Olen pitkän avioliiton jälkeen eron harkinta-ajalla ja seurustelen aivan ihanan ihmisen kanssa josta välitän ja jonka kanssa on hyvä olla.
Mutta, mutta, aina välillä kun olen yksin iskee ikävä siihen vanhaan parisuhteeseen ja tuntuu että voisin niin helposti hypätä entiseen ja jatkaa elämääni en tyytyväisenä vain jotakin kaivaten.
en kuitenkaan halua menettää tätä uutta ihmistä elämästäni ja se entinenkin olisi niin kiva pitää. Huoh, tiedän kyllä että voisin palata entiseen elämään ja minut otettaisiin takaisin, mutta joka ikinen päivä kaipaisin tätä uutta ihmistä.
Ja jos taas jätän entisen taakseni kaipaisin aina välillä takaisin entiseen, vaikka kaikki suuret tunteet on kuolleet ja välillämme on vain kaveruutta, ei seksiä, ei läheisyyttäkään.
Enkä halua satuttaa ketään, mutta varmaan satutan jotakuta ja pahasti.
Kirjoitin jo tuonne avioero palstalle saman, mutta siellä sain vain nakkauksen laastarista, joka tämä uusi miesystäväni ei ole.
Avierosta on päätetty jo vuosia sitten, odotimme vain sitä että kuopuskin on täysi-ikäinen, nyt kun harkinta-ajan viime päivät häämöttää onkin ajatuksiin tullut näitä epävarmoja ajatuksia ja en tiedä.
Tiedän kyllä mitä haluan ja että en sitä edelliseltä puolisolta saa mutta, kun se tavallaan on niin helppoa siis palata entiseen ja elää näennäisesti upeassa liitossa, jossa ihmisillä ei ole tunneyhteyttä vaan pelkkä kaveruus ja oikeasti en sitä halua.
En tiedä onko tämä pelkoa vai mitä.
No, sainpahan purettua itseäni
Mutta, mutta, aina välillä kun olen yksin iskee ikävä siihen vanhaan parisuhteeseen ja tuntuu että voisin niin helposti hypätä entiseen ja jatkaa elämääni en tyytyväisenä vain jotakin kaivaten.
en kuitenkaan halua menettää tätä uutta ihmistä elämästäni ja se entinenkin olisi niin kiva pitää. Huoh, tiedän kyllä että voisin palata entiseen elämään ja minut otettaisiin takaisin, mutta joka ikinen päivä kaipaisin tätä uutta ihmistä.
Ja jos taas jätän entisen taakseni kaipaisin aina välillä takaisin entiseen, vaikka kaikki suuret tunteet on kuolleet ja välillämme on vain kaveruutta, ei seksiä, ei läheisyyttäkään.
Enkä halua satuttaa ketään, mutta varmaan satutan jotakuta ja pahasti.
Kirjoitin jo tuonne avioero palstalle saman, mutta siellä sain vain nakkauksen laastarista, joka tämä uusi miesystäväni ei ole.
Avierosta on päätetty jo vuosia sitten, odotimme vain sitä että kuopuskin on täysi-ikäinen, nyt kun harkinta-ajan viime päivät häämöttää onkin ajatuksiin tullut näitä epävarmoja ajatuksia ja en tiedä.
Tiedän kyllä mitä haluan ja että en sitä edelliseltä puolisolta saa mutta, kun se tavallaan on niin helppoa siis palata entiseen ja elää näennäisesti upeassa liitossa, jossa ihmisillä ei ole tunneyhteyttä vaan pelkkä kaveruus ja oikeasti en sitä halua.
En tiedä onko tämä pelkoa vai mitä.
No, sainpahan purettua itseäni
Vastaukset 4
Vanhimmat
Helppoa toki olisi palata vanhoihin kaavoihin, mutta nyt on edennyt jo niin kauas entisestä, ettei niitä silmiä pystyisi kuitenkaan sulkemaan vaipuaksensa uneen kaipaamaan jotakin enemmmän. Eli loppu viimein palaaminen ei enää ole millään tasolla mahdollista vaan taakse jäänyttä aikaa, menneisyyttä.
Älä sotke itseäsi vastaan tai tuomitse sisintäsi turhaan kaipauksen vuoksi, siinä se on se avain ulos pääsemiseen. Anna sen tulla. Ymmärrä se ja jätä taaksesi :)
Usko pois, sieltä se elämän jano alkaa taas kummuta yhtä voimakkaana kuin aina ennenkin.. Itselläni tapahtui käännekohta kun eräs aamu havahduin miettimään miten taivaan tähden tämä ns. uusi elämä oli vaarassa kääntyä henkisesti melkoiseksi puuroksi! Sitä suorastaan hermostui itsellensä ja havahtui laittamaan roikkuvia asioita kuntoon.. Työpaikkakin järjestyi siltä seisomalta :D
Tsemppiä Sinulle!
pahentaa se että puolisoni ottaa yhteyttä tiheään ja kertoo minulle asioistaan. Tiedän täytyisi sanoa että en halua kuulla, mutta jotenkin en kehtaa, koska hänellä ei ole oikein ystäviä joille kertoisi asioitaan
Erosin miehestäni talvella (virallisesti olemme yhä naimisissa). Tapasin uuden, aivan ihanan miehen, jonka kanssa olen nyt seurustellut 5 kuukautta, asummekin jo yhdessä.
Rakastan valtavasti uutta avomiestäni ja hän on todella ihana. Silti kaipaan vanhaan suhteeseeni, eli aviomieheni luo välillä kovastikin.
Suhteesta aviomieheni kanssa ei tulisi oikeasti enää mitään: Rakastan uutta miestäni ja tulisin kaipaamaan häntä ihan hirveesti! Lisäksi ongelmat, jotka meidät erotti, eivät varmaan parantuisi kuitenkaan.
Uskon, että kaipaukseni vanhaan suhteseen liittyy jotenkin pettymys siitä, että papin edessä tuli luvattua (ihannoin edelleen "kunnes kuolema meidät erottaa" -pariskuntia), ja sitten aika "pienen" ongelman takia erosimme kuitenkin...
Kaipaus on syyllisyyttä, pettymystä, turvallisuuden tunteen hakemista, sukulaisten hyväksynnän hakemista...
Pitäisi osata antaa itselleen anteeksi. Pitäisi osata nauttia tämän hetkisestä elämästä (kun kaikki on nyt niin hyvin). Pitäisi antaa myös itselleen aikaa surra menetettyä avioliittoaan, vaikka itse olisikin eroon syypää.
Eikös kaikki tunteet ole sallittuja?
tunteet sallittuja, ja varmaan tuota kaikkea minullakin on. Varsinkin kun iltaisin kun olen yksin ja ajatukset lentää, silloin miettii että eipäs tarvitsisi olla ainakaan yksin.
Emme siis asu vielä yhdessä, enkä aio yhteenmuuttamisella pitääkään kiirettä.