Tavattiin ja kaipa rakastuttiinkin, asuttiin yhdessä tovi. Siitä huolimatta avioliitto oli ennemminkin käytännön elämän eteen tuoma järjestely, kuin jotain mihin olisin itse kokenut nimenomaan tämän henkilön kanssa koskaan olevani valmis. Hän kuitenkin vakuutteli ja maanitteli että kaikki järjestyy ja jos ei, olemme aikuisia ja suoriudumme erostakin asiallisesti.
Täyttä roskaa. Kun totesin ettei suhteemme vie mihinkään, vaan itse asiassa oli jo ajanut minut käytökseen ja elämäntilanteisiin joita en kenellekään toivo, päätin erota ja muuttaa pois. Puolisolta tuli itsemurhaviritelmiä ja muuta "asialliseen" eroon ilmeisesti kuuluvaa. Lähdin siitä huolimatta, en yksinkertaisesti voinut kestää enää...en häntä ihmisenä, enkä olosuhteita joihin oma elämäni oli siinä ohessa mennyt.
Virallisia eropapereita ei koskaan tehty, puoliso ei hoitanut lupauksista huolimatta mitään asiaan liittyvää, itse en edes välittänyt koko asiasta vaan halusin vain pois, unohtaa.
Muutama kuukausi asumuseron jälkeen puoliso alkoi perätä lupaa "tulla perässäni" ja yhteistä asumista jälleen. Kieltäydyin väkivaltaisesti, so. hajoitin fyysisesti omaisuuttani, niin mielipuolisen raivostuttava oli edes ajatus paluusta samaan epätoivoon ja onnettomiin oloihin. Itse olin juuri vapautumassa kaikesta siitä tuskasta mitä hänen kanssaan eläminen oli tuonut, nyt hän ehdotti paluuta samaan, tietenkään itse edes tajuamatta asiaa?
Hän ei uskonut, vaan taivutteli kaikin mahdollisin keinoin ja syin, mm. kuinka hän oli muuttunut ihmisenä (muutamassa kuukaudessa!!?). Lupasi myös että koska hän olisi tavallaan vierailija minun uudessa elämäsäni, hän tekisi niin kuin minä asiat näen/koen, eikä sotkisi minun elämääni millään tavoin. Pidin ajatusta älyttömänä haihatteluna ja kerroin sen hänelle.
Vuoden taivuttelun jälkeen myönnyin, ja annoin hänen muuttaa luokseni. Samat valheet ja lupauket esitti, ei tuntunut oppineen mitään, vaikka niin kovasti väittikin. Tämänkin tein hänelle selväksi, samoin kuin sen etten enää alistuisi samaan mitä aiempi elo ja ero oli ollut.
Pari kuukautta meni ok, itse asiassa paremmin kuin koskaan, sitten helvetti taas alkoi. Ensin pientä määräilyä ja äksyilyä asioista jotka eivät hänelle edes kuulu. Pikkuhiljaa enemmän ja enemmän kontrollia, kunnes hän oli taas yksinvaltias aivan kaikessa.
Kaikki vuosikymmenien ystäväni kaikkosivat, koska eivät voineet sietää häntä eikä oloja jotka hän ympärilleen järjesteli. Itse en voinut vastavuoroisesti vierailla missään, mitään "ulkopuolista" elämää ei yksinkertaisesti ollut enää. Pakenin töihin, uppouduin siihen kuin se olisi ainoa asia elämässäni, niin kuin olikin.
Samalla kotona revittiin kirjaimellisesti asuntoa maan tasalle, koska puolisollani oli mielestään upea idea siitä kuinka kaikki toimii ja järjestyy, vieraassakin maassa, kielellä jota ei osaa ja ideoin joita täysjärkinen ei edes suunnittele.
En ole suostunut yhteenkään remontti-ideaan joita hän on esittänyt, siitä huolimatta hän on neljässä vuodessa onnistunut repimään/revityttämään asuntomme lähes asumiskelvottomaan tilaan. Tiedättekö miltä tuntuu esimerkiksi tulla töistä kotiin, kun seiniä on siinä välissä kirjaimellisesti kaadettu, tuosta noin vain? Ja sitten ihmetellään vuosiakin, mitä tilalle, koska, millä rahalla jne. Kun minä sanon ettei tuo ole millään tapaa normaalia, hän väittää etten minä vain ymmärrä, hän tietää paremmin (kuin asiantuntijat ja ammattilaisetkin, jotka ovat jo ideoitaan tyrmänneet!).
Ei käy töissä hän, ei opettele maan kieltä, elättinä siipeilee ja unelmoi tähtielämästä kuin teini-ikäinen, ottamatta juuri millään tavalla osaa oikeaan elämään, tässä ja nyt. Paitsi hajoittamalla kaikkea, fyysisesti ja psyykkisesti. Ei mitään käsitystä ajan kulusta, asioiden fyysisistä rajoitteista ja niihin liittyvistä maalaisjärjen ratkaisuista.
Useaan otteeseen olen ottanut eron tässä vuosien kuluessa puheeksi, hän sekoaa ja siirtää kaikin keinoin asioita "huomiseksi paremmalle tuulelle" joka ei koskaan tule. Uudestaan ja uudestaan. Väittää myös että olen kärsimätön ja että jos jaksaisin vielä viikon, kuukauden, jotain, kaikki on kunnossa.
Parisuhdeterapiassa minulle sanottiin, että "joskus lännenmiehen on vain tartuttava pyssyyn". Psykologien luona vierailut veivät hänet viimein terapiaan, minä en kuitenkaan näe mitään muutosta.
Olen rauhallinen ihminen, hänen kanssaan olen jo sortunut väkivaltaankin. Sellaista en halua hänelle, enkä itselleni, mutta eroon hän ei suostu.
Kuinka paljon on liikaa? Missä kohtaa pohja tulee? Lapsia ei ole, eikä tule. Minä jätän asunnon hänelle, aivan kaiken mitä olen hankkinut. Muutamaa vuosikymmeniä vanhaa henkilökohtaista tavaraani hän ei tule kuitenkaan ikinä saamaan, vaikka avioehtoa ei olekaan. Ennemmin tuhoan nekään vähät itse, ja muutan vaikka himalajalle, ilman mitään. Hänen antamiaan lahjoja en ota enkä huoli, on perännyt vanhempiakin "omiaan" muilta, aikaisemmilta kumppaneiltaan.
Olenko tosiaan kärsimätön, väkivaltainen, sovinistinen, ymmärtämätön sika...vai ihminen joka ei vain kestä enää, eikä ole alunperinkään halunnut pakottaa tähän, vaan päinvastoin välttää koko sotku?
Täyttä roskaa. Kun totesin ettei suhteemme vie mihinkään, vaan itse asiassa oli jo ajanut minut käytökseen ja elämäntilanteisiin joita en kenellekään toivo, päätin erota ja muuttaa pois. Puolisolta tuli itsemurhaviritelmiä ja muuta "asialliseen" eroon ilmeisesti kuuluvaa. Lähdin siitä huolimatta, en yksinkertaisesti voinut kestää enää...en häntä ihmisenä, enkä olosuhteita joihin oma elämäni oli siinä ohessa mennyt.
Virallisia eropapereita ei koskaan tehty, puoliso ei hoitanut lupauksista huolimatta mitään asiaan liittyvää, itse en edes välittänyt koko asiasta vaan halusin vain pois, unohtaa.
Muutama kuukausi asumuseron jälkeen puoliso alkoi perätä lupaa "tulla perässäni" ja yhteistä asumista jälleen. Kieltäydyin väkivaltaisesti, so. hajoitin fyysisesti omaisuuttani, niin mielipuolisen raivostuttava oli edes ajatus paluusta samaan epätoivoon ja onnettomiin oloihin. Itse olin juuri vapautumassa kaikesta siitä tuskasta mitä hänen kanssaan eläminen oli tuonut, nyt hän ehdotti paluuta samaan, tietenkään itse edes tajuamatta asiaa?
Hän ei uskonut, vaan taivutteli kaikin mahdollisin keinoin ja syin, mm. kuinka hän oli muuttunut ihmisenä (muutamassa kuukaudessa!!?). Lupasi myös että koska hän olisi tavallaan vierailija minun uudessa elämäsäni, hän tekisi niin kuin minä asiat näen/koen, eikä sotkisi minun elämääni millään tavoin. Pidin ajatusta älyttömänä haihatteluna ja kerroin sen hänelle.
Vuoden taivuttelun jälkeen myönnyin, ja annoin hänen muuttaa luokseni. Samat valheet ja lupauket esitti, ei tuntunut oppineen mitään, vaikka niin kovasti väittikin. Tämänkin tein hänelle selväksi, samoin kuin sen etten enää alistuisi samaan mitä aiempi elo ja ero oli ollut.
Pari kuukautta meni ok, itse asiassa paremmin kuin koskaan, sitten helvetti taas alkoi. Ensin pientä määräilyä ja äksyilyä asioista jotka eivät hänelle edes kuulu. Pikkuhiljaa enemmän ja enemmän kontrollia, kunnes hän oli taas yksinvaltias aivan kaikessa.
Kaikki vuosikymmenien ystäväni kaikkosivat, koska eivät voineet sietää häntä eikä oloja jotka hän ympärilleen järjesteli. Itse en voinut vastavuoroisesti vierailla missään, mitään "ulkopuolista" elämää ei yksinkertaisesti ollut enää. Pakenin töihin, uppouduin siihen kuin se olisi ainoa asia elämässäni, niin kuin olikin.
Samalla kotona revittiin kirjaimellisesti asuntoa maan tasalle, koska puolisollani oli mielestään upea idea siitä kuinka kaikki toimii ja järjestyy, vieraassakin maassa, kielellä jota ei osaa ja ideoin joita täysjärkinen ei edes suunnittele.
En ole suostunut yhteenkään remontti-ideaan joita hän on esittänyt, siitä huolimatta hän on neljässä vuodessa onnistunut repimään/revityttämään asuntomme lähes asumiskelvottomaan tilaan. Tiedättekö miltä tuntuu esimerkiksi tulla töistä kotiin, kun seiniä on siinä välissä kirjaimellisesti kaadettu, tuosta noin vain? Ja sitten ihmetellään vuosiakin, mitä tilalle, koska, millä rahalla jne. Kun minä sanon ettei tuo ole millään tapaa normaalia, hän väittää etten minä vain ymmärrä, hän tietää paremmin (kuin asiantuntijat ja ammattilaisetkin, jotka ovat jo ideoitaan tyrmänneet!).
Ei käy töissä hän, ei opettele maan kieltä, elättinä siipeilee ja unelmoi tähtielämästä kuin teini-ikäinen, ottamatta juuri millään tavalla osaa oikeaan elämään, tässä ja nyt. Paitsi hajoittamalla kaikkea, fyysisesti ja psyykkisesti. Ei mitään käsitystä ajan kulusta, asioiden fyysisistä rajoitteista ja niihin liittyvistä maalaisjärjen ratkaisuista.
Useaan otteeseen olen ottanut eron tässä vuosien kuluessa puheeksi, hän sekoaa ja siirtää kaikin keinoin asioita "huomiseksi paremmalle tuulelle" joka ei koskaan tule. Uudestaan ja uudestaan. Väittää myös että olen kärsimätön ja että jos jaksaisin vielä viikon, kuukauden, jotain, kaikki on kunnossa.
Parisuhdeterapiassa minulle sanottiin, että "joskus lännenmiehen on vain tartuttava pyssyyn". Psykologien luona vierailut veivät hänet viimein terapiaan, minä en kuitenkaan näe mitään muutosta.
Olen rauhallinen ihminen, hänen kanssaan olen jo sortunut väkivaltaankin. Sellaista en halua hänelle, enkä itselleni, mutta eroon hän ei suostu.
Kuinka paljon on liikaa? Missä kohtaa pohja tulee? Lapsia ei ole, eikä tule. Minä jätän asunnon hänelle, aivan kaiken mitä olen hankkinut. Muutamaa vuosikymmeniä vanhaa henkilökohtaista tavaraani hän ei tule kuitenkaan ikinä saamaan, vaikka avioehtoa ei olekaan. Ennemmin tuhoan nekään vähät itse, ja muutan vaikka himalajalle, ilman mitään. Hänen antamiaan lahjoja en ota enkä huoli, on perännyt vanhempiakin "omiaan" muilta, aikaisemmilta kumppaneiltaan.
Olenko tosiaan kärsimätön, väkivaltainen, sovinistinen, ymmärtämätön sika...vai ihminen joka ei vain kestä enää, eikä ole alunperinkään halunnut pakottaa tähän, vaan päinvastoin välttää koko sotku?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Aikaa on tosiaankin kulunut vuosia, tällaisessa hiljaisessa kiirastulessa. Kaiken kaikkiaan yhteiselämä on itse asiassa rauhallista. Mutta se tulee vain minun periksiantamisellani, sillä hinnalla etten minä voi tehdä mitään, päättää mistään, esittää mitään omaa. Yrittää vain olla hiljaa omassa koko ajan pienenevässä nurkkauksessani, henkisesti ja fyysisesti, vaikka mitä tapahtuisi.
Asioista voidaan mukamas periaatteessa keskustella, käytännössä puoliso puhuu jo puolenkin sanan päälle, ja jatkaa tuntikaupalla, viikkoja, vaikka ainiaan. Vasta hetkittäiset raivostumiseni saavat hänet heräämään, ja tietenkin väärällä tavalla. Sen sijaan että viimeinkin tajuaisi että hei, täällä yrittää puhua tämä kumppanisikin välillä jotain, hän ottaa megapulttia "väkivaltaisesta" luonteestani ja keskustelukyvyttömyyydestäni...lisää oikeutusta hänelle viedä asioita eteenpäin omalla kieroutuneella tavallaan.
Ainiaan rauhaan ja harmoniaan pyrkivänä luonteena annan yleensä omien mielipiteideni tai vaikkapa selvien tosiasioidenkin olla, ja koetan vain kestää, mutta välillä viimein napsahtaa.
Muutaman kerran on jo tehnyt kipeää, hän ei vaan näytä uskovan että tulee sattumaan enemmänkin jollei tämä mielettömyys lopu. Olen varoittanut häntä tästä, mutta hän syyttää minua uhkailusta. Olen sanonut että totta h********** uhkailen, ja oikein tosissanikin olen. Hänen mielestään se ei ole oikein. Siis ei ole oikein uhata, että jos tämä ***** ei lopu, tulee sattumaan? Miksei ole oikein, se on tosiasia, ja minähän oikein varoitan häntä etukäteen. Mitä muuta minä enää voisin tehdä?
Minulle ratkaisu on kaikessa yksinkertaisuudessaan ero. Siihen hän ei siis suostu. Ei tietenkään, sehän ei olisi hänen päätöksensä ja hän on universumin valtias, kai.
Perheterapeutit sanoivat että leikittelemme tulella, mutta mitään todellisia ratkaisuvaihtoehtoja eivät hekään uskaltaneet tuoda esiin. Minä itse otin esiin esimerkiksi "aikalisän" käytön ja sovitut, vuorottaiset puheajat jo ensimmäisellä yhteiselämämme jaksolla kuusi vuotta sitten, kun näin ettei kommunikaatiomme toimi. Ei mennyt läpi silloin, ei toiminut.
Nyt vuosia myöhemmin puolisoni sitten esittää samat ideat terapeuteille kuin ominaan, ja sitten ollaan, "hei kuinka hyvä idea, tuotahan kannattaa kokeilla jne.". Oksetti melkein. Okei, se että puolisoni ainakin jollain tasolla oli kaiketi hyväksynyt ettei kaikki tosiaan ole ok ja jotain on yritettävä, sai aikalisän tavallaan toimimaan hetken aikaa. Mutta saipa siitäkin sitten uuden aseen käyttöönsä, työkalujahan voi aina käyttää väärinkin.
Narsismiin taipuvainen puolisoni selvästi on, ja näin perheneuvolassakin minulle kerrottiin. Osaa vain, tietenkin, kietoa kaikki uskomattomiin valhe- ja selittelyvyyhteihin, mistä kaikki johtuu ja kuinka asiat ratkeavat.
Tekee minusta roistoa ja kaiken alkusyytä, joka tuttavieni mielestä on varsin huvittava tilannekuvaus. Vaan eipä uskalla itse katsoa peiliin, ei vaikka minä, jotkut sukulaiset, tuttavat ja ketkä lie ovat samaa asiaa hänelle yrittäneet eri tavoin kertoa.
Toisinaan toivoisi, että pakkohoitoon tms. voitaisiin ohjata helpommin. Ja minäkö myös, no jos täytyisi, niin mikä ettei.
Nähtävästi pohja on tullut jo vastaan. Puolisosi on ilmeisesti vailla täyttä ymmärrystä ja mikäli tilanne aiheuttaa sinussa jopa taipumusta väkivaltaan ollaan jo vaaravyöhykkeellä. Sinut on ahdistettu nurkkaan ja siellä sinä joudut olemaan, mikäli itse suostut olemaan moisessa tilanteessa.
Mikäli sopu-ero ei onnistu, lähde miehekkäästi karkuun... Itse en kestäisi tuollaista tilannetta viikkoakaan ja sinä kerrot olleesi siinä useita vuosia.
Tsemppiä
Oletko tullut ajatelleeksi, että sinä itse asiassa mahdollistat puolisollesi sen, että hän saa vuodesta vuoteen käyttäytyä kuvaamallasi tavalla. Kuulostat tasapainoisemmalle ja psyykkisesti terveemmälle osapuolelle, mutta sinun periksi antamisesi, sietämisesi ja kestämisesi ei anna hänelle kasvun tai vastuun oton mahdollisuutta. Nähdäkseni ero olisi teille molemmille paras ratkaisu. Suhteenne vaikuttaa sadismi-masokismikuviolta, jossa molemmat itse asiassa toteuttavat tarpeitaan ja molemmat tarvitsevat toisiaan, mutta tilanne on luutunut paikoilleen kaikista terapioista huolimatta. Eikä sinun tarvitse kysellä häneltä lupia tai suostumuksia, jos haluat erota. Mitä pakkohoitoon tulee, niin tuon kaltaiset häiriöt eivät millään psykiatrisella osastohoidolla parane. Oletko itse harkinnut omaa yksilöterapiaa, ei mitään parisuhdehössötystä? Totta kai myös itsessäsi täytyy olla jonkin sortin "vikaa" tai haurautta, kun suostut kiemurtamaan koukussa vuosikausia. Tietenkin on jokaisen oma asia, kuinka ainokaisen elämänsä elää, mutta parempaan olisi varmasti mahdollisuuksia...
Tosissasi kysyt siis yleistä mielipidettä suhteenne kannattavuudelle?
Suosittelisin kuuntelemaan omaa ääntäsi ja kun se suhteessanne ahdistetaan nurkkaan, on selvääkin selvempää että teet itsesi kannalta väärin jos jatkat.
Hirveästi tsemppiä ja tiedä, että kaikki mitä tunnet on totta. Olet yksin oma puolustajasi, nouse barrikadeille tai tyydy kohtaloon. :)
ottaa eroa? Puhuit vieraasta maasta ja kielestä, onko tämä nainen ulkomaalainen suomessa vai asutteko ulkomailla? Suomessa voi yksin hakea avioeroa, joten ei muuta kuin paperit vetäämään. Tuossahan menee sulta jo viiminenkin järjen hiven!! Ei tuollaista pitäisi kenenkään kestää!
Todella paljon tsemppiä ja jaksamista, kyllä lopulta sinnikkyys palkitaan. Haleja! :)
Sinulla ei ole vastuuta aikuisesta ihmisestä, miksi häntä perässäsi roikotat... Tuhlaat elämääsä, tuhlaat vuosiasi onnellinenkin voisit olla.
Viha kasvaa, turhautuminen tilanteeseen, mutta muista se olet SINÄ joka siinä nyt pysyy, SINÄ joka otit hänet takaisin myös SINÄ voit tilanteen lopettaa.
Hän sanoo, että ei suostu eroon no eipä sitä häneltä edes kysyä tarvitse, ilmoitusluontoinen asia (kuullostaa tylyltä, mutta näinhän se on...)
Ei asioita tarvitse vain hyväksyä ja kestää, hän on ripustautunut sinuun kuin loinen. Älä alistu, älä ole liian kiltti, älä myöskään ala häntä tukemaan liikaa koska pakkohan aikuisen ihmisen on oppia pitämään huota itsestään. Pumpuli ei ole hyvä kasvualusta.
Hyvä kirjoitus täyttä asiaa!
Kiitos kaikille kirjoittajille kannustuksesta ja ymmärryksestä.
Dora, kyllä, kysyin aivan tosissani teidän kaikkien mielipidettä. Minulla on tietenkin asiasta omat ajatukseni ja tunteeni, eikä niissä ei ole mitään epäselvää minulle. Sen sijaan jonkinsortin, sanotaanko "kansanomaisen" näkemyksen parisuhteiden oloista ja kriiseistäkin olen kai kadottanut, mikään ihme tällaisessa tilanteessa sinällään.
Pitää paikkansa, että minä olen antanut puolisoni tänne tulla ja minulla on edelleen (ja aina)oman elämäni päätösvalta. Tällä kertaa myös teen päätökseni todellakin vain itseäni ajatellen.
Parisuhdeterapian lisäksi olemme molemmat olleet yksityisessä terapiassa. Minun kohdallani sille ei kuitenkaan nähty alkutapaamisten jälkeen mitään syytä jatkaa, puolisolleni kyllä.
Aiempi ilmaisuni pakkohoidosta oli kenties hieman karkea ja liian yksioikoinen, mutta uskon teidän ymmärtävän tarkoitukseni...kun itse olen kuitenkin ollut terapian ja minkä tahansa ulkopuolisenkin avun kannalla jo vuosia, ja vasta heittäydyttyäni väkivaltaiseksi, toinenkin näytti tajuavan vähääkään missä mennään.
Minä en hae tilanteeseen syyllisiä ja on totta että olen myös toimittanut omaa rooliani suhteessa. Jo lapsuudesta nöyryyteen ja huomaavaisuuteen kasvatettuna olen varmaan otollinen uhrina toimija kun tällainen ihminen tulee kohdalle. Suhteemme on toki opettanut minua, vielä vanhemmalla iälläkin, kylmettämään ja kovettamaan itseäni niin paljon kuin mahdollista. Se taas toisaalta on tietenkin sulkenut minut pois omien sisäisten tuntojeni havaitsemisesta, pelkkä kylmä logiikka ja järki ovat pitemmän päälle kolkkoa seuraa. Mutta tämä on myös yksi syy lisää, miksi haluan eroon tästä.
Taustoista kysyttiin. Minä otin vuosia sitten vapaata töistä, hankkiuduin eroon kaikesta omaisuudestani ja matkustelin. Ulkomailla sitten avioiduimme, mutta sehän tosiaan lopahti lyhyeen, syystäkin. Takaisin Suomeen tultuani ja töihin palattuani puolisoni sitten alkoi penäämään tänne muuttamistaan.
Muuttaessaan hän myi puolestaan omaisuuttaan, osa tästä meni nykyisen asuntomme lainan alkupääomaksi. Muutoin minä olen ollut sekä lainan ottaja että maksaja kaikki nämä vuodet. Minä olen myös huolehtinut jokaikisen yhtiövastikkeen, puhelinlaskun (hänellä ei ole edes liittymää omissa nimissään), ruokalaskun yms. arkielämään liittyvän.
Hänen varallisuutensa on ulkomaisilla pankkitileillä, joihin minullakin on pääsy, mutten ole käyttänyt sitä koskaan. Hän sen sijaan käyttää sekä omia että minun tiliä ahkeraan, lähinnä antiikin yms. hankkimiseen, sekä tietysti näihin loputtomiin remontteihin.
Suomesta puolisoni ei saa yhtään mitään, ei minkäänlaisia korvauksia. Elimmekin varsin mielenkiintoista aikaa kun olin vuoden työttömänä ja asuntolaina plus hänenkin kulunsa olivat kaikki päälläni, puolisollani ei ollut vielä uusia ulkomaan tilejään käytössä. Satunnainen ylimääräinen kahvikupillinen kulmakahvilassakin sai melkein kyyneleet silmään.
Puolisoni "oikeutus" myöhemmille remontti-ideoilleen on ollut että hän ne myös kustantaa, mutta sekään ei käytännössä mene aivan näin. Vaikka olisin suostunut edes ideatasollakaan joihinkin näistä korjauksista mitä on alulle saatettu, sen ei pitäisi tarkoittaa sitä, että minulla itselläni on koko ajan plus-miinus-nolla omalla käyttötililläni vaikka mitä tekisin. Saatikka että pitäisi elää vuosikausia rikotussa asunnossa. Remontit tehdään silloin kun tehdään eikä revitä ensin kaikkea alas ja sitten ihmetellä ja rakennella useaankin otteeseen ja aina uusin ideoin ja päätöksin.
Tarkistin juuri viimeisimmän vuoden kuluni, veronpalautuksineen päivineen tililläni oli kolmesataa euroa. Mitä sitten hankin vuoden aikana? Neljä CD-levyä, kolme DVD:tä. Tein yhden junamatkan sukuloimaan ja yksi ravintola-ilta. Ei vaatteita tms., sata euroa harrastemaksuja, ei mitään ylimääräistä.
Puolisoni sen sijaan on mm. lainaillut tuhansia, käyttänyt lakimiehiin kymmeniä tuhansia, ostanut auton, ostaa posliinia jokaisen remonttien repimän nurkan täyteen jne. Vaan eipä saa edes omia lääkärimaksujaan, postitilauksiaan yms. ajoissa maksettua ja minähän nekin kustannan sitten korkoineen.
On selvää kuka tästä selviää ja kuka ei. Tulen aloittamaan jälleen tyhjästä, se on ainoa asia mikä tällä iällä jo hieman kaivertaa, olisin halunnut jo asettua eikä rakentaa kaikkea taas alusta. Mutta tässä vaiheessa silläkään ei ole merkitystä.
Kiitoksia jälleen kaikille. Halusin varmaan vain purkaa tuntojani ilman sen kummempia odotuksia, mutta sain myös tsemppiä. Tokihan tästä mennään eteenpäin.
tai jää
Yksinkin voit hakea avioeroa ja omaisuushan menee puoliksi jos ei ole avioehtoa.
Mutta siihen omaisuuden puolitustouhuun en halua edes alkaa. Jos tuntisitte tämän ihmisen kyvyn kietoa kaikki mahdolliset instanssit jopa vuosikausia kestäviin prosesseihin niistäkin asioista joihin tavallinen kansalainen ei virkaihmisiä edes tarvitse, ymmärtäisitte luultavasti.
Kun minä lähden, se on siinä enkä halua olla kiinni enää millään tavalla tässä sotkussa. Se tarjoaisi hänelle vain aina uusia keinoja yrittää manipuloida ja roikkua minussa.
Käsittääkseni helpoiten se menee siten, että jätän yksipuolisesti hänelle kaiken mahdollisen ilman mitään vaateita. Se mitä virkatiet, esim. pankki tilanteessa tekevät, hoidetaan heidän kanssaan suoraan. Mutta mitään mikä vaatisi käsittelyä puolisoni kanssa, jääkööt osaltani.
Minä en kaipaa rahaa vaan rauhaa.
Noin minäkin erossa ajattelin, kunhan vaan saan asiat selväksi ja pääsen jatkamaan elämääni... Jälkikäteen on kyllä omat ratkaisut kirpasseet, mutta omiahan olivat.
Mieti vielä kerran ja kaksi, tai olet varmasti jo miettinyt. Voithan kysyä tältä tulevalta exältäsi miten hän haluaa omaisuutenne jakaa ja mitä toiveita sen suhteen on ehkä se helpottaa omaakin päätöksentekoasi ja pistää vielä kerran miettimään onko hyvä olla kiltti....väsymyksesi kaikkeen ymmärrän kyllä ja olen pahoillani jos myöhemmin joudut päätöksiäsi katumaan. Hän tuskin silloin on valmis auttavaa kättä ojentamaan.
Muista myös...jos lahjoitat hänelle omaisuutesi on hän velvollinen lahjaveron siitä maksamaan, erossa pitää kuitenkin tehdä paperit osituksesta.
Tuntuu, että hän on ihminen, joka ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi vaan rakentaa itselleen omaa "pilvilinnaansa". Kaikki ympärillä oleva materia luo jonkin turvallisen oman elintilan ja sen rikkoutuminen on varmasti hänelle aikamoinen shokki. Ehkä se hoitoon ohjauskin sitten... Onnea, voimia ja viisautta sinulle ratkaisuihisi.
sinä vain pakkaat vaatteesi ja suljet tilisi ettei vaimolla ole pääsyä sinne tai avaat toisesta pankista uuden tilin ja sinne palkka yms. muut tulot.
ensin toki viet käräjäoikeuteen avioerohakemuksen jonka saat netistä googlettamalla.
Ensin voi vaikka muuttaa hotelliin tai johonkin. Ja sitten hommata vuokra-asunnon.
Osoitteestasi voit tehdä salaisen joten sitä ei saa tiedusteluista, samoin puh.numerostasi.
olen samassa tilanteessa. Unelmoin erosta, mutta minun on lähdettävä asunnosta lapsen kanssa, puoliso ei lähde. Kaikki lainat minun nimellä, minä maksan ne takaisin. 10 vuoden avioliiton jälkeen mulla ei ole mitään, vaan hirveesti velkaa. Puoliso halusi matkustella sillä aikaa kun kävin töissä, lainasi rahaa mutten koskaan saanut niitä takaisin. En koskaan itse matkustanut missään ja nyt mulla on 6 000 euron ylimääräistä lainaa. Vi%¤#"@a että olin niin tyhmä. Sä voit lähtee ihan tosta vaan, mulla on lapsi enkä voi jättää hänen tavaroitaan puolisolleni, sillä en pystyisi hankkimaan kaikkea heti. Sitä paitsi talomme vieressä ihana tarha, josta en haluaisi ottaa lastani pois.... Mutta jomman kumman on lähdettävä. Nyt me sovittiin että 2 kk kuluessa hän muuttaa pois (lokakuun alussa). Elän tiovossa ettei se valehtele, mutta pelkään kovasti ettei se lähde... Tosi vakea olla ja odottaa ja lapsi vaikka pieni onkin kärsii ja vaistoa...
kun luin tämän. Itse erosin kolmen vuoden suhteen jälkeen hyvin samantapaisesta miehestä. En ole vieläkään päässyt asioista yli, mies on todella hyvä vetämään oikeista naruista. Kesti pitkään ennen kun pääsin syyllisyydestä yli. Vaikka järjen tasolla tiesin että minun on parempi ilman häntä, niin joka kerta kun hänet eron jälkeen näin, harkitsin vakavasti yhteenpaluuta. Vaikka en sitä suinkaan enää hänelle kertonut. Silloin hän olisi saanut vain toivoa lisää ponnisteluihinsa ja hyvin todennäköisesti helvetti jatkuisi tänään.
Välit katki, kokonaan, täydellisesti. Ei mitään sähköpostitteluakaan, niilläkin tunnevajaa puoliso pystyy koukuttamaan.
Mulla kesti pitkään tajuta pari asiaa. Tiesin että exäni luonteen kieroutuneisuus on perua sairaista kotioloista, tyranni-isästä ym. Hänelle on valehdeltu koko lapsuus, käytetty hyväksi. Siksi siis minä, joka myös olen kasvatettu arvostamaan aitoa empatiaa ja nöyryyttä, otin tehtäväkseni ymmärtää puolisoa ja hänen kärsimyksiään. Että ei hän ole paha. Ei, hän on vaan SAIRAS. Ja sairas ihminen sairastuttaa toisenkin. Vaikka voi ymmärtää mistä moni kauheus johtuu, niin ei sitä tarvitse hyväksyä.
Me käytiin pari kertaa terapiassa, ja pariterapiassa mies olisi suostunut myös jatkamaan. Yksilöterapiaa hän ei kokenut tarvitsensa, sillä hänen mielestään ongelma ei ollut hänessä vaan suhteemme vuorovaikutuksessa. Myös minusta, kiltistä ja rauhallisesta naisesta tuli ajan mittaan raivoava ja itkevä hullu. Mies onnistui terapiankin aikana tehokkaasti syyllistämään minua kaikesta, siitä että hän esim. oli kova flirttailemaan ym.
Minun exäni kyllä otti todella usein tarpeeni huomioon, tehtiin yhdessä asioita ja hän teki paljon sellaista mistä tiesi että pidän. Mutta sekin oli verhottu hänen omien tarkoitusperiensä taakse. Se oli kamalaa tajuta. Ettei hän ollut missään vilpitön vaan janosi kiitosta ja palvontaa kaikesta mitä teki minun tai itsensä eteen. Silti koko suhteemme ajan syytin jollain tasolla itseäni siitä, etten kykene arvostamaan miestä niin paljon kun puolisoa kuuluisi arvostaa.
Nykyään kaikki puolison sukulaiset tietävät ongelmistamme, osin vahingossa ja osin minun kertomanani. Se on totta, että narsisti kammoaa sitä että julkisuuskuva ei olekaan enää kiiltävä. Mitä seurasi, hän katkoi välit joka ainoaan sukulaiseensa, joita ei entuudestaankaan montaa ollut. Kukaan hänen ystävistään ei tiedä miksi erosimme. Entiset naapurimme säälivät miestä ja pitävät minua jonain noita-akkana kun mies on kertonut kaikkea sepitystä antaakseen itsestään täydellisen kunnollisen jätetyn miehen kuvan.
Luojan kiitos meillä ei ole lapsia. Miehen isän isäkin oli tyranni. Tämä suhde osoitti selvästi, että sairaalloinen luonne kulkee suvussa, ja etenkin se ettei ole kykeneväinen hyväksymään heikkouksiaan eikä pysty kohtaamaan muita aidosti, kaikkein vähin itseään.
Voimia sinulle. Mieti, että meillä on vain yksi elämä. Et kai halua, että kuolet katkerana mummona, ettet ole elänyt sellaista elämää jossa tunnet olosi kotoisaksi? Itse tajusin vasta kun muutin kämäiseen vuokrayksiöön, että ensimmäisen kerran kolmeen vuoteen tunnen olevani kotona. Aika sairasta, mutta sillä hetkellä hyvin lohdullista ja turvallista.
Siksi sanoin, että onneksi luin tämän...sain mietittävää, mitä olisi meilläkin hyvin todennäköisesti seurannut jos olisin suostunut yhteenpaluuseen.
Mainitsit kuinka kilttinä ihmisenä otit tavallaan kontollesi yrittää ymmärtää puolisoasi, vaikka näit myös hänen huonot puolet. Nähdä se hyvä mikä hänessäkin sisällä on.
Minulla tilanne on ollut pitkälti sama, ja vaikka käsittämätön manipulointi onkin tunkenut kaikkialle, löytyy puolisosta edelleenkin myös hyvin hurmaava ja näennäisesti huomaavainen puolikin. Sanoin näennäisesti, koska kemikaalitasapainon taas heittäessä ne aiemmat huomaavaisuudetkin kääntyvät aseiksi syyllistämiskampanjoissa. Lopulta mihinkään eleeseen ei voi enää luottaa, juuri niin kuin kerroit, kaiken alta paljastuu omia tarkoitusperiä.
Ei, tällaisissa suhteissa ei sovi olla, ellei jostain syystä nimenomaan halua sovittaa tätä taakkaa kontolleen. Hyvin harvan elämää palvelee kuitenkaan itselle sovitettu kärsimysnäytelmä.
Huomattavaa oli myös tuo halu parisuhdeterapiaan, muttei henkilökohtaiseen. Sehän on eräänlainen uusi leikkikenttä tällaisille ihmisille, oikein asiantuntijoiden kanssa vääntäminen kun ei pelkästään itse henkilökohtaisesti ole vastaamassa mistään. Parisuhdeterapiassahan ei lähtökohtaisesti syyllistetä kumpaakaan osapuolta, mikä sinällään on ymmärrettävää. Mutta jos ja kun ainakin toinen osapuoli selkeästi tarvitsee erillistä ammattiapua, sellaista hänen pitäisi saada.
Vaan sellainenhan on tällaiselle ihmiselle kauhistus, koska siellä hän joutuisi nimenomaan kohtaamaan omaa itseään ja ottamaan vastuun itsestään, toisin kuin parisuhdeterapiassa jossa toisen päälle voi aina yrittää vierittää osansa.
Tämä viestii mielestäni sitä, ettei tilanteen todellisella parantumisella olekaan väliä, pääasia ettei itse tule vastuulliseksi ja syylliseksi leimatuksi. Tämä syyllistäminen tapahtuu myös juuri näiden ihmisten omasta toimesta, mutta senkin osaavat kääntää muiden syyttelyksi ja tuomittavaksi toimenpiteeksi josta he saavat lisää oikeutusta omalle ristiretkelleen.
Äärimmäisen rasittavaa on kun mistään asiasta ei voi edes yksinkertaiesti todeta kuinka asia on. Heti ollaan muka syyttelemässä ja tästä voi taas möykkää nostaa. Itse asiaintila jää rempalleen, mikä nimenomaan oli alkuperäinen tarkoitus asian esiin nostamisessa, ei sinällään keneenkään sormella osoittelu. Toisaalta, jos toinen on jokin asian tekemisessä tai tekemättä jättämisessä vastuullinen henkilö, sekin pitäisi pystyä toteamaan, ei syyllistämään...vaan eipä onnistu.
Ja vaikka kaiken tämän tajuaa, niin SILTI heikkoina hetkinä kyseenalaistaa itsensä, että ylireagoinkohan ehkä nyt sittenkin. Että tulkitsenko kaiken sairaalloisuutena vaikka se ei sitä olisikaan. Tottakai meissä jokaisessa on vähän pöpejä piiteitä, mutta silloin ollaan vielä "terveiden" puolella kun nämä pöpit piirteet eivät vahingoita jatkuvasti toista osapuolta.
Mikä minua tulevaisuudessa (toivon mukaan joskus vielä parisuhteessa) jännittää, on se etten ite jatka sillä linjalla minkä opin tässä suhteessa. Nykyään minäkin osaan syyllistämisen jalon taidon, se joskus jopa tepsi exääni. Tai sitten siitä tuli hänelle nautittavaa verbaalista taistoa. Aina hänen piti saada sanoa se viimeinen sana.
Toivon myös etten jatkossa tulkitsisi miehiä liikaa narsistituntosarvet päässä. On vain tosi vaikea luottaa, kun on ollut suhteessa missä 2 vuoden jälkeen paljastuu että mies on salannut huomattavia asioita koko sen ajan ilman minkäänlaista ongelmaa. En olisi voinut aavistaa. "Normaali" ihminenhän ei pysty näin lahkakkasti valehtelemaan, ainakaan itse en pystyisi..Tuntisin heti perään huonoa omatuntoa että olisi pakko tunnustaa. Että miten pystyy taas jatkossa luottamaan kun kumppanina on rehellinen ja kunnollinen mies. Mistäs sitä taas tietää onko hänelläkin yhtä paljon luurankoja kaapissa. Kamalaa tämä itsesuojeluvaiston ääretön kehittyminen.