Asumme miehen kanssa omissa asunnoissa. Kun hän lähtee esim. yhdessä vietetyn vkonlopun jälkeen omalle asunnolleen, ahdistun.
Minulle tulee vaikea olo, tuntuu että tarvitsen jonkun ihmisen olevan läsnä, ja soittelen kavereille kun en miehelle kehtaa. Pyörin vain asunnossa enkä osaa keskittyä mihinkään. Olo on vaikea.
Viikon mentyä eteenpäin ahdistus hellittää ja nautin jo hiljalleen yksinolostakin.
Mutta ahdistun aina, kun mies lähtee oltuaan yön pari luonani, ja meillä on ollut hauskaa. Miksi?
Emme voi asua yhdessä käytännön syistä. Silti tuntuu pahalta kun mies "raivaa" itselleen omaa tilaa menemällä omalle asunnolleen. Tykkää joskus viettää iltoja ihan yksinäänkin. Asia tuntuu minua vaivaavan.
Pitäisikö minun huolestua reaktioistani? Onko se tervettä?
Minulle tulee vaikea olo, tuntuu että tarvitsen jonkun ihmisen olevan läsnä, ja soittelen kavereille kun en miehelle kehtaa. Pyörin vain asunnossa enkä osaa keskittyä mihinkään. Olo on vaikea.
Viikon mentyä eteenpäin ahdistus hellittää ja nautin jo hiljalleen yksinolostakin.
Mutta ahdistun aina, kun mies lähtee oltuaan yön pari luonani, ja meillä on ollut hauskaa. Miksi?
Emme voi asua yhdessä käytännön syistä. Silti tuntuu pahalta kun mies "raivaa" itselleen omaa tilaa menemällä omalle asunnolleen. Tykkää joskus viettää iltoja ihan yksinäänkin. Asia tuntuu minua vaivaavan.
Pitäisikö minun huolestua reaktioistani? Onko se tervettä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minäkin kärsin samasta ongelmasta. Mutta onhan se aika normaalia että ikävä tulee kun rakas ja turvallinen mies lähtee ja yksin sitten pitäisi olla ja nukkua. Tänään juuri ennen miehen lähtöä keskusteltiin tästä ja hänkin sanoi, että kun on niin tottunut toiseen, on vaikea yhtäkkiä olla yksin, vaikka tavallaan se joskus on myös hyvä juttu.
Jos asia olisi vakavampaa ja esim. läheisriippuvuutta siihen liittyy paljon muutakin, ei vain sitä että tekee mieli olla kullan lähellä.
Meillä ongelma on siinä, että kun toinen viihtyy paremmin omissa oloissaan ja toinen ei.
Toiselle yksinolo on suhteellisen normaalia, pitää vähintään kerta pari viikossa saada viettää ilta yksin. Onko tällaisesta ihmisestä pitempään parisuhteeseen? Miten hän sopeutuu jos asuu yhdessä ja on perhettä?
Itse en välitä paljoakaan yksinolosta. Silloin tällöin ok, mutta olen kasvanut koko lapsuuteni todella pienessä asunnossa sisarusten kanssa, jossa joutui jakamaan huoneetkin. Minä olen siis tottunut olemaan oma itseni vaikka muita olisikin paikalla.
Kokemuksia tällaisesta kellään? Miten yksinolosta nauttivan ihmisen kanssa menee?
Moikka!
Siis mä just tulin lukee keskusteluja ku mietin onko tää normaalia, ihanaa ku muilla on samanlaista, jotenki aina helpottaa :)
Mulla melko tuore suhde ja ennen sitä olin pitkässä parisuhteessa. En koskaan ole asunut yksin, nyt asun ja mies omassa asunnossaan. Mies on töissä kaikki viikot ja tekee niin pitkää päivää että ei ehditä nähdä kuin viikonloppuisin, jolloin mulla usein on töitä. Ahdistaa ihan hirveesti aina kun sunnuntaina tietää et kohta mies lähtee, eikä koskaan pyydä mua viereensä nukkumaan. Ei aina viitsi itse kysellä saisko tulla kainaloon.
Miehellä tämä on ensimmäinen pitkä suhde aikoihin, joten on tottunut olemaan yksin ja ilmeisesti myös nauttii välillä omasta rauhasta (mikä tietenkin on ymmärrettävää), mutta olen itse myös usein miettinyt, mitäs sitten jos joskus haluaisin muuttaa tämän miehen kanssa yhteen? Pystyykö se siihen, ja jos niin miten pitkän ajan jälkeen...
Eikä tämä ole läheisriippuvuutta, on vaan kova ikävä ku haluais enemmän yhteistä aikaa.
Kovin yleistä ja valitettavaa. Mutta rakastuessa se vain menee niin, ettei osaa tehdä mitään jos toinen ei ole siinä vierellä.
Joka muuta väittää, ei ole ollut rakastunut.
sitten jotain vikaa, sillä ihan oikeasti tykkään olla yksin tai no, lasteni kanssa. Vaikka onkin aivan ihanaa viettää viikonloppu kullan vieressä ja tehdä yhdessä kaikkea, mutta sunnuntaina on taas kiva lähtä kotiin ja touhuta omiaan.
Liekkö sitten se että mä olen aina miehen luona emme ole koskaan minun luonani.
Vaikka kesäloma oli aivan ihana kun saimme olle monta päivää kaksin ja tehdä kaikkea kivaa. En kaivannut kertaakaan yksin oloa.
Seurustelu aikamme oli minulle ainaista ikävää.Minä, ikäni asunut vanhempieni luona ja tämä mies, (minua reilu 10v vanhempi)tottunut ikänsä olemaan yksin...siis naisjuttuja ollut, muttei sellaista yhdessä asumista kuitenkaan.
Se oli kamalaa, kun viikonloppu päättyi ja jäin riutumaan moneksi päivää ilman hänen seuraansa.
Vuoden kestin tätä ja sitten vain änkesin asumaan miehen luo, ihmeen hyvin hänkin näyttää sopeutuvan uuteen ja erilaiseen tilanteeseen.Annan hänelle sitä hänen kaipaamaansa omaa aikaa ja istun yksin useana iltana viikossa, mutta aina se kömpii lopulta viereeni nukkumaan. =)
Kyllä sellainenkin mies oppii elämään yhdessä, perheenä joka kaipaa sitä omaakin aikaa ja yksinäisyyttä...pitää vain muistaa antaa hänelle se vapaus myös olla yksin.
Olen seurustellut nyt vuoden ihanan tytön kanssa. Itse olen 23 vuotias ja ainut lapsi perheessä. Tyttöystävällä on taas kaksi sisarusta. Häntä ahdistaa olla yksin. Itseäni alkaa ahdistamaan, jos en joskus saa olla yksin. Tämä on aiheuttanut suhteessa usein ongelmia.
Ensin kaikki on hyvin kun olen yksin ja häärään omia juttujani. Tyttö soittaa varsin vihaisen puhelun ja valittelee miten kaikki on niin huonosti. Tämän jälkeen tunnen itseni paskaksi jätkäksi ja homma korjaantuu vain jos taivun menemään hänen luokseen tai kutsun hänet luokseni. Jos en taivu niin en saa mitään aikaan, kun asia kaivaa takaraivossa.
Tämä on ensimmäinen pidempi suhde. Lyhempiä juttuja on ollut ja olen asunut yksin nyt jonkin aikaa. Tyttöystävälle on ollut ongelma tuo, että en halua muuttaa yhteen. Olen vain vastannut, että en ole valmis, kuten en olekkaan! Mua pelottaa se ajatus, että ei olisi paikkaa, johon saisin mennä ihan vain yksin omien ajatusteni kanssa. Lisäksi pieni mustasukkaisuus kalvaa tyttöystävääni, koska tuntee minut ennen seurustelua. Silloin minulla oli sellaisia ja tälläisiä "suhteita" ja kai pelkää, että yksin ollessani touhuan jotain hänen selkänsä takana.
Jos joku rikkoo suhteemme joskus, on se tämä asia.