Kun menimme poikaystäväni kanssa yhteen noin vuosi sitten, jatkoin päivästä toiseen suunnitella kaikkea ihanaa: yhteistä tulevaisuutta aina lapsista rattoisiin eläkepäiviin. Vaikka olenkin vasta 20v. se tuntui hauskalta ja jatkoin ajatusleikkejäni täynnä luottamusta ja uskoa tulevaisuutta kohtaan.
Olemme joutuneet olemaan nyt jonkinaikaa erossa toisistamme opiskelujen tähden, mutta olemme kuitenkin pyrkineet näkemään vähintään kerran viikossa. Minut on kuitenkin vallannut kaamea ahdistus. Minusta on alkanut tuntua, etten sittenkään rakasta poikaystävääni.
Hän on maailman ihanin ja fiksuin ihminen, jolla on erittäin hellä sydän. Kaikin puolin täydellinen siis. Silti mieleeni on hiipinyt viimeaikina yhä useammin ajatus erosta. Tuntuu pahalta, kun tiedän, kuinka silmittömästi hän rakastaa minua. On puhunut yhteenmuutosta, kihloista ja siitä, kuinka ihanaa on löytää itselleen kumppani, jonka rinnalla voisi kulkea koko elämänsä. Minä teen hänet onnelliseksi, mutta itse vain ahdistun entistä enemmän, sillä pelkään, että jonakin päivänä minun on murrettava hänen sydämensä.
Olen tajunnut, että en ehkä koskaan ole häntä rakastanutkaan. Olen vain löytänyt parhaan ystävän. Ihmisen, jolle saatan jakaa jokaisen tuntoni ja minä hölmö luulin sitä rakkaudeksi. Nyt olen loukossa. Haluaisin kovasti rakastua. Olen jopa iltaisin rukoillut, että rakastuisin häneen, jotta kumpikaan ei joutuisi kärsimään. Lisäksi en haluaisi ikinä loukata saati menettää parasta ystävääni!
Voiko rakkaus kasvaa ajan kanssa? Vai onko kaikki jo tuhoon tuomittua... Onko täällä ketään, joka olisi joskus ollut samankaltaisessa tilanteessa. Olen niin väsynyt tähän. Auttakaa!
Olemme joutuneet olemaan nyt jonkinaikaa erossa toisistamme opiskelujen tähden, mutta olemme kuitenkin pyrkineet näkemään vähintään kerran viikossa. Minut on kuitenkin vallannut kaamea ahdistus. Minusta on alkanut tuntua, etten sittenkään rakasta poikaystävääni.
Hän on maailman ihanin ja fiksuin ihminen, jolla on erittäin hellä sydän. Kaikin puolin täydellinen siis. Silti mieleeni on hiipinyt viimeaikina yhä useammin ajatus erosta. Tuntuu pahalta, kun tiedän, kuinka silmittömästi hän rakastaa minua. On puhunut yhteenmuutosta, kihloista ja siitä, kuinka ihanaa on löytää itselleen kumppani, jonka rinnalla voisi kulkea koko elämänsä. Minä teen hänet onnelliseksi, mutta itse vain ahdistun entistä enemmän, sillä pelkään, että jonakin päivänä minun on murrettava hänen sydämensä.
Olen tajunnut, että en ehkä koskaan ole häntä rakastanutkaan. Olen vain löytänyt parhaan ystävän. Ihmisen, jolle saatan jakaa jokaisen tuntoni ja minä hölmö luulin sitä rakkaudeksi. Nyt olen loukossa. Haluaisin kovasti rakastua. Olen jopa iltaisin rukoillut, että rakastuisin häneen, jotta kumpikaan ei joutuisi kärsimään. Lisäksi en haluaisi ikinä loukata saati menettää parasta ystävääni!
Voiko rakkaus kasvaa ajan kanssa? Vai onko kaikki jo tuhoon tuomittua... Onko täällä ketään, joka olisi joskus ollut samankaltaisessa tilanteessa. Olen niin väsynyt tähän. Auttakaa!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Lyhykäisesti sanottuna et taida ymmärtää rakkaudesta vielä yhtään mitään.
Annapa, kun pappa kertoo. Jätät tuon pojan ja siirryt elämään romanssien täyteistä elämää. Romanssit kestävät aina aikansa ja sitten ne loppuvat. Kaava on: ensihuuma - tasaantuminen - eroajatukset - ero - uusi suhde - ensihuuma - tasaantuminen - eroajatukset - ero - uusi suhde - ensihuuma jne. Jos lopulta olet itkenyt, kitunut ja hakannut päätäsi seinään riittävästi, jotta olet tajunnut, mitä todellinen rakkaus _ei ole_, niin siinä vaiheessa voit muistella, miten kiva se yksi poika olikaan silloin kauan sitten. Voit myös lausahtaa: Harmi, ettei nuorena ymmärtänyt, mikä on rakastumisen tunteen ja rakkauden/rakastamisen ero. Kyllähän se pappa minulle internetissä kirjoitti, mutta ei sitä silloin tajunnut.
Kaikki eivät kyllä opi edes kantapään kautta. Ne ihmiset toistavat tuota kaavaa elämänsä loppuun asti.
Tässä yksi tehtävä: pohdi, mitä ja missä rakkaus on. Varmasti keksit, että rakkaus on sinussa. Ehkä tätä kautta voisi olla mahdollista oivaltaa, mitä rakkaus on.
Toisaalta turhaanhan minä tätä kirjoitan. Ihminen, joka ei ole oivaltanut rakkauden olemusta, ei voi tajuta tätä tekstiä niin että syntyisi sisäinen ymmärrys. Ilman sisäistä ymmärrystä tuosta nykyisestä suhteestakaan ei tule hyvää ja kestävää parisuhdetta, koska ne muut ajatukset ja hömpötykset jäävät vaivaamaan. Mutta onpa tässä ainakin siemen, joka voi tuottaa satoa joskus. Kiitä pappaa sitten, kun joskus lamppu syttyy.
että miten sen saisi tajuttua ettei tätä parempaa elämää ole tulossa. Itse olen kitkutellut jo toista vuotta näissä samoissa tunnelmissa. Ei oo mitään tunnetta. Seksi tökkii kun ei kiinnosta. Tullaan kuitenkin hyvin toimeen. Ei riidellä paljon ja sovitaan toinen toisellemme jollain tavalla. Harrastuksia on molemmilla ja käydään ihan yksinäänkin tuulettumassa.
ole koskaan ollut kumppaniini ihastunut vaan lähdin suhteeseen lähinnä järkipohjalta koska en uskonut saavani koskaan ketään muuten. Mitään alkuhuumaa ei siis ollut joten sekään ei oikein voi olla syynä eroajatuksiini.
olen sitä mieltä, että kipinää täytyy olla ja paljon. Intohimoton suhde on tosiaan kuin eläisi jo eläkepäiviään.
Itselläni on tällä hetkellä sellainen suhde, että olemme kuin yö ja päivä muuten, mutta sänkytouhut kinnostavat aina molempia... aina sitä kiihottuu toisesta uudestaan ja uudestaan.
Suhteessa täytyisi silti kaikki olla kohdillaan, ennen kuin voi harkita loppuelämää yhdessä.
vain kemiallinen tapahtuma voi haihtua jo aamun valjetessa tai pisimmillään 2- 3 vuotta.Sen jälkeen tulee älyllinen päättäminen rakastaa. Nämä kaksi eri asiaa on voitu aivokuvauksin todeta.Lue Tieteen Kuvalehti 3 vuodelta 05. Lue myös Anthony de Mello Havahtuminen
Tauon pitäminen voi toimia. Kunhan teet selväksi että et oikeasti ole jättämässä häntä. No, sekin voi kyllä toimia että pidätte perusteellisen tauon, ettekä ole missään tekemisissä. Voit päästä ahdistuksestasi siinä ajassa. Sitten voit herätä siihen tunteeseen että hän mies, jonka kanssa haluat elää - tai sitten et.
Itse voin omalta kohdalta sanoa, että puhuin nuorempana aina, että rakkauden pitää leimahtaa heti, eikä se voi kehittyä aikojen saatossa. Minulla meni aikaa että tajusin, että kyllähän se on tämä mies, jota rakastan, vaikka aikani mietinkin nuoruuden rakkauksia yms. - josko sittenkin tuolla jossain olisi joku "parempi" jne. Sinulla voi olla vain sisällä jotain pelkoja, joiden takia torjut hänet tai sitten voihan tilanne toki olla se, että kaipaat sitä kipinää. Mutta minun tapauksessani alkoi kipinöimään vähän viiveellä. Haluatko sitä kipinää sitten hakea kenestä, onkin toinen juttu.
Homma riippuu siis aikalailla sinusta, miten tunteet kehittyvät. Olet niin nuori, että pakostakin mietit yhtä sun toista. Toisaalta voisi kehottaa kokeilemaan vielä seurustelua muidenkin kanssa, toisaalta voit menettää hänet, joka on sinulle kuitenkin todella tärkeä. Kaikkea ei voi saada.
tunteiden selkiinnyttämiseen.
"Kuten tuuli saa kynttilän sammumaan, mutta nuotion roihahtamaan, saa etäisyys ihastuksen sammumaan, mutta rakkauden roihuamaan." En muista sanatarkasti, mutta jonkun viisaan lausuma totuus meni suunnilleen noin.
Tiedän kokemuksesta, että tuo pitää paikkansa. Jouduin olosuhteiden pakosta olemaan puoli vuotta erossa miesystävästäni. Emme pitäneet yhteyttä, mutta molemmat ikävöimme toisiamme ihan hirveästi koko tuon ajan. Ei ollut epäselvyyttä jatkosta, kun jälleen tapasimme.