli luonteva kohta panna suhde poikki on se muutto opiskelupaikkakunnalle, jossa muutenkin joudut oman kämpän varmaankin hankkimaan. Helpompi näin on muuttaa erilleen kuin ensin yhteen ja sitten "savustaa" toinen ulos.
Tämä on ehkä vähän karua tekstiä, mutta parempi tehdä se päätös nyt ja tehdä asiat selväksi miehelle heti kuin odottaa ja antaa miehelle vääränlaista toivoa. Menee hänenkin aika turhaan hukkaan jos luulee asioiden olevan toisin kuin luulee. Ja jos mies on sinuun edelleen rakastunut, ei varmasti uppoa kaaliin mitkään vihjailut siitä, että haluat muita miehiä...
Ole rehellinen itsellesi ja miehellesi, loppujen lopulta tämä on kaikille osapuolille paras, vaikka tuntuukin nyt tylyltä. Kyllä sinä sitten tiedät, kun olet valmis sitoutumaan ja perheen perustamaan kun oikea sattuu kohdalle (toivottavasti).
Mielestäni osaat eritellä tunteitasi yllättävän rohkeasti, ollksesi "parisuhteessa elävä parikymppinen nainen". Äläkä ymmärrä väärin, olisin voinut kuvailla itseäni samoin sanoin vielä joitain vuosia sitten.
Koet ehkä pientä syyllisyyttä tunteistasi mutta kaikista tärkeintä on Sinun Omassa Elämässäsi se, mitä Sinä haluat. Nyt siis oletan, että teillä ei ole lapsia.
Kuulostaa ehkä aika kylmältä?
Se on samalla ainoa tapa tehdä itsesi ja samalla Sinun läheiset ihmiset (keitä ne sitten ovatkaan), onnelliseksi (omalta osaltasi).
Älä ainakaan uhraudu.
Kukaan ei halua, että hänen kumppaninsa on "mukana jutussa" velvollisuudentunteesta.
Osaat ajatella analyyttisesti, mikä on todella arvokasta. Olet myös suhteellisen nuori (tämä kommantti varmaan ärsyttää, mutta on myös totta). Mikset toimisi kuten sydämesi sanoo? Selviäisit siitä vaikka kahdesti peräkkäin.
En loukkaannu vaikka minua nuoreksi sanotaankin, en itsekään koe olevani täysin aikuinen vielä.. Tai sitten käsitykseni siitä, mitä aikuisena oleminen on, on väärä.
Meillä ei ole lapsia. Yhdessä asumme ja tosiaan muutto toiselle paikkakunnalle omaan asuntoon ja omien tavaroiden kerääminen pois vanhasta yhteisestä asunnosta tuntuu jo melkein erolta. Mieheni tuskin tuntee samoin, vaikka ilmiselvästi onkin aika haikeana, kun pakkaan tavaroitani.
Olemme koko kesän ajan nähneet lähinnä viikonloppuisin, emme aina silloinkaan (johtuu töistäni toisella paikkakunnalla). Suoraan sanottuna en juurikaan ole kaivannut häntä. Iltaisin kun menen vuoteeseen tuntuu hassulta kun iso sänky on niin tyhjä, mutta kuvitellessani tyynyn tilalle toisen ihmisen se on harvoin ollut mieheni..
Kuitenkaan en ole varma haluanko erota, toisaalta taas tuntuu, että opiskelijaelämä houkuttaisi.. Olen tyytyväinen mieheni kanssa, tiedän, että hänestä tulee loistava isä. Pystyn kuvittelemaan meille rauhallisen tulevaisuuden, joka pysyy tiukasti omilla urillaan. Kuitenkin kaipaisin myös hiukan jännitystä..
Ajatukseni ovat sekavat ja pelkään, että teen hätiköityjä päätöksiä. Epäilen myös, että vaikka jättäisin mieheni ja päätyisin yhteen jonkun toisen kanssa kyllästyisin häneenkin muutaman vuoden jälkeen.. Miksi siis luopua hyvästä tulevaisuudesta? Mutta kun ikinä ei voi olla täysin varma..
Jep.
Tilanne vaikuttaa siltä,että sun kannattaa vaihtaa kiireesti paikkakuntaa-ennen kuin petät miestäsi tai /ja kertoa tilanne hänelle ja ehkä jopa erota,jos "vaivattominta keinoa"?
haluat käyttää
Sitten kipin kapin toiselle paikkakunnalle ja sp-osoitteen ja puhelinnumeron muutos (numero salaiseksi) ja yhteydenotto seis tähän toiseen(kin).
Sitten alat etsiä uudesta asuinpaikastasi uutta kumppania-miltä vaikuttaa ajatus?
Tunnustus varmaan oloa helpottaisikin, mutta muuten ehdotuksesi on täysin luonteeni vastainen, enkä edes ota sitä tosissani.
En etsi "vaivattominta keinoa" vaan haluan olla tulevaisuudessakin tyytyväinen päätökseeni. Ja miten se numeron muuttaminen muka estäisi nykyisen mieheni yhteydenotot? Hän on hyvissä väleissä vanhempieni ja sisarieni kanssa, asiansa saa kyllä varmasti perille jos sellainen on, vaikka hävittäisin puhelimen kokonaan..
Paras mihin tällä hetkellä kykenen lienee asiasta puhuminen miehelleni. Pitäisi varmaan kertoa, että pelkään pettäväni häntä yksin asuessani ja että muutenkin olen altis houkutuksille.. Asian esiin ottaminen vain on pirun hankalaa.
"Olen parisuhteessa elävä parikymppinen nainen. Rakastan miestäni, mutta viime aikoina tunteeni ovat muuttuneet yhä enemmän toverillisiksi romanttisen rakkauden sijaan.."
Noin käy käytännössä kaikissa parisuhteissa. Yksikään suhde ei jatku ikuisena lemmenhuumana, koska se on psykologisesti täysin mahdotonta. Todellinen rakastaminen ei ole pelkkää lemmenhuumaa ja hömppäelokuvien romantiikkaa. Lemmenhuuma on vain alkusysäys rakastamiselle. Jotkut ihmiset eivät koskaan löydä rakastamisen ydintä vaan menevät läpi elämänsä samassa naiivissa uskossa alkuhuuman ikuisuuteen. Jos odottaa ikuista alkuhuumaa pitkäkestoiselta parisuhteelta, ei ole kypsä parisuhteeseen eikä ymmärrä realiteetteja. Niin se vain on.
Olet ihan oikeassa kirjoituksesi kanssa. Mutta mistä sen tietää milloin on "todellinen" tilanne päällä? Kuulostaa hullulta, mutta koitan selventää.
Itse elin 8 vuotta suhteessa miehen kanssa. Asuimme yhdessä näistä 7. Meillä ei ollut alkuhuumaakaan pahemmin, tulimme vain juttuun alusta asti loistavasti. Olen aina "tiennyt", ettei alkuhuuma kestä ja arvostanut parisuhteessa ystävyyttä.
Kuitenkin tuon 8 vuoden jälkeen tuli stoppi. Ainoa asia, mikä erotti välimme ystävyydestä oli seksi, ja sekin tuntui täysin välinpitämättömältä asialta minulle. Mieheni ei kiinnostanut minua yhtään. Pussailut tai suutelemiset jäivät pois jo aika alkuvaiheessa ja tosiaan seksiä oli vain tavan vuoksi. Joskus harvoin innostuin vähän enemmänkin, mutta ehkä keskimäärin kerran vuodessa. Mutta pääasiassa olimme yhdessä vain siksi, että meillä oli yhdessä kivaa (siis minun puoleltani tämä oli syy).
Ajattelin myös, että tuollainenhan sen pitkän suhteen kuuluukin olla. Mahtavaa ystävyyttä, jossa toisen kanssa voi viettää joka ikisen päivän aamusta iltaan, eikä oikeasti kyllästy juuri koskaan. Riitelimme ehkä kerran tai kaksi vuodessa, mutta nauroimme katketaksemme päivittäin.
Se ei riittänyt minulle. Erosta on jo aikaa paljon ja olen uudessa suhteessa. Välini entiseen ovat edelleen läheiset ja hyvät, oikeastaan ihan samanlaiset kuin ennenkin (tapaseksi tietysti jäänyt pois :D). Uudessa suhteessani elän alkuhuumaa, jota edellisessä ei koskaan ollut. Tiedän, että tämäkin päättyy aikanaan, mutta silti tuntuisi olevan enemmän rakennuspalikoita "suhteen" ja jopa liiton pohjaksi.
Mutta jestas kun sitä kyseenalaistaa omia päätöksiään edelleen. Miettii, että oliko se ensimmäinen suhde sittenkin juuri sellainen kuin pitääkin. Ja olenko tämän uuden suhteeni kanssa suossa kun alkuhuuma loppuu... On vaikea asennoitua "tasapainoiseen" suhteeseen kokemani jälkeen. Tässä suhteessahan joutuu jopa riitelemään joskus! :D Täysin normaalia yleensä, minulle aivan uutta.
Hitsi kun joku voisi vain kertoa miten asioiden pitää olla... Harmittaa. Silloin kun nämä asiat tulevat mieleen, en saa niiltä hetkeen rauhaa. En tiedä ikävöinkö suoranaisesti eksääni, mutta tiettyjä tilanteita, yhteistä huumoria ja sitä kykyä lukea toisen ajatukset kyllä.
Hakkaan päätä vähän aikaa seinään ja soitan uudelle rakkaalleni. Ehkä se helpottaa. Hänkin saa minut nauramaan, tehokkaastikin vielä. :)