Olen 27-v nainen ja ollaan oltu avoliitossa kohta viisi vuotta. Kun kohtasin mieheni niin taivas aukeni ja olin varma että tässä se nyt on. Alku olikin mahtavaa, kuten yleensäkin kunnes reilun vuoden yhdessäolon jälkeen taivas tummui.. Mies alkoi saada humalapäissään aivan järjettömiä raivareita ja pahoinpiteli minua useaan otteeseen. Myös henkinen väkivalta oli tosi raakaa, kukaan ei ole koskaan loukannut yhtä syvästi.
Hän pyysi aina seuraavana aamuna selvittyään kyynelsilmin anteeksi ja lupasi ettei toistu enää jne. Annoin anteeksi, hullun rakastunut kun olin. Toki kovistelinkin ja uhkailin erolla, mutta siltia annoin aina "liian" helpolla anteeksi. Selvinpäin mies ei koskaan ole käynytkään kiinni. Viimeisestä raivarista on nyt vuosi aikaa. Mies oli niin viinasta sekaisin ettei edes muistanut tehneensä minulle mitään.
Alkoholia hän käyttää runsaasti ylipäänsä, työnsä pystyy kuitenkin hoitamaan ja muutenkin on fiksu jne. Harva voisi uskoa hänestä mitä hän on mulle tehnyt.
Nyt ongelmana siis se, että nämä vanhat ja tuskalliset muistot pulpahtelee jatkuvasti pintaan. Tunnen vihaa ja inhoa miestäni kohtaan.
Ja katkeruutta siitä miten hän on voinutkin tehdä mulle niitä kauheuksia mitä teki. En hakenut tuolloin itselleni mitään apua, ystävän kanssa sentään sain puhutuksi asiasta.
TIEDÄN, että asiat olis pitäny sillon selvittää perinpohjin, mutta kuten sanoin rakastuneena sitä antoi helpommin periksi. Enää ei niin kävisi.
TIEDÄN myös että "vanhoja on turha enää kaivella", mutta minkäs teet kun nämä asiat väkisin mieleen tulee..
Osaisko kukaan neuvoa? Miksi nää muistot on palanneet pinnalle?
Hän pyysi aina seuraavana aamuna selvittyään kyynelsilmin anteeksi ja lupasi ettei toistu enää jne. Annoin anteeksi, hullun rakastunut kun olin. Toki kovistelinkin ja uhkailin erolla, mutta siltia annoin aina "liian" helpolla anteeksi. Selvinpäin mies ei koskaan ole käynytkään kiinni. Viimeisestä raivarista on nyt vuosi aikaa. Mies oli niin viinasta sekaisin ettei edes muistanut tehneensä minulle mitään.
Alkoholia hän käyttää runsaasti ylipäänsä, työnsä pystyy kuitenkin hoitamaan ja muutenkin on fiksu jne. Harva voisi uskoa hänestä mitä hän on mulle tehnyt.
Nyt ongelmana siis se, että nämä vanhat ja tuskalliset muistot pulpahtelee jatkuvasti pintaan. Tunnen vihaa ja inhoa miestäni kohtaan.
Ja katkeruutta siitä miten hän on voinutkin tehdä mulle niitä kauheuksia mitä teki. En hakenut tuolloin itselleni mitään apua, ystävän kanssa sentään sain puhutuksi asiasta.
TIEDÄN, että asiat olis pitäny sillon selvittää perinpohjin, mutta kuten sanoin rakastuneena sitä antoi helpommin periksi. Enää ei niin kävisi.
TIEDÄN myös että "vanhoja on turha enää kaivella", mutta minkäs teet kun nämä asiat väkisin mieleen tulee..
Osaisko kukaan neuvoa? Miksi nää muistot on palanneet pinnalle?
Vastaukset 6
Vanhimmat
ystävä rakas. olen käynyt tuon saman läpi. yhden asian haluan vain sanoa, ikävä kyllä vaikka uskon ettet sitä tahdo uskoa. Oma exäni oli juuri samanlainen, välillä meni parikin vuotta ennenkuin taas rysähti. Ja se rysähdys tulee aina. Vaikka nyt on kulunut aikaa, se vielä tulee. älä tuhlaa elämääsi katkerana oloon. Itse tiedän sen tunteen, ensin kaikki kiristyy, sitten rysähtää ja sitten ollan "kahden viikon prinsessaa" kun mies hyvittelee tekojaan. älä jää. muistot ei haalistu koskaan. miksi annamme kohdella itseämme näin? vaikka mies olisi ollut humalassa eikä muistaisi, se ei teosta yhtään sen lievempää.
Kuvasit tosi osuvasti tuon tilanteen. Jälkikäteen kaikki on sitten niin ihanaa vähän aikaa.
Minulla oli tuollainen isä. Elinikäiset arvet se jätti meihin lapsiin. Jos ap meinaa jäädä suhteeseen, niin lapset ainakin kannattaa jättää hankkimatta ja se on minusta liian suuri uhraus elämässä, jos itse haluaa lapsia. Hänen oma elämänsä tulee myös olemaan katkeruuden täyttämää ja rajoittunutta. Näen sen omassa äidissäni. Ei missään tapauksessa kannattaisi jäädä ellei mies selvitä asioitaan (esim. Lyömätön linja tai Jussi-projekti voivat auttaa) ja lopeta alkoholinkäyttöä. Hyvään parisuhteeseen kuuluu se, että tuntee olonsa turvalliseksi kumppaninsa kanssa kaikissa tilanteissa, samoin on tunne että puoliso hyväksyy sinut huonoinakin hetkinä. Usko pois, vaikka kuinka yrittäisit, et pysty välttymään katkeroitumiselta, sen verran paha asia on oman fyysisen koskemattomuuden loukkaus -se on merkki suuresta halveksunnasta toisen oikeuksia kohtaan ja miten ihmeessä aito rakkaus pystyisi kukkimaan siinä rinnalla? Sääliä siinä varmasti tuntee puolisoaan kohtaan ja jää osittain siitä syystä suhteeseen, mutta sääli on todella alentava motiivi olla suhteessa toisen kanssa.
Mitä kaikkea ihminen on valmis kestämään vain saadakseen niinsanotusti rakastaa.? Vaikka ainoa oikea teko on lähteä HETI, jos fyysinen väkivalta uhkaa tai vaikkapa raivotilassa reuhaajan olemus tuntuu pelottavalle.
Ei normaalissa ihmissuhteessa haukuta, raivota, huoritella, alisteta, eikä lyödä! On masokismia jäädä odottamaan, koska kenties henki lähtee, tai vammautuu..
Itseään pitää oppia rakastamaan niin paljon, ettei anna kenenkään satuttaa rakkauden nimissä varsinkaan.
että olet joutunut omassa kodissasi pahoinpitelyn uhriksi. kyseessä on ehkä traumaattinen kriisi, joka tulee kaikille ihmisille, kun joutuvat traumaattiseen tilanteeseen eli vaikka vakavaan onnettomuuteen tai rikoksen uhriksi. traumaattista kriisiä ei voi ennakoida ja tutkimuksien mukaan, jopa kokeneet poliisit voivat joutua emotionaalisesti( tunnetasolla)yllätetyiksi. väkivaltaan ei voi tottua vaan jokaisesta pahoinpitelystä seuraa uusi kriisi ja vanha jää selvittämättä. tästä pahimmillaan seuraa traumaattinen taantuminen ja väkivallan tekijän tarjoaman minäkuvan omaksuminen. uhrilla ei ole itsetuntoa, eikä hän siis kykene lähtemään sairaasta suhteesta pois. yksilö siis menettää kykynsä toimia aikuisena suhteessa kumppaniin. siksi väkivaltaisessa suhteessa elävät( naiset yleensä, mutta miehiäkin on)jäävät suhteeseen ja luulevat rakastavansa.kyse on samasta ilmiöstä, kuin laitettaisiin kädelle kylmää ja kuuma vuorotellen. siitä seuraisi ettei tunne normaalisti, vaan tunto menee sekaisin. nyt näin vain käy henkisesti.
siinä on neljä vaihetta. shokki jolloin on kuin unessa ja on tunne tämä ei voi olla totta, tätä ei voi tapahtua minulle. muisti voi pätkiä ja on täysin poissa itsestä.ihminen usein eristäytyy. tämä tulee yleensä melko heti tapahtuman jälkeen.
toinen vaihe on reagointivaihe. alkaa noin 2pv-1vko tapahtuneesta. tunteet tulee tietoisuuteen eli itkua, itsesyytöksiä, ahdistusta, syyllisyyttä, keskittymisvaikeuksia, levottomuutta ja ärtyvyyttä.ihminen tuntee pelkoa ja kauhua ja muistikuvat tilanteesta tulevat pintaan. univaikeudet, pahoinvointi ja sydämen tykytykset kuuluvat myös tähän vaiheeseen. tila kestää parista päivästä neljään viikkoon.
käsittelyvaihe:tämä vaihe jää monelta uhrilta kokematta sillä se vaatii pidemmän rauhallisen jakson. monesti vaihe alkaa vasta eron jälkeen. minulle tuli tunne, että olet tässä. tämä voi kestää muutamasta kuukaudesta muutamaan vuoteen. riippuen väkivallan kestosta ja määrästä. tässä käydään läpi väkivallan aiheuttamia tunteita ja muistoja käsitellään sekä rakennetaan minäkuvaa uudelleen. se aiheuttaa itkua, vihaa ja tyypillistä on esim yksin ollessa saunassa itkee ja viha on voimakasta "miksi se paska teki minulle niin!!"" millä oikeudella se toimi noin!!" jne
viimeinen vaihe on uudellen suuntautumisen vaihe jossa luodaan uutta perustaa elämälle.
mielestäni tekisit viisaasti, jos eroisit sillä väkivallalla on taipumus raaistua ja se uusiutuu. väkivaltainen puoliso on erittäin usein luonnevikainen ja omaa usein psykopaattisia piirteitä. eli ei kykene empatiaan ja siten ei kykene rakastamaan muuta, kuin omaa itseä ja sitäkin sairaalla tavalla.
hae itsellesi apua ja lähde. saat siten mahdollisuuden ihan normaaliin tavalliseen parisuhteeseen, jossa ei tarvitse omassa kodissa pelätä. nythän katukin on turvallisempi paikka kuin kotisi. sinulla on oikeus tavoitella hyvää ja turvallista elämää!sinä myös vastaat omasta elämästäsi, miten sen elit ,yhdelle ihmiselle joka on kaikkein tärkein.. sinä itse.
Kuis kauan sä vielä jaksat antaa anteeksi? Milloin tulee raja vastaan ja todellakin toteutat sen uhkauksesi, etkä kuuntele voivotteluja enää jälkeenpäin?
Kiitos teille kommenteista, myötunnosta ja neuvoista! Ne merkitsee todella paljon. Tottahan se on, ettei juurikaan muita vaihtoehtoja ole kuin lähteä. Nimenomaan itseään pitäisi sen verran rakastaa, kuten eräs vastaajista totesi. Nyt vain pitäisi kerätä rohkeutta, voimia ja lähteä.