Meillä on takana pitkä suhde. Pitkään alussa olimme hyvin rakastuneita. Sitten jotakin tapahtui. En tiedä, mitä. Meistä tuli kuin vihamiehiä. Mieheni oikeastaan hylkäsi minut ja alkoi elää kuin poikamies, salasi menonsa ja asiansa, mukaan lukien yhteiset, isot raha-asiamme, joista yksin päätti. Minun rahani on aina käytetty arjen pyörittämiseen. Huolehdin kodista ja neljästä lapsestamme. Sain päivittäin kuulla arvostelua ylipainostani ja ulkonäöstäni, minussa oli kaikki väärin. Koko perhe pomppii mieheni pillin mukaan, koska jos hänen kovempi äänensä ei riitä hallitsemaan asioita, hän ottaa käyttöön fyysisen voiman. Toisinaan hän pitää mykkäkoulua, joka minulle puheliaana on raskasta. Minä kai väsyin ja masennuin vaikeasti.
Tammikuussa mieheni taas kerran jätti minut ilman ennakkoilmoitusta lähtiessään laivaristeilylle. Neljään päivään hän ei vastannut viesteihin ja sitten ilmoitti haluavansa avioeron. Hain viimeisilläni voimillani avioeroa, mutta mieheni muuttikin mielensä ja halusi minut takaisin. Hän myönsi toimineensa väärin minua kohtaan.
Masennukseni jotenkin helpotti ja kuin heräsin karmeaan todellisuuteen, että en riitä miehelleni ja hän kiinnostunut muista naisista. Murruin täysin psyykkisesti enkä pystynyt eroon ja palasin kotiin toukokuussa. Tulin silloin yllättäen mustasukkaiseksi miehestäni. Tähän asti mieheni oli ollut minusta erittäin mustasukkainen. Mieheni on haluton keskustelemaan, mutta olemme muutaman kerran käyneet pariterapiassa.
En siis pystynyt eroon, mutta voin suhteessamme huonosti. Mieheni kyllä on yrittänyt muuttua, mutta muutos on vaikeaa ja tosiasia on, että kovin isot muutokset meissä kummassakaan eivät ole mahdollisia. Ja kumpikin me tiedämme sen. Meille tulee toistuvasti pahoja riitoja ja tappeluja, osittain koska mieleeni nousevat jatkuvasti vanhat loukkaukset, joita olen mieheni taholta kokenut.
Minä haluaisin puhua näistä asioista, mutta mieheni kokee tämän haukkumiseksi, jota se ei ole. Yritän vain epätoivoisesti purkaa pahaa mieltäni. Olen kyllä puhunut muillekin, mutta haluaisin vain kuulla, mitä mieheni päässä liikkui silloin, kun hän teki väärin minua kohtaan ja mitä hän ajattelee nyt. Pahalta tuntuu myös se, että mieheni ei oma-alotteisesti pyydä koskaan anteeksi. Tuntuu kuin hän olisi jotenkin empatiakyvytön ja suorastaan vailla omaatuntoa.
Pelkään, että tulen loukatuksi uudestaan. Minulla on vaikeita itsetunto-ongelmia ja pelkään aivan hirveästi hylätyksi tulemista.
Tunnen olevani umpikujassa. Kiinni tässä suhteessa, riippuvainen miehestäni. Ja olen aina vain katkera menneistä. Mieheni mukaan meidän pitäisi vain unohtaa menneet ja jatkaa puhtaalta pöydältä. Monet ovat sanoneet minulle, että kaikki miehet eivät vain kykene keskustelemaan.
Miten voin päästä katkeruudestani?
Tammikuussa mieheni taas kerran jätti minut ilman ennakkoilmoitusta lähtiessään laivaristeilylle. Neljään päivään hän ei vastannut viesteihin ja sitten ilmoitti haluavansa avioeron. Hain viimeisilläni voimillani avioeroa, mutta mieheni muuttikin mielensä ja halusi minut takaisin. Hän myönsi toimineensa väärin minua kohtaan.
Masennukseni jotenkin helpotti ja kuin heräsin karmeaan todellisuuteen, että en riitä miehelleni ja hän kiinnostunut muista naisista. Murruin täysin psyykkisesti enkä pystynyt eroon ja palasin kotiin toukokuussa. Tulin silloin yllättäen mustasukkaiseksi miehestäni. Tähän asti mieheni oli ollut minusta erittäin mustasukkainen. Mieheni on haluton keskustelemaan, mutta olemme muutaman kerran käyneet pariterapiassa.
En siis pystynyt eroon, mutta voin suhteessamme huonosti. Mieheni kyllä on yrittänyt muuttua, mutta muutos on vaikeaa ja tosiasia on, että kovin isot muutokset meissä kummassakaan eivät ole mahdollisia. Ja kumpikin me tiedämme sen. Meille tulee toistuvasti pahoja riitoja ja tappeluja, osittain koska mieleeni nousevat jatkuvasti vanhat loukkaukset, joita olen mieheni taholta kokenut.
Minä haluaisin puhua näistä asioista, mutta mieheni kokee tämän haukkumiseksi, jota se ei ole. Yritän vain epätoivoisesti purkaa pahaa mieltäni. Olen kyllä puhunut muillekin, mutta haluaisin vain kuulla, mitä mieheni päässä liikkui silloin, kun hän teki väärin minua kohtaan ja mitä hän ajattelee nyt. Pahalta tuntuu myös se, että mieheni ei oma-alotteisesti pyydä koskaan anteeksi. Tuntuu kuin hän olisi jotenkin empatiakyvytön ja suorastaan vailla omaatuntoa.
Pelkään, että tulen loukatuksi uudestaan. Minulla on vaikeita itsetunto-ongelmia ja pelkään aivan hirveästi hylätyksi tulemista.
Tunnen olevani umpikujassa. Kiinni tässä suhteessa, riippuvainen miehestäni. Ja olen aina vain katkera menneistä. Mieheni mukaan meidän pitäisi vain unohtaa menneet ja jatkaa puhtaalta pöydältä. Monet ovat sanoneet minulle, että kaikki miehet eivät vain kykene keskustelemaan.
Miten voin päästä katkeruudestani?
Vastaukset 18
Vanhimmat
No - sinkkunaisena sanoisin, että toisinaan on tosiaankin parempi elää ilman miehiä.
Sehän tappaa sut henkisesti.
Jos miehesi käyttäytyy tuolla tavalla, hän ei arvosta eikä kunnioita sinua! Totuus on että miehesi hakee sinulta ruuan ja puhtaat vaatteet ja siivotun kodin. Mutta seksin hän hakee muualta.
Kun mies alkaa elää suhteessa kuin poikamies, ja salaa menojaan, se tarkoittaa että hänellä on toinen nainen.
Pelasta itsesi ja lapsesi ja jätä miehesi.
harkitse eroa vakavasti. Osa itsetunto-ongelmasta johtui miehesi huonosta kohtelusta. Kun olet pitempään yksin tulet huomaamaan että sitä pärjää jopa paremmin ilman hankalaa kumppania joka ei sinua arvosta. Itsellä sain aina syytöksiä vaimolta enkä ollut mihinkäs tarpeeksi hyvä. Eron jälkeen pärjään yksin lasten kanssa (olen 3 pienen lapsen yksinhuoltajaisä) paljon paremmin kuin aikanaan vaimon kanssa joka teki kaikesta kovin vaikeaa. Mutta hankalasta kumppanista on päästävä todellakin kokonaan eroon jotta saa sielunrauhan itselleen.
Joo, nuo kommentit olivat kuin omien ja jopa _mieheni_ kavereiden suusta. Yritin erota. Mutta en pystynyt siihen. Nyt yritän sitten tulla vahvemmaksi tässä suhteessa, joka on ihan pielessä. Lastemme vuoksi ajatus erosta tuntuu vaikeammalta kuin tammikuussa, kun olin niin vihainen tajutessani, ettei mieheni minusta välitä. En tiedä välitänkö itsekään, vaikka niin joku muu luulisikin. Motiivini roikkua hänessä on itsekäs epäonnistumisen ja itseni huonoksi tuntemisen pelko; ehkä vika suhteemme epäonnistumiseen on minussa ja hän voisi paremman naisen kanssa onnistua.
Mutta siis nyt ajattelen, että kun tuo katkeruus on yleensä niin tuomittua, että sille siis kai pitäisi minun itseni voida tehdä jotakin. Tai sitten olen niin patologinen tapaus, että mitään ei ole tehtävissä kohdallani?
en ymmärrä miksi se "katkeruus olisi tuomittua"
tottakait jos ihmistä kohdellaan huonosti ja satutetaan
on tulos _ katkeruus
kukaan ei sano että kaikki pitäisi antaa aina anteeksi ja ottaa uudestaan ja uudestaan paskaa vastaan.
ole rauhasssa katkera ja laita se voima lähtemiseen.
jos kirjkoituksesi oli totta ei katkeruutesi häviä mihinkään jos jäät,
lopulta olet vain katkera KOSKA JÄIT. !
lähde tai ole katkera ja kestä
sinuna tietäisin valintani.
tuntuu että miehesi yrittää hallita sinua.
kun sinulle ero sopi -hän haluaakin takaisin. jne.
sinuna en jäisi suhteeseen, ymmärrän kyllä miten vaikeaa siitä on lähteä. joka suhteessa kuitenkin jostain hyvää.
itse olen eronnut myös jokin aika sitten. helppoa ei ole ollut. saati sitä luottamusta on vaikea saada. mukava olisi kirjoitella kanssasi lissää. naisten kesken.
haluaisitko?
Eräs vanha ystävä sanoi minulle, että ihminen tehdään hulluksi juuri niin, että ensin tehdään ja sanotaan toista ja sitten taas lepytellään ja luvataan parempaa. Miten voin olla näin selkärangaton...
[email protected]
ovat noin säälittäviä raukkoja vailla omanarvon tunnetta???? Ihanko noin nössö olet, että annat miehesi "rääkätä" sinua. Senkus kitiset ja voit pahoin jos et osaa itseäsi puolustaa ja JÄTTÄÄ MULKKUA MIESTÄSI. Tai sitten teet samoin hänelle. Lähdet viikon reissuun kertomatta mitään.
En usko, että läheskään kaikki naiset ovat tällaisia. Minä vain. Enkä todellakaan ole ylpeä itsestäni.
Mikä on kahleeni? Minä itse. Minun pelkoni omista, kipeistä tunteistani.
nimissä on kyllä sanottava että en kyllä sinuna yrittäisi enään jatkaa suhdetta. Olen sun kirjoituksiisi vastannut joskus aikaisemminkin mutta silloin sain sen käsityksen että jotakin yritystä parannuksen suuntaan olisi.
Kun parisuhde on karikolla syystä tai toisesta niin sen saaminen selville vesille voi olla uskomattoman kova työ. Ja aina ei edes voi olla varma ollaanko selvillä vesillä, varsinkin jos toinen osapuoli ei osaa tai halua kommunikoida. Kuten aikaisemmassakin kommenteissa voin sanoa että puhun kokemuksesta sillä parhaillaan työstän itsekin tuota prosessia. Välillä on todella hyviä päiviä välillä ei, mutta jos kokonaisvaltaisesti katson suhdettani niin asiat on paremmin vaikka esim. minun toiveita ei niin hirveästi vielä kuunnellakaan mutta aikaisempaan nähden nekin on paremmin.
Minun neuvo siis on että jos kumppani ei halua keskustella edes pariterapian jatkeena niin aika huonot on onnistumisen mahdollisuudet. Eli ole rehellinen itsellesi sillä tässä elämässä jokaiselle kuuluu pala onnea ja se sulta nyt selvästi puuttuu.
Voimia sinulle mitä nyt sitten päätätkin tehdä.
Järjellä ajateltuna suhteemme ei toimi ja voin huonosti, ehkä puolisonkin. Toista en pysty muuttamaan ja itsekin voin muuttua vain vähän. Kunpa pystyisin eroon...
tuollaisen päätöksen tekeminen ole koskaan helppoa kun takana on yhteinen menneisyys ja sielläkin varmaan hienoja hetkiä. Mutta jos kumppani ei vain pysty muuttumaan eikä itse siihen kykene niin on minusta rehellisesti katsottava faktoja silmiin ja toimittava itsekkäästi. Meillä ei ole kun yksi henkiriepu ja sillekin tulisi onnea suoda että kestäisi hieman pidempää.
Tiedän ihan tarkkaan miltä tuo päätöksen teko tuntuu ja varmasti minulle olisi ihan yhtä vaikeaa. Mutta jos tie on pystyssä ja toista asia ei kiinnosta niin aika vähän siinä enään on tehtävissä. Voit kuitenkin lohduttaa mieltäsi että kaikkesi olet tehnyt.
Asiat tuntuvat vaikeilta. Meillä on takana paljon ihania vuosia. Sitten tapahtui kai jotakin, jota en käsitä.
Puolisoni on pyytänyt mahdollisuutta suhteellemme. Hän myöntää virheitäänkin, vaikkakin taitaa olla niin, että paljon hänessä on sellaista minulle tuhoisaa, jota hän ei käsitä eikä hän toimi kurjasti tietoisesti. Ja itsekin olen hankala ihminen.
Minun ongelmani on se, etten kestä erillisyyttä. Että minä ole minä ja muut ovat muita. Enkä minä tiedä tai osaa sanoa, mitä minä oikein haluan; haluanko jatkaa suhdettamme vai en.
se on juuri noin, mutta jos käy syvällisen keskustelun kumppanin kanssa ja kumpkin sitten tahoillaan pohtii mitä haluaa tulevaisuudelta niin ehkä se suunta tulee selväksi kuinka toimia. Näin tuo on on jotenkin toiminut meillä mutta toki olen päättänyt että yhtään uutta harmia en enää jaksa. Samoin tiedän kyllä mitä vastaan jos vaimo kysyy että onko tässä enää mieltä jatkaa. Itse olen muuttunut (siihen suuntaan johon minun toivottiin) ja siten antanut itsestäni kaiken mitä annettava on. Jos se ei riitä niin on sitten parempi erota. Näin olen asian itselle sopinut ja vain aika voi näyttää kuinka jatketaan.
nousi ihan pala kurkkuun, sillä elät sitä elämää mitä minä elin vielä 2005 vuoden alussa. se oli painajaismaista ja olin niin lopen loppu. mies petti, pahoinpiteli niin henkisesti kuin fyysisesti. katosi milloin kenenkin naisen luokse moneksi päiväksi. olin niin väsynyt ja rikki henkisesti että toivoin kuolemaa mutta lapsen takia en päiviäni päättänyt.
eräänä tammikuun aamuna rattijuoppo törmäsi autooni ja lensin kotteroni kanssa 18 metriä. kumma kyllä selvisin suuremmitta vammoitta, vaikka autosta oli puolet jäljellä. amppari pojat "pakottivat" minut sairaalaan, missä minua paikattiin ja kuvattiin. kuvien ja muiden tutkimusten jälkeen soitin miehelleni, jos hän hakisi minut sairaalasta pois. muistan aina miten hän sanoi hakevansa jos PAKKO on. häpesin kun näin hoitajan säälivän ja tyrmistyneen katseen. olinhan kolhinut pääni ja kotiutuakseni minut piti hakea(aivoverenvuoto vaara)sairaalasta ja yksin en saanut olla. jos olisin nukkunut niin minua olisi pitänyt herätellä muutaman tunnin välein, jotta näkyisi onko tajunnan taso normaali. sain herättelystä kirjalliset ohjeet mukaani;)
kuten arvaat eihän hän vaivautunut minua herättelemään, vaan jätti minut yksin ja vieläpä 5-vuotiaan lapsen kanssa. silloin ymmärsin tunnetasolla jotain.tajusin ettei hän kykene empatiaan, eikä välitä kenestäkään ihmisestä ei edes lapsestaan vaan on tunnevammainen. silti minulla ei vielä tuolloin ollut voimia tehdä eron eteen vielä mitään konkreettista ja jotenkin toivoin olevani väärässä hänen suhteensa.
parin viikon sairasloman jälkeen sain kirjeen sairaalasta. pyydettiin ottamaan pikemmin yhteyttä lääkäriin ja menemään uusiin röntgen kuviin. soitin lääkärille ja kummastelin että miksi ne uudet kuvat piti ottaa. lekuri oli vaisu ja kierteli asiaa. lopulta kun suutuin niin kertoi heidän epäilevän luu kasvainta. uusien kuvien jälkeen jouduin odottamaan tulosta viikonlopun yli. netistä sitten luin kaiken mahdollisen luusyövästä ja hoidoista( amputaatio jne).
ehtisin hautaamaan itseni monta kertaa sinä viikonloppuna ja pohtimaan pienen lapseni kohtaloa ja surua. mies vain hoki että sen siitä saat kun poltat tupakkaa ja miten olen tuhonnut tupakoimalla suhteen ja ajanut hänet toisiin naisiin( hänestä hänen syntinsä olivat pienempiä kuin tupakointi, joten tajuat kuinka sairas päästään hän oli) ja kuinka hän etsii uuden äidin lapselle. tämä viimeinen kommentti oli jo huippu.
en katunut mitään mitä olin elämässäni tehnyt, mutta kaduin syvästi mitä olin jättänyt tekemättä. olin elänyt toisen ihmisen sääntöjen mukaan, kurjuudessa, alistettuna enkä ollut kokenut koskaan normaalia parisuhdetta enkä uskonut koskaan kokevani sillä uskoin kuolevani. ketä oli syyllinen? minä ja sen tajuaminen oli järkytys.
maaliskuussa muutin lapsen kanssa pois yhteisestä " kodistamme"( mies ei eroa halunnut mistään hinnasta!) ja siitä alkoi henkinen kasvuni ja eheytyminen. toisinaan elämä taitaa pakottaa meidät tekemään päätöksiä kun olemme heikoimmillamme. elämä heitti kahdesti kuoleman vaaran tielleni ennen kuin tajusin/pystyin kerätä voimani ja häipyä. se kannatti.
toivon todella, että saisit koottua voimasi ja pystyisit eroon. huomaisit kuinka paljon paremmaksi sinun elämäsi muuttuisi pikku hiljaa ja viimeistään parin vuoden päästä kiittäisit itseäsi viisaasta päätöksestäsi. sinulla on oikeus onneen ja terveeseen itsetuntoon. ja muistathan että elät vain tämän kerran...
Tuossa oli piirteitä siitä, mitä elämäni on ollut, ainakin viimeiset vuodet. Minäkin muuten jouduin onnettomuuteen ja minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. Maattuani tuntitolkulla ison sairaalan ensiavussa odottamassa hoitoa, kykenemättä useaan tuntiin vastaamaan puhelimeen, mieheni ensimmäiset kommentit olevat, että miksi et vastannut puhelimeen, kun soitin.
En vain pysty irrottamaan miehestäni, jonka uskon olevan sokea omalle luonteelleen ja näin ollen muutos, vaikka hän sitä ehkä haluaisikin, on mahdotonta.
Mieheni on haluton keskustelemaan. Hän välttää sitä kaikin keinoin ja siitä seuraa riitaa. Aina jälkikäteen hän on nöyrempi,kuin täysin toinen mies ja sanoo rakastavansa minua ja haluavansa jatkaa.
Minä en ole tyytyväinen. Minä en tiedä, mitä minä haluan. Minä olen heikko.