Onkohan kenelläkään kokemusta asiallisesta ja hyvin menneestä eroprosessista? Nämä jutut täällä on niin kovin negatiivisia, tuntuu ettei aikuisilla ihmisillä ole aivoja luotu ajattelua varten.Olen mieheni kanssa prosessia työstämässä joskin mieheni edelleen sen kannalla ettei eroa tarvita. Kaikki tunne/läheisyys sekä fyysinen että henkinen on loppu,yhdessätekeminen jne.. lapsia kaksi, ei enää kovin pieniä mutta tietenkin he tässä eniten huolettavat. Koen itse tulleeni tieni päähän avioliitossani, tuntuu, että minulla ei ole enää mitään annettavaa, onkohan tämä liian löysä peruste eron miettimiselle??? Millaisia kokemuksia teillä on asiallista eroista? Tietenkin niihin liittyy tuskaa, surua, epäonnistumista, pelkoa jne. Mutta lähinnä tarkoitan asiaa käytännön asioiden kannalta.
"Hyvä " ero
Ruiskaunokki
132572
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Tuntuipa tosi pahalta lukea lauseesi 'Nämä jutut täällä on niin kovin negatiivisia, tuntuu ettei aikuisilla ihmisillä ole aivoja luotu ajattelua varten'. Olen aivan varma, että jokainen tänne kirjoittanut omaa aivot ja vielä ajattelevat sellaiset. Jokainen meistä vaan kokee asiat erilailla ja käsittääkseni tämän keskustelupalstan yksi tehtävä on suoda ihmisille purkautumiskeino vaikeuksien keskellä. Monet meistä eivät ole kokeneet tuota 'hyvää eroa' vaan erokriisissä tunteet ovat pinnalla: pettymys, epäonnistuminen, taloudellinen ja henkinen selviytyminen, pelko, lasten ja ystävien menetys. Revi siitä sitten hyvä ero...
En tarkoittanut suinkaan sitä, että eroprosessit olisi koskaan helppoja ja tosi on että jokainen kokee asiat omalla tavalla,mitä enemmän tunteita mukana sen vaikeampaa varmasti on. Lähinnä tarkoitin sitä syyllistävää sävyä,riitaisuutta, uhkailuja jne. jota täällä palstalla paljon tulee esille. Varmasti jokainen erotilanteessa ajattelee paljonkin mutta se että voiko siitä selvitä vahemmillä riidoilla, jollakin tavalla asiallisesti? Ja eroprosessit ovat lähes aina negatiivinen asia varsinkin, jos on kyseessä myös lasten tulevaisuus.
Erostamme on nyt n 5 vuotta. Prosessi silloin meni aikalailla tavanomaisesti: minä olin miettinyt asiaa jo todella pitkään mutta miehelle se tuli yllätyksenä. Juteltiin kyllä ja mukamas yhteisesti todettiin että erotaan.
Mies oli aikalailla paljon aviolitton aikana lasten kanssa, voisi sanoa että oikein hyvä isä.
No, kun erottiin, tehtiin tietysti kaikki tapaamiskuviot selväksi yms ja mies vaikutti siltä että tästähän se "hyvä ero" nyt sitten tuli.
Putous ruusunpunaisista pilvistä olikin sitten jonkinmoinen. Lasten tapaamiset jäivät hyvin nopeasti koska "ei hänellä ole aikaa". Elatusmaksujen perään piti kysyä alvariinsa yms.
Puolitoista vuotta eromme jälkeen hän meni kihloihin. Nainen oli joku henkisesti sairas joka sai ihme kohtauksia kun lapset joskus oli käymässä isänsä luona. Eivät halunneet sinne mennä enkä ihmettele. Tuo suhde sitten päättyi ja pian tuli uusi. Tämä nainen taas ei ollenkaan halua lastemme läsnäoloa siellä joten nyt ollaan oltu jo muutama vuosi ilman isän tapaamista.
Järjellä ajatellen luulen että mies sai jonkinasteisen hepulin erostamme vaikka ei sitä minulle oikeasti koskaan sanonutkaan. Lääkkeet siihen olivat nuo toiset naiset, ei varmaan poikkeuksellista.
Minä olen koko ajan elänyt omaa elämääni,lasten kanssa. Olisin ollut iloinen jos hyvä isyys olisi jatkunut muutta sekaisin se mies meni.
Tämä tarina nyt lähinnä siksi että en millään usko siihen "hyvään eroon". Enemmän vaan kannattaa laittaa paukkuja siihen hyvään liittoon kun se nyt vielä teillä koossa on.
Heikolla itsetunnolla varustettu jätetty osapuoli voi heittäytyä hankalaksi, koska hän on tottunut elämään toisen "siivellä".
Hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen "hyväksyy" eron osana elämänkaarta, ja alkaa itsekin etsimään uutta kumppania.
Nämä asiat olen huomannut sekä avioerossa että avoerossa.
Eron syy on se ratkaiseva seikka. Kyllä siinä itse kunkin itsetunto on koetuksella, jos kymmenen vuoden avioliiton jälkeen - kesken lapsettomuustutkimusten - mies toteaa, ettei tää elämä sittenkään ole kivaa ja takataskussa on suhde itseään kymmenen vuotta nuorempaan alaiseensa. Vaikka olisi millainen itsetunto, kasvatus, koulutus ja sivistys, on vaikeaa suhtautua neutraalisti eroon, joka tulee ns. puskan takaa.
Ainut keino saada siisti ero aikaan lienee silloin, kun molemmat ovat sitä mieltä, että yrittämisestä huolimatta, liitto ei vaan toimi (eikä taustalla ole vielä kolmasia osapuolia).
Nai naisen joka pystyy tekemään lapsen koska sinä et pysty olet jo niin vanha ettei munasolut toimi jne. Tottakai mies haluaa naisen joka pystyy niin seksuaalisesti kuin synnyttäämään lapsen ottaa mielummin nuoren ja kauniin kuin ruman ja rupsahtaneen se on sitä ELÄMÄÄ......
kiitos asiallisesta ja kannustavasta viestistäsi. Muutamalla lauseella pystyit todella ilmaisemaan itsesi täydellisesti. Ei jäänyt epäselväksi missä päässä aivosi sijaitsevat. Ihan vaan muuten tiedoksi, että meillä se vika oli muuten miehen siittiöissä.
sekä "toisen käytös", että "höpö...
Kirjottelin alempana aika pitkään eroistani ja molemmissa vaikutti kyllä se, että ne erot ei lopultakaan tulleet aivan ylläreinä, vaikka sillä eron hetkellä se tietysti yllätti. Eli niistä pääsi ehkä siksi suht nopeesti järkytysvaiheesta eteenpäin.
Mutta yhtä paljon niissä vaikutti se, että kellään osapuolilla ei ollut kovin pahoja itsetunto- tai muita ongelmia itsensä kanssa. Se auttaa kummasti hyväksymään tosiasiat ja hyväksymään ikävänkin todellisuuden.
Näin mun kokemuksen mukaan.
oma asenne eroon on ratkaiseva. Eron syy voi johtua mistä tahansa. Ero tulee aina enemmän tai vähemmän yllätyksenä.
LÄhes aina toinen pistää hanttiin, kun toinen haluaa erota. Meillä se meni niin, että x-mies halusi erota - tai ainakin "uhkasi" erolla aina riidan päätteeksi. Sai näin minut hiljaiseksi. En olisi halunnut erota. Silloin. Sitten kun itse halusin erota (kymmenen vuotta myöhemmin), mies ei halunnutkaan. Puhuin asiasta moneen otteeseen - koska haaveilin sopuerosta. Vieri neljä vuotta - ja sitten kuviohin tuli toinen mies. Säännöllisesti jatkoin sitkeästi erosta puhumista miehelleni. Vuoden päästä kerroin toisesta miehestä. Ei vaikutusta. Jatkettiin samanlaista muumioavioliittoa kuin viimeiset 5 vuotta. Sitten vain yhtenä päivänä sanoin miehelleni, että nyt erotaan. Pisti nimen avioerohakemukseenkin. Ja sopuero siitä sitten kaiken jahkailemisen jälkeen tuli kuitenkin.
Minulla ja exälläni ei ollut enää mitään yhteistä paitsi lapset ja asenne. Hän ei hyväksynyt eroa ennenkuin huomasi, että olen tosissani sen suhteen. Vaikka se kesti ja kesti, niin olen siitä oikeastaan kiitollinen hänelle. Vähän olisi ehkä nyppinyt, jos heti ensikerrasta olisi antanut periksi ;).
kahdesta erosta, jotka molemmat kai on olleet ikään kuin "paremmasta päästä".
Se ei tarkoita sitä, että olisi erottu pelkästään sovussa: kriisihän se on joka tapauksessa ja tunteet molemmin puolin aika nihkeitä.
Eka eroni oli lasteni äidistä. Mun mielestä se meni siististi, koska molemmat piti koko ajan todella johdonmukaisesti kiinni siitä, että kaikki hoidetaan niin kuin lasten kannalta on parasta. Itse eroon ei liittynyt mitään "erotaistelua". Minä pidin auton, koska se on mun työkalu, exä piti pääosin irtaimiston, koska jäi asumaan meidän entistä yhteistä kotia. Elareista tuli vähän taistelua: multa meni yrittäjänä joksikin aikaa työkyky ja sitä myöten myös tulot. Mun oli aluksi vaikea ymmärtää, miksi mun täytyisi edes maksaa elareita: lapset asuivat vuorotellen molempien luona ja myös minä käytin rahaa lasten elämiseen. Ei me siitäkään oikeesti tapeltu, mutta se vaati jossain kohtaa erityispalaveerausta. Se päättyi tietysti siihen, että aloin maksaa niitä elareita ja työkyky ja ansiotasokin kohenivat maksykykyiselle tasolle.
Kaikenlaiset tapaamisoikeudet sun muut on aina järkätty niin, että se palvelee lasten etua.
Toisen kerran erosin puolitoista vuotta sitten. Sen exän kanssa ei oo yhteisiä lapsia. Tää exä on hyvin "tunteellinen", eikä hän voinut edes ajatella riitaeroa. Pikemmin oli mulle katkera siitä, että en eropäätöksen jälkeen suostunut "ystävänhalauksiin" sun semmoiseen. Mutta ei mun sielu semmosta olisi kestänyt. En kuitenkaan alkanut vihoitellakaan, koskapa siitä ei mitään iloa mulle olisi ollut. Ero meni sikäli siististi, että ositus tehtiin ite kaikkien sääntöjen mukaan ilman lakimiehiä. Pientä sanomista tuli, mutta vähemmän kuin olisi luullut. Siinä erossa auttoi semmonen, että kummallakin oli selvä käsitys siitä, että tappelulla ei voi voittaa mitään. Yritettiin sietää toisiamme sen aikaa kun ero saatiin todelliseksi. Eron jälkeen ei olla pidetty paljonkaan yhteyttä: yhteisten lasten puuttuessa sitä asiaa on aika vähän eron jälkeen.
Yhteistä noille eroille on mun mielestä se, että kummassakaan tapauksessa ei oo ilmennyt kostonhenkeä eikä mitään valtapeliä. Se on kai pelkästään ihmisistä kiinni. Olen ite ja mun molemmat exät on olleet sen luontoisia, että hoidetaan asiat asioina, tuskallisetkin. Molemmissa tapauksissa kaikki riitelykin ajoittui eroa edeltävään paska-aikaan.
Molempiin on asialliset välit, niissä puitteissa kuin tarvitsee olla. Omille lapsilleni olen koko ajan ollut isänä ja toisenkin exän poikia olen tavannut eron jälkeen. Myös omat lapseni ovat käyneet kakkosexän lapsia tapaamassa eroista riippumatta.
Ensimmäinen eroni kai oli se hyvä ero. Pystyimme asiallisesti sopimaan kaikki mahdolliset asiat. Otimme lapset mukaan näihin, jotta he saivat hiljalleen tottua ajatukseen. Tietysti oman tasonsa mukaan.
Muutin itse pois toisen lapsen kanssa, mutta mies muutti perässä samalle paikkakunnalle. Lapset seilasivat meillä ihan vapaasti. Kummallakin oli kuitenkin "pääkoti" selkeästi. Kun lapset kasvoivat, he saivat muutta aina mikä oli käytännöllisin paikka.
Meillä ystävyys parani, olihan se alun pitäen ystävyys liitto. Hän oli paras ystäväni vielä vuosia eron jälkeen. Yhä meillä on hyvät suhteet. Tosin miehen nykyinen vaimo on hirvittävän mustasukkainen, joskin syyttä. Hän on vasta kyennyt rikkomaan mieheltä välit lapsiin (jo aikuisia) sekä minuun. Että ukki ei juuri lapsenlapsiaan tapaa!
Hei!
Et määritellyt, mitä tarkoitat hyvällä erolla. Takanani on yksi avioero, joka meni kaikin puolin ihmissuhteita rikkomatta. Silti olen sitä mieltä, että en voi avioeroa kenellekään suositella - jos taustalla ei ole henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Tämän on minun näkemykseni eron "välttämättömyydestä".
Tuosta "hyvän eron" mahdollisuudesta puhuimme silloisen puolisoni kanssa ensimmäisen kerran varmaan 3-4 vuotta ennen kuin siitä tuli totta. Lopulta päätös erosta oli minun. Harkitsimme asiaa puoli vuotta olemalla mahdollisimman vähän tekemisissä keskenämme. Se oli silloisessta asumismuodossamme mahdollista saman katon alla. Kävimme parisuhdeneuvonnassa ja kumpikin Fisherin eroseminaarin omilla tahoillamme.
Puolen vuoden miettimisen jälkeen haimme eropaperit. Omaisuuden jakamisessa tuli pari kertaa vääntöä, mutta selvisimme siitäkin helpolla.
Luulen, että onnistumisemme taustalla oli rakentavat keskustelut ja toisen kunnioitus loppuun saakka.
Olemme edelleen ystäviä vanhan puolisoni kanssa ja tulemme kumpikin juttuun toistemme uusien kumppanien kanssa. Puolisoni nykyisen tunsin itse asiassa jo ennen eroamme. Näemme kummilastemme juhlissa ja muissa vastaavissa yhteisten ystäviemme tapaamisissa ja välit ovat ihan luontevat ja ystävälliset.
Keväällä olin nykyisen puolisoni kanssa juhlistamassa entisen puolisoni opintojen valmistumista. Jossain välissä löysin nuo naiset sängyn reunalta katselemassa ensimmäisten häitteni valokuvia. Minusta tilanne oli vähän erikoinen - samoin yhden paikalle piipahtaneen vieraan - niin ainakin päättelin hänen kasvojensa ilmeestä, kun hän kuuli, mitä oli tapahtumassa. Noista puolisoistani - entisestä ja nykyisestä - tilanteessa ei ollut mitään ihmeellistä.
Näin siis 12 vuoden lapsettoman avioliiton jälkeen. Siinä oppi tuntemaan hyvin toisiaan, eikä huoltajuuskysymykset aiheuttaneet lisäsovitteluita. Olimme puolisoni kanssa aikanaan toistemme parhaat ystävät, mikä varmasti auttoi asiassa. Lapsipariskunnilla tilanne on varmasti kimurantimpi, kun eron jälkeinen yhteydenpito ei ole samalla tavalla vapaaehtoisuuteen perustuvaa ja lapsien kasvatus on muutenkin yhteisen sävelen hakemista.
Toivottavasti tästä oli jotakin iloa kysyjälle.
Ero saattaa tuntua hyvältä sellaisesta, joka itse on päättänyt siitä, eikä välitä toisen tunteista, eikä lastenkaan tunteista.
Tälläisessä tapauksessa toinen luultavasti vihaa jättäjää lopun ikäänsä, eikä anna ikinä anteeksi, vaan oikein ruokkii vihaansa koska hän on uhri ja "oikeassa".
Miehesi on siis vaaravyöhykkeessä tälläiseen käytökseen, koska ei pidä eroa tarpeellisena.
Et varmaan osaa
aavistaa kuinka moneen asiaan ero vaikuttaa käytännössä?
Suurella todennäköisyydellä se on lopun elämän projekti, jonka keskeinen sisältö liittyy tietysti lapsiin ja heidän juhliinsa jne.
Tietty kaikesta selviää, mutta siitä ei pääse mihinkään, että ero jakaa elämän kahteen palaan, ennen ja jälkeen osiin.
Jotkut asiat helpottuvat ja jotkut tuottavat jatkuvaa tuskaa.
Kovin monen en ole kuullut oikeasti objektiivisesti suosittelevan eroa.
Itse olen kahden vaiheilla, sillä ex:ni oli todellinen s*tana ihmiseksi, ja siltä osin ero oli suunnaton helpotus, mutta vastapuolella on myös lukemattomia ja täysin ennalta arvaamattomia seikkoja.
Jos nyt saisin valita, niin yrittäisin huomattavasti suuremmalla sydämellä korjata välimme kuntoon.
Vähän jäi p*ska maku suuhun siten, että olimme kumpikin vain itsekkäitä ja jääräpäisiä.
Siitä on jo monta vuotta, mutta vielä ei ole sellaista päivää ollut, etten olisi asiaa miettinyt ja tuntenut jonkinmoista katumusta, surua ja tuskaa.
Mieti vielä tarkasti, että ovatko syynne todella sen arvoisia ja ratkaisemattomia.