Olen monesti miettinyt, että monet avioliitossa elävät ihmiset eivät oikeasti ymmärrä, miten itse asiassa hyvin heillä on asiat. Kumppanissa nähdään kaikki piirteet ärsyttävinä ja kyllästytään kaikin puolin. Mutta oletteko miettineet sitä, jos on täysin yksin, joutuu kaikesta selviytymään yksin? Ei ole ketään, jonka olkapäähän voisi joskus nojata. Ei voi jakaa asioita kenenkään kanssa. Jos töissä jokin painaa mieltä, ei voi purkaa kotona mitään. Ei voi valittaa kenellekään. Ei saa fyysistä lämpöä keneltäkään. Mutta se hyvä puoli sinkkuudessa on, että olen tullut paljon avoimemmaksi ja iloisemmaksi ihmisten kanssa. Koska joudun olemaan yksin, tarvitsen henkistä lämpöä jostain ja tarvitsevuuteni heijastuu ympäröiviin ihmisiin. Ihmiset eivät pidä minua kylmänä vaan tulevat juttelemaan kaikkea ja lähestyvät ja se tuntuu mukavalta. Jos en olisi käynyt läpi tuskallista erohelvettiä, en olisi tällainen vaan samanlainen valittaja kuin kaikki muutkin. Joskus kärsimys jalostaa.
Hyvin ovat asiat monilla
Sinkku*
8750
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jos kumppania kaipaa vain valituksen kuunteluun
ja muuhun paskan purkamiseen , on viisainta
elellä yksin. Ole siis onnellinen.
Et ymmärtänyt kirjoittajan pointtia. Nimenomaan ihmetyttää ne ihmiset, jotka valittavat parisuhteesta kaikesta pienestä ja mitättömästä asiasta. Ulkopuolisena se kuulostaa todella turhalta narinalta.
halunnut ketään syyllistää. Jokaisella on omat murheensa enkä halua mestaroida kenenkään elämää. Halusin vain sanoa, että kun on menettänyt toisen ihmisen ja jää totaalisen yksin ja kun käy kaiken tuskan läpi siinä yksinäisyydessään läheisyydenpuutteessa, niin on pakko alkaa elämään toisella tavalla ja olla pienistäkin asioista iloinen. Monia asioita en osannut arvostaa. Nyt osaan arvostaa.
Itse sekä sinkkuna (aikuisena ja pitkään) että aviossa eläneenä voin sanoa, että satunnainen tympääntyminen yksinäisiin iltoihin on kuule lievää siihen vitutukseen jota toisen ihmisen kanssa eläminen voikaan aikaan saada.
mä mitenkä oo yksin, sää oot hommannu depiksen alun ittelles, komeropöhkö. Tosin =)
Ne eivät ymmärrä. Niin se taitaa olla, että vasta sitten kun jotain menettää, tajuaa mitä on ollut. Ja silloin liian myöhään...
Onneksi on paljon onnellisia keskenään tyytyväisiä ihmisiä. Se heijastuu joka suuntaan ja säteilee kauniisti kanssakäymisessä muittenkin kanssa. Tällaisten parien kanssaon ilo työskennellä. He eivät vaan itse ehkä tajua mitä heillä on. Mutta heillä on jotain tavoittelemisen arvoista, siitä olen vakuuttunut.
Yksin selviytyjät jäävät semmoisesta paitsi ja esittävät ulospäin selviytymistään, jota ei mielestäni todellisuudessa ole. On vain itsensä kovettamista, tunteitten paaduttamista ja muka ei-tarvitsevuutta. Sitä kun jatkuu riittävän kauan, alkaa itsekin uskoa, ettei tarvitse ketään. Mutta elämästä puuttuu paljon, jos puuttuu jakaminen, arkisten asioiden jakaminen. Siitähän se onni syntyy, kun voi jakaa asioita ja sielä sellaisen ihmisen kanssa, joka aidosti iloitsee hyvistä uutisistasi ja pienistä elämän ilon aiheista.
"Kaikesta selviytymään yksin? Ei ole ketään, jonka olkapäähän voisi joskus nojata. Ei voi jakaa asioita kenenkään kanssa. Jos töissä jokin painaa mieltä, ei voi purkaa kotona mitään. Ei voi valittaa kenellekään. Ei saa fyysistä lämpöä keneltäkään." Millaista turvattomuutta... Dementoitumisuhkat tulevat sitten viimeistään loppumetreillä kaiken päälle.
En oikein ymmärrä tota kärsimys jalostaa -ajattelua ainakaan omalta kohdaltani. Se kuulostaa pahalta, vaikka siinä piilee totuuden siemen. Olen lehdistä lukenut teistä hienoista ihmisistä, jotka kaikkein kärsimystensä keskellä ovat jaksaneet pyörittää arkeaan ja vielä ties mitenkä vaativissa tehtävissä (ja kaikki tämä hymyssä suin ulospäin). Ehkä kärsimyksestä paremmin selviää ja se voi jalostaakin, jos tietää, että se joskus loppuu ja tilanteeseen tulee varmasti muutos... Jos kärsimyksellä on tiedossa joku loppupiste, se varmaan paremmin toimii jalostanakin. Taatusti ne ymmärtävät paremmin ja ovat helposti lähestyttäviä kovan koulunsa jälkeen. Voi olla, että avioerokokemukset ja sen tapaiset vastaavat hyvinkin jotain terapiatutkintoja. Elämässä on edelleenkin paljon sellaista, mitä oppii vain kokemuksen kautta - ikävä kyllä.
Alkuperäisen kirjoittajan kanssa samoja kokemuksia. Nykyisin erilaisista ihmisten kohtaamisista nauttii, kun suurimman osan aikaa elää ihan yksikseen.
Minullakin on maine hyväntuulisena, avuliaana ja lempeänä ihmisenä. Ottajia olisi :-D
Mutta enpä tiedä haluanko enää ketään "vaivoikseni"! Kas, siinähän se jutju onkin: ihmisille jaksaa ja haluaa olla ystävälllisenä, kuuntelevana korvana, kun on tarpeeksi aikaa myös itselleen ja omalle hyvinvoinnille. Kyllä sellaiset miehet (ikäiseni = n. 50 saati vanhemmat) ovat harvassa, jotka eivät kuormita vaimoparkaa arkielämässä. Nyt elän "kaukosuhteessa". Mies haluaisi läheisempää, mutta minä nautin ja ilmeisesti t a r v i t s e n runsaasti yksinoloa. Vaikka sitten joutuukin tekemään kaiken itse. No, luonteeni on sellainen, että kotihommissa yritän suoriutua omin nokkineni tai sitten delegoin tehtävän kokonaan jollekin muulle - tiimityöskentely kotikentällä ei oikein suju!
Kiitos viisaasta viestistäsi.
Sinulla käy vain niin kuin monille viesteille, että osittain ovat helmiä joita moni ei ymmärrä. Tulet saamaan nälvimistä ja pöhköä tekstiä osaksesi, mutta kirjoituksesi on tosi viisas
Fiskuna ihmisenä tulet pärjäämään. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja siunausta tai jotain maallista hyvää vakaumuksesi mukaan (saat itse valita!)