Luin tätä keskustelupalstaa ensimmäistä kertaa, kirjoittajat taitavat olla pääosin nuoria aikuisia ja sydänsurut tuntuvat ylipääsemättömiltä. Itse olen 54 ja suru sydämessä tuntuu yhtä raskaalta kuin nuorena. Niin kai se on, että sokeri sulaa vanhankin suussa ja suru pusertaa. Minäkin kärsin, tuskailen ja kaipaan. Odotan ja haaveilen, että vielä saisin tilaisuuden olla ex-ystäväni kanssa. Suhde kesti yli 10 vuotta ja mielestäni olin täysin valmis lopettamaan sen. Niin minä luulin. Nyt kun on uskottava, että se on päättynyt, olen aivan mielettömän ikävissäni. Mies erosikin, minä en, siitä syntyi ehkä sanaton ristiriita, joka johti suhteen päättymiseen. Joka päivä viimeisen puolen vuoden aikana hän on tullut syystä tai toisesta mieleeni ja olen ollut miljoona kertaa valmis ottamaan yhteyttä. Teinkin sen, mutta en saanut vastausta, silloin ero oli ihan tuore. Olen ajatellut, että aika hoitaa ikävän. Kai aika lieventää muistoja, mutta unohtamiseen menee loppuelämä. Ei kukaan koskaan yllä hänen tasolleen, minä vain tajusin sen liian myöhään. Hänellä on jo varmaan uusi katsottuna ja ylpeyttäni tai heikolla itsetunnolla varustettuna en saa otettua edes siitä selvää. Mitäpä se hyödyttäisikään. Syy, miksi en itse eronnut on aika dramaattinen, mies tiesi syyn. Ehkä hänenkään ei olisi pitänyt erota, voisimme olla edelleen yhdessä.
Moni varmasti paheksuu ajatustakin toisesta suhteesta ja vielä näin pitkästä. Joskus kuitenkin on syitä, jotka ylläpitävät muodollista avioliittoa. Tämä suhde piti minut hengissä, vaikka tavallaan häiritsikin ja mietin eroa usein. Siinä oli kuitenkin kaikki kohdallaan nyt kun ajattelen kokonaisuutta. Siksi kai olo nyt onkin niin ahdistava. Toivon, että hänkin joskus kaipaa minua. Kaipaisi niin paljon, että ottaisi yhteyttä. No, hänet tuntien tuskin kuulen hänestä.
Moni varmasti paheksuu ajatustakin toisesta suhteesta ja vielä näin pitkästä. Joskus kuitenkin on syitä, jotka ylläpitävät muodollista avioliittoa. Tämä suhde piti minut hengissä, vaikka tavallaan häiritsikin ja mietin eroa usein. Siinä oli kuitenkin kaikki kohdallaan nyt kun ajattelen kokonaisuutta. Siksi kai olo nyt onkin niin ahdistava. Toivon, että hänkin joskus kaipaa minua. Kaipaisi niin paljon, että ottaisi yhteyttä. No, hänet tuntien tuskin kuulen hänestä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei! En osaa muuten "asiaasi" kommentoida, mutta älä huoli muiden mahdollisesta paheksumisesta tms.Ihan varmasti meillä täällä jokaisella ne omat haamumme on, olivatpa ne millaisia tahansa. Ja sen voin omakohtaisesti myös allekirjoittaa että valitettavasti elämänkokemus ei näytä auttavan sydänsuruihin olimmepa sitten 15,25,54 tai 34-vuotiaita. Itse olen tuon jälkimmäisen ryhmän edustaja ja sinnitellyt jo alunperinkin hyvin vääränlaisessa avioliitossa viimeiset vuodet lähes hammasta purren, ilman rakkauden häivääkään. Sitten minulle esiteltiin mies, joka oli kuin "satukirjan sankari". No, ei oikeasti mikään täydellinen mies mutta täytti kaikki vuosia haaveilemani miehen kriteerit ja kaikki olikin aluksi kuin unelmaa molemmin puolin...Niin, no mikään ei elämässäni näytä menevän ns. onnellisesti, joten lupaavasti alkaneet välit katkesivat syystä jota minulle ei tänä päivänäkään ole kerrottu miehen taholta. Enkä sitä varmasti koskaan saakaan kuulla. Kaverit puhuvat välissä omiaan, mutta mies "miehekkäänä suomalaisena" itse kieltäytyy puhumasta, ottamasta yhteyttä tms. Ja olen varmasti ikuisesti epätietoinen, mikä meni väärin ja miksi, mitä vikaa minussa oli. Jos en sitten hänen prinsessansa ollutkaan, niin voisin olla vaikka kaveri, mutta...
Kavereiden selittely siitä, että löydät jonkun uuden tai hän ei ollut sitten sinulle se sopiva, ei todellakaan auta asiaa...Loppuelämääni odottelen siis yksinäisenä.
Jaksamista siis meille molemmille.
mitä mä oikeen teen!? Jos kaipuu ei ikinä hävii?! mä oon vasta 17! mä en kestä ellen löydä ketää enää ikinä!