Kertokaas naiset miten olette selvinneet tälläisestä tilanteesta.
Aloitimme seurustelemaan kumppanini kanssa 16- vuotiaana, eli n.10 vuotta on yhteistä taivalta takana, olemme nyt 25 vuotiaita. Olemme kumpikin asuneet työn ja opiskelujen takia eri paikkakunnilla, mutta lomat olemme viettäneet yhdessä aina. suhteessamme asiat on ollut tähän asti todella hyvin.
Nyt tyttöystävääni alkoi painaa asiat, tunteet ovat säilyneet samana mutta siltikkään ei tunnu hyvältä olla yhdessä, asiasta kun häneltä kysyy niin hän ei itsekkään osaa kertoa mistä asiat johtuvat..sen verran hän on osannut asiasta kertoa, että haluaisi löytää syyn siihen että miks hän haluaa jatkaa elämää eteenpäin kanssani. Kertokaa minulle naiset kun en miehenä tiedä että voinko auttaa tässä asiassa häntä. Miten olette löytäneet oman sisäisen kasvun ja aikuistumisen tai ratkaisun siihen miten asiassa päästäisiin eteenpäin.
Aloitimme seurustelemaan kumppanini kanssa 16- vuotiaana, eli n.10 vuotta on yhteistä taivalta takana, olemme nyt 25 vuotiaita. Olemme kumpikin asuneet työn ja opiskelujen takia eri paikkakunnilla, mutta lomat olemme viettäneet yhdessä aina. suhteessamme asiat on ollut tähän asti todella hyvin.
Nyt tyttöystävääni alkoi painaa asiat, tunteet ovat säilyneet samana mutta siltikkään ei tunnu hyvältä olla yhdessä, asiasta kun häneltä kysyy niin hän ei itsekkään osaa kertoa mistä asiat johtuvat..sen verran hän on osannut asiasta kertoa, että haluaisi löytää syyn siihen että miks hän haluaa jatkaa elämää eteenpäin kanssani. Kertokaa minulle naiset kun en miehenä tiedä että voinko auttaa tässä asiassa häntä. Miten olette löytäneet oman sisäisen kasvun ja aikuistumisen tai ratkaisun siihen miten asiassa päästäisiin eteenpäin.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Joo puhuminen on tosiaan ollut hänen puolelta vaikeaa, hän ahdistuu ja väsyy kun aiheesta puhutaan. Olen antanut hänen miettiä asioita ihan kaikessa rauhassa, pitämättä häneen yhteyttä, hänen pyyntöään kunnioittaen. Suuri kiitos sinulle vastauksesta!
Ymmärrän, mun itseni on ollut ja on yhä todella vaikea puhua. Kirjoittaminen on mulle itse asiassa helpompaa, ja toisinaan olenkin sitten pistänyt pitkän kirjeen (paperilla tai s-posti). Sitäkin voisi kokeilla.
Mä itse oli 27 kun valmistuin, ja mulla oli kanssa pitkä suhde takana. Ja erilläänasumisesta yhteenmuutto (oltii kyllä kesät ja mun harjoittelut jo asuttukin yhdessä) edessä. Jotenkin silloin kovasti kaipasin vahvistusta sille, että se toinen tosissaan ja oikeasti haluaa mun kanssa asua. Sanoina ja tekoina.
Ja naisena tuossa iässä pakostakin pohtii sitten sitä jälkikasvuakin, ja sitä, että haluaako tuo toinen ihminen nyt varmasi ja mun kanssa lapsen/lapsia, ja tuleeko se olemaan mukana oikeasti siinä kasvatushommassa. Mun juttu päättyi niin, että tulin siihen tulokseen, että se toinen ei halua - vaan että se haluaa vain kermat päältä, eli jatkaa poikamieselämää, ja mun kohta ois olla kotitalouskone ja äiti ja jos lapsia tulisi niin mun pitäisi "pakottaa" hänet ne tekemään...ja pakottaminen ja pyytely ja perustelu puhumattakaan "vahingosta vahingossa" ei ole mun tyyli, joten katsoin parhaimmaksi silloin sitten lähteä eri teille. Eli en saanut vahvistusta, en sanoina, enkä myöskään tekoina (vietti edelleen sitä hulvatonta poikamieselämää... jonne mä en mahtunut; ei silti käsittääkseni vieraissa ollut).
Mutta yksi suuri ongelma tosiaan oli, että me ei osattu oikein puhua. Mä olen huono, ja se oli vielä surkeampi puhumishommassa.
Omat tunteeni häntä kohtaan on kasvaneet vuosi vuodelta ja olen kertonut hänelle sanoin ja teon että haluan elää ja olla hänen kanssa. Oma poikamies elämä tuli vietettyä 18-19 vuotiaana joten sekin on jo elämässä koettu. lapset, naimisiin meno on kummallakin ollut selvät että missä vaiheessa ne sopisi suhteeseen.
Tuntuu vain itsestä todella pahalta odottaa vastausta että haluaako hän olla yhdessä vai erota. :(
Luulenpa, että ruoho aidan toisella puolella on tyttöystäväsi näkökulmasta tällä hetkellä paljon vihreämpää kuin siellä teidän jalkojenne alla.
Hän on nyt saanut päähänsä, että maailmassa voi olla hänelle paljon parempia miehiä, ehkä suuria rakkaustarinoita ja suuria tunteita ynnä muuta. Saattaa olla jopa joku ihan tietty mies kiikarissa.
Ovatko vapaa-ajan kiinnostuksenne samat? Entä muut mieltymyksenne? Jos niissä on suuria eroja, kumppanisi luultavasti tuntee vielä suurempaa houkutusta kokeilla muita vaihtoehtoja. Intuitiivisesti se saattaa olla ihan oikein, koska maailmassa on paljon liittoja, joissa turhautuneilla nelikymppisillä ei ole mahdollisten lasten jälkeen oikeastaan mitään muuta yhteistä kuin sattuma, joka vei heidät liian nuorina yhteen.
Se on varmasti monien pikkuasioiden summa, joka ratkaisee. Nythän ei voi tietää, onko hän jopa aivan hilkulla jättää sinut ja olisi ehkä jättänytkin, jos suhde ei olisi niin pitkäkestoinen. Lähes 10 vuotta yhdessä on 25-vuotiaan kohdalla todella pitkä aika, mikä tekee suhteen lopettamisesta erittäin vaikeaa. Silloinkin vaikka haluaisi mieluummin lopettaa kuin jatkaa! Luopuminen tutusta ja turvallisesta on vaikeaa.
Jos tämä nykyinen kriisi ei selviä kunnolla, se voi ja varmasti tuleekin takaisin entistä rajummin viiden vuoden päästä kolmekymppisenä.
Jotkut parit ottavat aikalisän ja niin sanotusti tapailevat muita ihmisiä välillä. Sellainen voisi ratkaista asian jopa sinun eduksesi pitkällä aikavälillä, koska tuttu ja turvallinen houkuttelee äkkiä, jos saa pahasti siipeensä. Kaikki eivät kylläkään kestä edes ajatusta välivaiheesta, jonka aikana käydään koeajamassa muita miehiä/naisia ennen kuin tehdään päätöksiä yhteisestä tulevaisuudesta. Itse en pystyisi sellaiseen.
Tähän ei ole loogista ratkaisua, sillä koko kriisi liittyy tunteisiin. Eri tunteet vetävät eri suuntiin.
Meidän kiinnostuksen kohteet on ja ovat melkein samat, ja olen hänen tarpeitten mukaisesti laajentanut kiinnostustani uusiin asioihin mitä hän minulle on ehdottanut.
En usko että hän uutta suhdetta hakee tai ei ainakaan ole sitä kertonut, kun olen häneltä pyytänyt että kertoisi asioista niinkuin se on.
Olen varmaankin aika samanlaisessa tilanteessa kuin tyttöystäväsi. Olen 27-vuotias, seurustellut poikaystäväni kanssa 10 vuotta. Olemme asuneet yhdessä nyt reilun vuoden, sitä ennen vain kesäisin. Olemme opiskelleet eri paikkakunnilla ja olen itse asunut ulkomaillakin välillä. Meillä on ollut todella "kivaa" yhdessä, meillä on yhteisiä kiinnostuksen kohteita, samankaltaiset tulevaisuuden haaveet ja paljon yhteisiä ystäviä. Elämämme ovat aikalailla nivoutuneet yhteen, koska olemme olleet niin kauan pari.
Muutaman viimeisen kuukauden aikana olen kuitenkin alkanut miettimään, haluanko sittenkin jotain muuta elämältäni ja onko "tämä nyt tässä". Poikaystäväni on ollut paljon poissa kotoa töiden takia ja olen alkanut tottumaan taas yksin oloon ja välillä tuntuu, että olen mieluummin yksin kuin hänen kanssaan. Olen käynyt tänä kesänä usein baareissa ilman poikaystävääni ja pari kuukautta sitten päädyin illan päätteeksi toisen miehen luo yöksi. Tapasin tätä miestä pari kertaa myöhemminkin ja harrastimme seksiä, mutta enää emme tapaa. Poikaystäväni ei tiedä tästä, enkä aio kertoakaan. Pelkään kuitenkin, että idioottimainen syrjähyppyni on vienyt pohjan parisuhteeltamme, enkä ole enää varma, pystymmekö jatkamaan. Poikaystäväni on mielestäni aivan ihana mies ja hän ansaitsisi minua paremman naisen itselleen. Olen viime aikoina ollut aika tyly häntä kohtaan, olen etäännyttänyt itseni hänestä ja alkanut elää "omaa elämääni". Pettämistä en ole näinä vuosi aiemmin edes harkinnut, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut vaikka millä mitalla. Aiemmin kuvittelen, etten koskaan pystyisi pettämään...
Puhumattomuus on suuri ongelma meidän suhteessa ja nyt tuon pettämisen jälkeen tuntuu entistä vaikeammalta alkaa puhua alkuperäisistä ongelmista (joita en edelleenkään oikein osaa nimetä). Minua on jo monta vuotta varoiteltu, että nuorena solmitut suhteet eivät kestä, mutta olen ollut eri mieltä. Nyt en enää ole varma.
se aika ihme nykyään jos on vaan yhden ihmisen kanssa koko elämänsä ajan ollut. Toisaalta ei se vaihtamallakaan parane, jos muuten menee hyvin.
"Toisaalta ei se vaihtamallakaan parane, jos muuten menee hyvin."
Se vain on paljon helpommin sanottu kuin tehty.
Tämän vuoksi on vaikeaa rakentaa suhdetta hyvin nuorena, koska osapuolet eivät kokemusten viisastamana tiedä, mitä haluavat, tarvitsevat ja odottavat toisesta ihmisestä.
Niin, ja kun ei ole ollut todellisia vaikeuksia elämässä, ei osaa arvostaa sitä hyvää, mitä on.
Usein sen tajuaa vasta menetettyään.