Hei,
Olemme olleet vaimoni kanssa yhdessä kohta 15 vuotta, meillä on pienet lapset ja paljon duunia, siis varsin tavallista lapsiperheen elämää, kiireistä ja raskasta. Vaimoni on ollut nuoruudessa minua aktiivisempi ja kokeneempi, tosin on minullakin (onneksi) ollut aikaisempia suhteita. Silti ehkä minun ongelmani ainakin suhteemme alussa oli, että en ollut vielä oikein kypsä ja "juoksujani juossut". Fyysisesti olen ollut aina täysin uskollinen vaimolleni, mutta ajatuksissa ei voi väittää samaa. Muutamia vuosia sitten, olin hieman ihastunutkin erääseen naikkoseen, mutta nykyään olen todella onnellinen, että tämä ihastuminen ei johtanut mihinkään. En siis voi vakuuttaa olevani täysin pulmunen itsekään.
Joitakin vuosia sitten tein itselleni päätöksen, että en koskaan tulisi pettämään vaimoani (toivottavasti pitää).
Meillä ei minusta mene vaimoni kanssa hyvin. Emme ole koskaan oikein osanneet keskustella, olen huono puhumaan asioistani, toisaalta muistan vaimonikin joskus tokaisseen, että sellaiset asiat josta en tiedä ei vahingoita minua (luottamusta herättävä repliikki).
Itse elän nykyään jonkinlaista suhteemme renesanssia, olen vihdoin tajunnut kuinka arvokas homma tämä on, toisaalta johtuuko tämä tajuaminen siitä, että pelkään menettäväni tämän kaiken? Ihminen on tyhmä. Vaimoni puolestaan vaikuttaa todella viileältä ja etäiseltä. Minusta vaikuttaa, että hänellä on elämässään hauskaa ainoastaan työmatkoilla ja omien (kodin ulkopuolisten) harrastusten parissa.
Olen nähnyt tällä palstalla todella traagisia tarinoita, ehkä minun olisi syytä olla tyytyväinen. Toisaalta haluaisin tietää
olisiko vielä jotain tehtävissä, ennen kuin on myöhäistä.
Olen hieman harrastanut perinteistä "kasvojen kohotusta", lahjojen, yleisen huomioimisen ja ravintolan merkeissä. Toisaalta tällaiset eleet saattavat vain ärsyttää toista, jos suhde on palamassa loppuun.
Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia. Miten taion vaimoni jälleen rakastamaan minua? En tiedä olisiko hyötyä pelata avoimin kortein
ja vaikkapa kertoa omista ihastuksistani, vai liekö tällaisesta avoimuudesta vain haittaa tässä tilanteessa? En usko, että kukaan meistä voi pitkän suhteen aikana olla täysin immuuni ihastumisille, mutta minusta olisi parasta jakaa tällaisetkin tunteet ja (toivottavasti) yhdessä nauraa oman mielen hairahduksille.
Olemme olleet vaimoni kanssa yhdessä kohta 15 vuotta, meillä on pienet lapset ja paljon duunia, siis varsin tavallista lapsiperheen elämää, kiireistä ja raskasta. Vaimoni on ollut nuoruudessa minua aktiivisempi ja kokeneempi, tosin on minullakin (onneksi) ollut aikaisempia suhteita. Silti ehkä minun ongelmani ainakin suhteemme alussa oli, että en ollut vielä oikein kypsä ja "juoksujani juossut". Fyysisesti olen ollut aina täysin uskollinen vaimolleni, mutta ajatuksissa ei voi väittää samaa. Muutamia vuosia sitten, olin hieman ihastunutkin erääseen naikkoseen, mutta nykyään olen todella onnellinen, että tämä ihastuminen ei johtanut mihinkään. En siis voi vakuuttaa olevani täysin pulmunen itsekään.
Joitakin vuosia sitten tein itselleni päätöksen, että en koskaan tulisi pettämään vaimoani (toivottavasti pitää).
Meillä ei minusta mene vaimoni kanssa hyvin. Emme ole koskaan oikein osanneet keskustella, olen huono puhumaan asioistani, toisaalta muistan vaimonikin joskus tokaisseen, että sellaiset asiat josta en tiedä ei vahingoita minua (luottamusta herättävä repliikki).
Itse elän nykyään jonkinlaista suhteemme renesanssia, olen vihdoin tajunnut kuinka arvokas homma tämä on, toisaalta johtuuko tämä tajuaminen siitä, että pelkään menettäväni tämän kaiken? Ihminen on tyhmä. Vaimoni puolestaan vaikuttaa todella viileältä ja etäiseltä. Minusta vaikuttaa, että hänellä on elämässään hauskaa ainoastaan työmatkoilla ja omien (kodin ulkopuolisten) harrastusten parissa.
Olen nähnyt tällä palstalla todella traagisia tarinoita, ehkä minun olisi syytä olla tyytyväinen. Toisaalta haluaisin tietää
olisiko vielä jotain tehtävissä, ennen kuin on myöhäistä.
Olen hieman harrastanut perinteistä "kasvojen kohotusta", lahjojen, yleisen huomioimisen ja ravintolan merkeissä. Toisaalta tällaiset eleet saattavat vain ärsyttää toista, jos suhde on palamassa loppuun.
Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia. Miten taion vaimoni jälleen rakastamaan minua? En tiedä olisiko hyötyä pelata avoimin kortein
ja vaikkapa kertoa omista ihastuksistani, vai liekö tällaisesta avoimuudesta vain haittaa tässä tilanteessa? En usko, että kukaan meistä voi pitkän suhteen aikana olla täysin immuuni ihastumisille, mutta minusta olisi parasta jakaa tällaisetkin tunteet ja (toivottavasti) yhdessä nauraa oman mielen hairahduksille.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sanon saman neuvon kuin monelle muulle, ja jota en itse silti tahdo osata ja uskaltaa: KESKUSTELKAA, PUHUKAA. Se on ainut mahdollisuus ja tie. Oikeasti. Ja kaikista vaikein.
Mulle itselle kirjoittaminen on helpompaa, mutta saahan ne sanat sitenkin esille ja toiselle.
Jos olisit mun mies, niin mä toivoisin sydämeni pohjasta, jotta jaksaisit yrittää. Vaikka mä(kin) olen huono puhumaan.
Palaa siihen aikaan kun tapasitte. Mieti mikä oli hienoa. Vie vaimosi kylpylään tai jonnekkin missä molemmat tykkäävät olla. Kun nyt naimisiin asti olette menneet ja noinkin kauan olette yhdessä pysyneet niin teillä on pakko olla jotain yhteistä (muutakin kuin lapset). Tiedä nyt sitten onko noissa vinkeissä mitään, kun omakin suhde on mennyt ihan alamäkeen. Tajusin tätä kirjoittaessa, että voisin vielä kokeilla omia vinkkejä =D Jos ne ei auta niin varmaan itse luovutan, mutta teillä on niin paljon kumminkin menetettävää, että sitten vasta kun kaikki on kokeiltu ja puhuttu. Eikä mikään auta niin sitten vasta se pahin vaihtoehto.
Joo, tämä on hyvä neuvo myös. Eli otollinen paikka ja aikaa sille keskustelulle, uudelleen tutustumiselle.
Kahdestaan olo on hyvin tärkeää.
No älä nyt ainakaan omista ihastumisistasi kerro, pahentaisi vaan tilannetta, kun tavallaan antaisit vaimolle luvan ihastua johonkin toiseen.
Olet varmaan herännyt aavistukseen, että vaimollasi saattaa olla toinen. Kaikki ei huomaa merkkejä ja ero tai vaimon lähtö "onnellisesta" suhteesta tulee yllätyksenä.
Ensiksi voisit vaikka vaimollesi kertoa kuinka paljon rakastat häntä ja miten arvokkaana pidät teidän avioliittoa. Erään tutkimuksen mukaan kotitöiden tasapuolinen jakaminen ja tiskivuorot pitävät avioliiton paremmin kasassa kuin lapset.
Elikkä kannataa napata roskapussi mukaan aina ulos mennessä.
Kai tuolla parempiakin neuvoja tuli, mutta nuo pienet arjen huomaavaisuudetkin tuntuvat mukavilta. Ja kosketelkaa toisianne muutenkin kuin ennen seksiä. Jos arjen koskettelu ja läheisyys loppuu, ei seksikään kauaa suju.
Sanoisin että ota asia keskustelun alle. Edessä oleva duuni ei ole mikään helppo mutta jos kykenet asian työstämään niin että saat kumppanin mukaan keskusteluun niin voi olla elämäsi paras keskustelu. Eli käykää läpi suhteenne kipupisteet. Jos on ollut ulkopuolisia suhteita tai ihastuksia niin niistä ei kyllä kannata keskustella. Käykää myös läpi mitä haluaisitte tehdä yhdessä ja erikseen. Ja oikeasti tehkää myös niin.
Jälleen kerran voin sanoa että tämä tulee kokemuksen pohjalta sillä vähän samaan malliin oma suhteeni eteni. Itselläni on nuo syrjähypyt koettu ja niitä olen katunut jälkeenpäin ja etenkin sen jälkeen kun vaimoni oli lipsahtaa samalle reitille. Sain sen tietää myöhemmin kun sen oli määrä tapahtua. Puolisoni oli luopunut ajatuksesta. Kuitenkin sen saaminen tietooni oli rankka isku päin kasvoja ja lopulta tajusin itsekin mitä olin vuosia sitten tehnyt. Meidän ongelma ei suoranaisesti ollut tuo vaan se että meiltä puuttui jokin joka meitä olisi yhdistänyt. Kun asiat sitten käytiin läpi niin kaikki muuttui ja nyt on haavojen parannus käynnissä. Jo koko rankka keskustelu on kyllä kannattanut. Samaa siis suosittelen sinulle ja muille jotka phtivat onko liitolla vielä onnistumisen mahdollisuus. Aina on toivoa mutta se vaatii työtä, ja työtä ja oikeasti TYÖTÄ, mutta myös molempien halua tehdä sitä työtä.
Olen saanut teiltä kaikilta erittäin arvokkaita
neuvoja. Taidan bookata hotellihuoneen. Suhdetta
todellakin kannattaa yrittää remontoidan silloin,
kun vielä on jotain rempattavaa.
Keksitkö teille jotain yhteistä mielekästä tekemistä... Itselläni on mieheni kanssa pari mukavaa harrastusta, jolloin saamme kahdenkeskistä aikaa lapsilta ja voimme keskustella samalla yhteisistä asioistamme. Yhteinen tekeminen ja määränpää lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Tandemilla ajaminen meinaan. On todellinen parisuhdekoulu.
Se joka ajaa edessä, on johdossa. Takanaoleva ei voi tehdä "mitään", max. olla "inhottava" ja olla polkematta, fillari kulkee silti. Hänen on myös luotettava edessäolevaan täydellisesti, koska ei voi ohjata, ei voi pysäyttää, ei mitään.
Eli vuorotellen tietysti edessä kumpikin ja takana.
Lisäksi on pakko puhua; mm. jarrutus ei onnistu, tai siis pysähtyminen, jos sitä ei tehdä yhteipelillä.
Tandemilla on helpompi puhua, kuin kahdella erillisellä polkupyörällä, koska siinä ollaan hyvin lähellä toisiaan. Äänen kuulee erittäin hyvin.
Ja koska se on hidasta matkustamista, ehtii ajatella - ehtii nähdä - ehtii miettiä - ja jutella.
Hommaapa tandemfillari, ja alkakaa tehdä vähintään 2-3 h lenkkejä viikottain.
Mistä osasit aavistaa, että olen vaimoni kanssa
hamassa nuoruudessa polkenut yhdessä useiden satojen kilometrien pyöräretkiä. Hän on jopa innostuneempi aiheesta kuin minä.