Äitini ja minun välini ovat aina olleet vaikeahkot, mutta meillä on ollut myös erittäin paljon hyviä aikoja ja hetkiä yhdessä. Voin sanoa käsi sydämellä, että rakastan äitiäni paljon ja haluan hänelle vain hyvää. Haluan olla hänen kanssaan väleissä, mutta nyt täytyy ensimmäisen kerran elämässäni todeta, että millä hinnalla.
Olen 34 vuotta kuullut, miten olen sitä ja tätä ja tota, en ikinä mitään hyvää. Muille hän saattaa kyllä kertoa hyvää musta ("meidän tyttö kyllä leipoo hyvää pullaa", "hän opiskelee niiin tärkeitä ja vaikeita asioita"), mutta olen miettinyt, onko tuo kehuminen vain sitä, että HÄN saa päteä tyttärellään. Minulla on isosisko, jonka kanssa meillä on erittäin hyvät välit. Siskoni on myös aivan pinnassa äitiin, mutta hän on rauhallisempi kuin minä, eikä ikinä lähde riitelemään äidin kanssa vaan nielee asiat mitä hän nälväisee.
Sen se nainen nimittäin osaa. Nälviä, olla ilkeä, välinpitämätön, kertoo aina vain omiasta asioistaa, korostaa sitä mitä hän tehnyt, tuskin milloinkaan kysyy mitä meille muille kuuluu. Olen aina kuullu äidiltäni, miten vaikea ihminen minä olen, miten mun kanssa ei voi keskustella, miten olen kamala, hankala jne. Lista on loputon. Kun olin vauva, hän jätti mut yksin kotiin isosiskoni kanssa (joka oli silloin 9-10v) ja lähti baariin. Tämän hän tottakai kiistää. Tätini lähes kasvatti mut, koska äiti ei tainnut kovinkaan usein olla paikalla. Ja tätini oli silloin itse vasta 15 vuotias. Siskoni muistaa, miten hän aina lauloi mulle, kun minä itkin itkemistäni pinnasängyssä eikä äitiä näkynyt missään. Ensimmäinen muistikuvani on, kun herään keskellä yötä, eikä äitiä näy misään...olen siskon kanssa kahden ja itken vaan. Olin varmaan 4-5 vuotias.
Olen lapsesta saakka nähnyt miten vieressäni harrastetaan seksiä. Olen pienestä pitäen saanut paniikkikohtauksia ja aina silloin äitini ärähti "mikä sulla oikeen on?" todella ilkeästi. Muistan miten kaipasin aina silloin isääni viereen, joka oli aina se turvallinen ja rauhallinen ihminen, tosin kun äitini.
Muutin kotoa pois kun olin 19. Sain tarpeekseni sen naisen ilkeilyistä ja huutamisesta, miten en ikinä tehnyt mitään (varmasti pitkin paikkansa kun olin teini). Isä muutti lähes perässä pois, halusi eron. Don`t blame...
Nyt aikuisiällä sama meno on jatkunut, mutta sillä erotuksella, että nyt minä sanon vastaan. Todella sanon vastaan ja siitäkös se sota syttyy. Miten huono ja kamala ihminen minä siinä vaiheessa olenkaan jos satun sanomaan asioista, mitä on esim lapsena tapahtunut. "Mikä sulla oikeen on" on edelleen vakiokysymys. Mikä on, mulla on paniikkihäiriö, kerjään edelleen äidiltä sitä positiivista huomiota mitä en ole ikinä saanut. Äidin miesystävä tänään kertoi ystävällisesti miten säälittävä ihminen olen ja "voi voi, aloitko poraamaan?", kun kuuli miten mua kävi itkettämään puhelimessa. Äitini heittää lapsilleni joskus parikymppiä ja haluaa kuuluttaa siitä kaikille. Siskon pojan rippijuhlissa hän kyseli heti "ootteko kattonu meidän antaman kortin?"..juhlissa tulee keimailemaan uusilla vaatteillaan "kato, mulla on uusi tää ja tää"..aina hän hän hän hän. Ikinä ei kysy, mitä meidän lapsille kuuluu. Ikinä ei tule lasten syntymäpäiville. On kolmen vuoden aikana käynyt kerran luonani ja silloinkin kerjäsin häntä tänne. Lupasi tulla keväällä viikoksi, ei tullut. Lapset pettyivät. Lapsia kun näkee (hyvin harvoin), he eivät saa tehdä mitään, kokoajan kieltämässä kaikesta mahdollisesta.
Ehkäpä paras tapahtui juuri pari viikkoa sitten, kun kutsuin heidät lapseni syntymäpäiville. Eivät voineet tulla, koska oli pyykkipäivä. Kysyin suoraan onko mummolle pyykinpesu tärkeämpää kuin lapsenlapsi. ON! Oli vastaus. Eikä tajua tälläkään hetkellä, miten se loukkasi minua. Pitää minua taas hankalana koska hermostuin. Ja aina minä olen se, joka soittaa ja pyytää anteeksi vaikkei olisi edes syytä. Äiti ei soita, vaikka sanoisi mitä. Nytkin soittelee koko suvun läpi ja haukkuu minua. Miesystävänsä hakkaa tahtia vieressä ja huusi puhelimessakin mulle vaikka mitä törkeää. En voi sanoin kuvailla, miten kamala oloni on.
Ilmoitin äidille, etten enää halua olla heidän kanssaan tekemisissä koska aina saan tätä paskaa niskaan. "Mikä sulla oikeen on?". Niinpä. Mikä mulla on. Lapsesta saakka, mikä mulla oikeen on?
Miksi kaikki muut ihmiset ovat asiassa mun puolellani?-kysyin äidiltä ja hänen mieheltään. Vastaus oli se, että muut ihmiset vain mielistelevät mulle, eivät siis oikeasti välitä musta paskan vertaa, olen kaikille vain riippa, kaikille, siskolleni, isälleni, ystävilleni....
Onneksi itse tiedän, ettei se pidä paikkansa.
Hajotan itseni, ihan täysin. Pakko katkaista välit tai menetän kohta järkeni ja lapseni tarvitsevat Äitiä, ei tollasta ihmistä mikä äiti on mulle ollut, vaan oikeaa, läsnäolevaa ja Välittävää Äitiä.
Olen 34 vuotta kuullut, miten olen sitä ja tätä ja tota, en ikinä mitään hyvää. Muille hän saattaa kyllä kertoa hyvää musta ("meidän tyttö kyllä leipoo hyvää pullaa", "hän opiskelee niiin tärkeitä ja vaikeita asioita"), mutta olen miettinyt, onko tuo kehuminen vain sitä, että HÄN saa päteä tyttärellään. Minulla on isosisko, jonka kanssa meillä on erittäin hyvät välit. Siskoni on myös aivan pinnassa äitiin, mutta hän on rauhallisempi kuin minä, eikä ikinä lähde riitelemään äidin kanssa vaan nielee asiat mitä hän nälväisee.
Sen se nainen nimittäin osaa. Nälviä, olla ilkeä, välinpitämätön, kertoo aina vain omiasta asioistaa, korostaa sitä mitä hän tehnyt, tuskin milloinkaan kysyy mitä meille muille kuuluu. Olen aina kuullu äidiltäni, miten vaikea ihminen minä olen, miten mun kanssa ei voi keskustella, miten olen kamala, hankala jne. Lista on loputon. Kun olin vauva, hän jätti mut yksin kotiin isosiskoni kanssa (joka oli silloin 9-10v) ja lähti baariin. Tämän hän tottakai kiistää. Tätini lähes kasvatti mut, koska äiti ei tainnut kovinkaan usein olla paikalla. Ja tätini oli silloin itse vasta 15 vuotias. Siskoni muistaa, miten hän aina lauloi mulle, kun minä itkin itkemistäni pinnasängyssä eikä äitiä näkynyt missään. Ensimmäinen muistikuvani on, kun herään keskellä yötä, eikä äitiä näy misään...olen siskon kanssa kahden ja itken vaan. Olin varmaan 4-5 vuotias.
Olen lapsesta saakka nähnyt miten vieressäni harrastetaan seksiä. Olen pienestä pitäen saanut paniikkikohtauksia ja aina silloin äitini ärähti "mikä sulla oikeen on?" todella ilkeästi. Muistan miten kaipasin aina silloin isääni viereen, joka oli aina se turvallinen ja rauhallinen ihminen, tosin kun äitini.
Muutin kotoa pois kun olin 19. Sain tarpeekseni sen naisen ilkeilyistä ja huutamisesta, miten en ikinä tehnyt mitään (varmasti pitkin paikkansa kun olin teini). Isä muutti lähes perässä pois, halusi eron. Don`t blame...
Nyt aikuisiällä sama meno on jatkunut, mutta sillä erotuksella, että nyt minä sanon vastaan. Todella sanon vastaan ja siitäkös se sota syttyy. Miten huono ja kamala ihminen minä siinä vaiheessa olenkaan jos satun sanomaan asioista, mitä on esim lapsena tapahtunut. "Mikä sulla oikeen on" on edelleen vakiokysymys. Mikä on, mulla on paniikkihäiriö, kerjään edelleen äidiltä sitä positiivista huomiota mitä en ole ikinä saanut. Äidin miesystävä tänään kertoi ystävällisesti miten säälittävä ihminen olen ja "voi voi, aloitko poraamaan?", kun kuuli miten mua kävi itkettämään puhelimessa. Äitini heittää lapsilleni joskus parikymppiä ja haluaa kuuluttaa siitä kaikille. Siskon pojan rippijuhlissa hän kyseli heti "ootteko kattonu meidän antaman kortin?"..juhlissa tulee keimailemaan uusilla vaatteillaan "kato, mulla on uusi tää ja tää"..aina hän hän hän hän. Ikinä ei kysy, mitä meidän lapsille kuuluu. Ikinä ei tule lasten syntymäpäiville. On kolmen vuoden aikana käynyt kerran luonani ja silloinkin kerjäsin häntä tänne. Lupasi tulla keväällä viikoksi, ei tullut. Lapset pettyivät. Lapsia kun näkee (hyvin harvoin), he eivät saa tehdä mitään, kokoajan kieltämässä kaikesta mahdollisesta.
Ehkäpä paras tapahtui juuri pari viikkoa sitten, kun kutsuin heidät lapseni syntymäpäiville. Eivät voineet tulla, koska oli pyykkipäivä. Kysyin suoraan onko mummolle pyykinpesu tärkeämpää kuin lapsenlapsi. ON! Oli vastaus. Eikä tajua tälläkään hetkellä, miten se loukkasi minua. Pitää minua taas hankalana koska hermostuin. Ja aina minä olen se, joka soittaa ja pyytää anteeksi vaikkei olisi edes syytä. Äiti ei soita, vaikka sanoisi mitä. Nytkin soittelee koko suvun läpi ja haukkuu minua. Miesystävänsä hakkaa tahtia vieressä ja huusi puhelimessakin mulle vaikka mitä törkeää. En voi sanoin kuvailla, miten kamala oloni on.
Ilmoitin äidille, etten enää halua olla heidän kanssaan tekemisissä koska aina saan tätä paskaa niskaan. "Mikä sulla oikeen on?". Niinpä. Mikä mulla on. Lapsesta saakka, mikä mulla oikeen on?
Miksi kaikki muut ihmiset ovat asiassa mun puolellani?-kysyin äidiltä ja hänen mieheltään. Vastaus oli se, että muut ihmiset vain mielistelevät mulle, eivät siis oikeasti välitä musta paskan vertaa, olen kaikille vain riippa, kaikille, siskolleni, isälleni, ystävilleni....
Onneksi itse tiedän, ettei se pidä paikkansa.
Hajotan itseni, ihan täysin. Pakko katkaista välit tai menetän kohta järkeni ja lapseni tarvitsevat Äitiä, ei tollasta ihmistä mikä äiti on mulle ollut, vaan oikeaa, läsnäolevaa ja Välittävää Äitiä.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Täällä ns kohtalotoveri, joka on kans saanut tuta äidin ilkeyden ihan maitopullonkokoisesta asti. Syy on siinä että ollaan siskoni kanssa sen "huonon" isän lapsia, siis ensimmäisestä avioliitosta. Uuden isän hyvä lapsi oli kaikkien keskipiste. Mitä tahansa mokia lapsena ja nuorena teimme niin niitä ei koskaan unodettu. Mitä enemmän porukkaa ympärillä niin sitä suurempaan ääneen äiti meitä hakkui ja mollas.
Sitä äiti jaksoi jankuttaa vuosikausia, että on mun "vika" kun hän joutui menemään naimisiin. Jossain vaiheessa paloi hihat ja tuumasin et olisit pitäny polves yhdessä, niin ei olis tarvinnu mennä. En mä pyytänyt syntymään tähän maailmaan..Voi sitä itkua, kuinka mä oon niin ilkeä.
Akuisenakaan tilanne ei muuttunu. Paitsi silloin kun meistä oli hyötyä. Siskon miestä tarvittiin remonttiapuun tai mun pakettiautoa lainaks, silloin oltiin mielinkielin,jos me apua tarvittiin niin sitä ei koskaan tullu. Päänaukomista vaan, että kyllä teidän tarvii pärjätä omillanne.
Muistan se hetken elämässäni kun olin aika pulassa. Olin vielä laitoksella kun jäin juuri syntyneen lapsen kanssa kahdestaan ja olisin tarvinnu apua. En ole tyytyväisempää ilmettä koskaan nähnyt kenenkään ihmisen naamalla, kun äidillä oli. Se oli jotenkin sadistinen virne.
No loppujenlopuks välit meni poikki n.9v sitten. Lapsille on tullu kyllä joulu ja synttärikortteja, ja nyt kun mun tytär on isompi niin ovat toistensa kanssa jonkin verran tekemisissä, mut minä ja siskoni emme äidin perään poraa...Mun täytyy sanoa että sen jälkeen elämä muuttui paljon paremmaksi. Ei tarvinnu kuunnella haukkumista eikä päänaukomista enää. Jossain vaiheessa kuului tutuilta juttua että äiti oli sanonu, että kyllä hän antais tytöille anteeks jos tulisivat pyytämään...emme tunteneet tarvetta sellaiseen vaan totesimme että mitä sitä paskalla jos ei oo peltoakaan...
Olen sinua 10-vuotta vanhempi ja lukiessani tekstiäsi se oli paikoin, kuin minun elämästäni. Olet jo pitkällä oivallettuasi asioita, joista kerroit. Minulla on sama vaihe äidin kanssa menossa. Toisaalta ymmärtää, että ainoa keino on olla erossa hänestä, mutta jokin ihme syyllisyys kaivertaa mieltä.
Kokonaisuutena ajattelen, että äitini on ollut minulle julma koko elämänsä. Tämä julmuus on vähettelyä, vaatimuksia, sivuuttamista jne. Äitini on aina oikeassa, jos sanon mielipiteeni tai kerron miltä minusta on lapsena jotkin asiat tuntuneet, hän kieltää kaiken. Tuntuu uskomattomalta, että joku ihminen voi sanoa, että minun kokemukseni ei ole totta! Tuntuu, kuin hän ottaisi minulta oikeuden omista tunteistani.
Äiti on aina äiti, mutta olen viime aikoina ajatellut, että häntä voi ajatella myös ihmisenä, jonka kautta on syntynyt. Yritän ajatella, että tämä ei edellytä minulta henkistä sidettä ja minun ei tule antaa hänen vaikuttaa itseeni. Minun ei tule myöskään antaa itseäni hänen sairaan mielen leluksi, jonka avulla pönkittää omaa itseään ja käyttää valtaansa.
Minulla hyvin samanlainen äitisuhde kuin sinulla. Olen 37-vuotias. Minulla on useampaan otteeseen elämäni aikana ollut välit äitiin poikki (pisin aika 4 vuotta) ja niin on taas. Joskus en enää edes jaksa ajatella koko ihmistä - sitä jatkuvaa vähättelyä, syyllistämistä ja edelleenkin yritystä täysin mielivaltaiseen käyttäytymiseen... Lisäksi en halua, että lapseni joutuu kokemaan samaa kohtelua kuin minä. Jonkinlainen "hullu" äitini on mutta hän ei sitä tietenkään itse tajua. Olen usein, varsinkin nyt oman äitiyden kautta, miettinyt että edellisten lisäksi minulla ei juurikaan ole lapsuudesta muistikuviani äidistä. Emme koskaan tehneet mitään yhdessä, en voinut puhua hänelle puhua omista asiostani jne. koska ne eivät olleet hänen mielestään minkään arvoisia asiota. Jos joskus yritin kertoa jotain koulupäivästä tms. hän veti aina erittäin kyllästyneen ilmeen kasvoille ja huokaili syvään sekä lähti pois. Moneen kertaan hän on minulle karjunut ja huutanut, että kuinka me lapset olemme pilanneet hänen elämänsä. Olenkin ajatellut, että ei äitiys ei ole vain biologista - muutenhan ei adoptiovanhemmatkaan voisi olla adoptoimilleen lapsille kunnon vanhempia. Jotenkin edelleenkin näinkin vanhalla iällä toivoo, että olisi ollut edes yksi kunnon vanhempi (äitinihän tietty teki kaikessa viisaudessan lapsensa oikein kunnon casanovan kanssa, jota ei ole juurikaan näkynyt).. Lisäksi olisi kiva jos omilla lapsilla olisi isovanhemmat, joiden luona käydä kylässä. Mutta olen kai sentäs selvinnyt veljeäni paremmin ko. kohtelusta, hän kärsii pahaa masennusta, paniikkihäiriötä, alemmuudentunnetta jne. Olen yrittänyt löytää koko surullisesta tarinasta jotain positiivista, ehkä se on sitten se että eipä ainakaan itketä kun biologinen äiti kuolee. Koska - äiti hän ei ole koskaan ollut.
jaksaa. Anna itsellesi lupa lakata toivomasta ja lakata odottamasta äidiltäsi äitiyttä, jota ei todennäköisesti ikinä ole tulossa.
Mun isä on ihan samanlainen ja äiti vaativa mutta välttelevä. Suuri taakka putosi kun lakkasin odottamasta vanhemmiltani mitään vanhempainomaista käytöstä. Jokainen lapsi ei saa sellaisia vanhempia kuin haluaisi tai tarvitsisi, ja niin surullista kuin se on, se on myös totta. Itse pääsin vanhempiunelmastani, vihasta, pettymyksestä ja surusta ylitse terapian avulla. Apua voi pyytää esimerkiksi neuvolasta, perheneuvolasta, kunnan mielenterveystoimistosta tai yksityiseltä puolelta.
Itsestäni tuli paljon rennompi ihminen kun päästin irti, eikä lapsetkaan ole mummolaan kaivanneet kun kummit ja toisen puolen isovanhemmat ymmärtävät tilanteen ja tsemppaavat sen mukaan.
Me olemme niin vajavaisia ja epätäydellisiä, äiditkin. Varmasti on ihan hyvä ainakin joksikin aikaa huilata ja olla pitämättä yhteyttä. Sydämessä se kuitenkin varmasti sattuu. Jos on tunne, että ei kelpaa omalle äidille ja olet hänelle yhdentekevä. Mutta olen melko varma, että kelpaat etkä missään nimessä ole yhdentekevä.
Äitisi kääntää selvästi omat ongelmansa sinuun. Mitä hänen elämässään onkaan tapahtunut lapsuudessa, nuoruudessa... tuntuu siltä, että hänellä ei ole mistä ammentaa. Hän on tyhjä kuori, joka ei ole itse saanut rakkautta ja hyväksyntää aikanaan. Miten hän voisi sitä sitten antaa? Ei hän osaa eikä tiedä, miltä sinusta tuntuu. Hän ei tiedä loukkaavansa, sillä ilmeisesti häneltä puuttuu kyky empatiaan. Aivan varmasti hän rakastaa ja on sinusta ylpeä. Omalla tavallaan. Näyttäisi vaan siltä, että hän tarvitsi kunnon tönäisyn, ennenkuin hänen nukkuva äitiytensä heräisi.
Mutta se ei ole sinun tehtäväsi. Sinulle tärkeintä on tietää, päätät tehdä sitten mitä tahansa, että sinussa ei ole vikaa. Sinä olet hyvä ja vahva ihminen eikä kukaan voi sinua nujertaa. Sinun kokemuksesi äitisi tyttärenä on varmasti muokannut ja koulinut sinua. Ei voi ymmärtää haavoittuvaa, ellei ole itse haavoittunut. Sinulle on varmasti kehittynyt syvempi ymmärrys elämään. Kaikkea hyvää ja voimia Sinulle!
....kirjoituksesi viimeiseen lausekkeeseen. Totta että huono suhde vanhempiin muokkaa ihmistä. Kun tarpeeksi kauan kuuntelee ilkeyksiä, pilkkaa ja vähättelyä oppii kovanahkaiseksi. Vaikka sieluun sattuisikin niin sitä ei näytetä taikka tunnusteta.. En kestä ilkeilyä töissä enkä missään muussakaan tilanteessa yhtään, vaan puutun siihen vaikka se ei kohdistuisikaan minuun.
Samoin olen huomannut joissain tilanteissa huomaamattani ja joskus huomaten, toimivani just erilailla kun äiti on toiminut. Mulle on tullut joitain periaatteita elämässä joista en pätkääkään tingi.
Ehkä musta on tullut liiankin kova..tiedä sitten..mutta pääasia on että mun lapseni saa paremman lapsuuden kuin minulla on ollut.
On surullista, että ihminen heikkoudessaan ja pahoinvoivana on kaikkein ilkein juuri läheisimmilleen. Äidit omille lapsilleen. Lapsistahan usein tulee juuri sitä, mitä heistä odotetaan tulevan. Jos lapsi kuulee jatkuvasti olevansa paha, hänestä tulee paha. Tai jos hän kokee jatkuvaa vähättelyä ja oman ihmisyytensä mitätöimistä, hänestä usein tulee heikolla itsetunnolla varustettu alisuorittaja, itsensä vähättelijä. Tai sitten käy kuten sinulle. Olet kasvattanut paksun muurin ja tehnyt itsestäsi kovan -muiden silmissä. Oikeastihan et ole kova ollenkaan, vaan niin kuin kerroit -sieluun sattuu. Omalla kohdallani on auttanut vanhempieni vajavaisuuden ymmärtäminen, hyväksyminen ja lopulta anteeksi antaminen. Olen oman äitiyteni kautta oppinut olemaan armollisempi itselleni sekä muille. Minulla on vastuu itsestäni ja lapsistani (joista kaksi ovat tosin jo täysi-ikäisiä). Olen yrittänyt keskittyä hyviin asioihin ja sen myötä hyvä onkin lisääntynyt. Luonnonlaki, ja myös ratkaisukeskeisen lähestymistavan perusajatuksia on, että se mihin keskittyy, se lisääntyy. Toivotan onnea elämääsi! Älä hylkää itseäsi.
Oman kertomasi mukaan käyttäydyt eri tavalla omia lapsiasi kohtaan kuin mitä äitisi on käyttäytynyt sinua kohtaan. Sanot, ettei äidillä ehkä ole ollut mistä ammentaa jne.
Mutta mistä sinä sitten ammennat?
"Äitisi kääntää selvästi omat ongelmansa sinuun. Mitä hänen elämässään onkaan tapahtunut lapsuudessa, nuoruudessa... tuntuu siltä, että hänellä ei ole mistä ammentaa. Hän on tyhjä kuori, joka ei ole itse saanut rakkautta ja hyväksyntää aikanaan. Miten hän voisi sitä sitten antaa? Ei hän osaa eikä tiedä, miltä sinusta tuntuu. Hän ei tiedä loukkaavansa, sillä ilmeisesti häneltä puuttuu kyky empatiaan. Aivan varmasti hän rakastaa ja on sinusta ylpeä. Omalla tavallaan. Näyttäisi vaan siltä, että hän tarvitsi kunnon tönäisyn, ennenkuin hänen nukkuva äitiytensä heräisi."
Ei hän osaa eikä tiedä... JAA.
Miksi ihmeessä puolustat tuollaista aivan anteeksiantamatonta rakkaudettomuutta, josta olet itsekin saanut kärsiä? Kumminkin itse tajuat, ettet voi käyttäytyä omaa lastasi kohtaan samoin kuin joku tuollainen huono äiti.
Minusta tuollaista aikuista ei voi eikä saa puolustaa missään nimessä.
Yritän selventää. Vaikka oletkin oikeassa siinä, että jos ei ole rakkautta saanut, on vaikea löytää sitä itsestään. Jos sait sen käsityksen, etten itse ole saanut rakkautta, olen pahoillani. Olen saanut kyllä rakkautta. Mutta vanhempieni muut ristiriidat ja vaikeudet veivät heidän voimiaan niin paljon, etteivät he jaksaneet oikein olla vanhempia. Vasta aikuisena ymmärsin, että kyllähän he kaikesta huolimatta rakastivat. Aloittajalla on tietenkin erilainen tausta, niinkuin meillä kaikilla. Olemmehan erillisiä yksilöitä ikioman elämämme kanssa.
On kuitenkin mahdollista löytää rakkaus itsestään ja kyetä rakastamaan muita vaikka ei olisikaan sitä kokenut saavansa. Se ei ole itsestäänselvää mutta mahdollista. Mutta se vaatii vihan painolastin pois heittämistä ja suojamuurin pois riisumista. Ennenkaikkea se vaatii vastuun ottamista omasta itsestään, tunteistaan ja elämästään. Niin kauan kuin syyttää muita, esim. äitiä omista kärsimyksistään aikuisiällä, jää siihen pisteeseen. Vasta kun ihminen seisoo omilla jaloillaan ja on tietoinen omista valinnoistaan, hän voi päästä katkeruudestaan ja kyetä rakastamaan itseään ja muita. Mutta se lähtee siis anteeksiannosta. Rakkaus on asia, joka on olemassa jokaisessa ihmisessä. Sen herättäminen on asia, josta puhuit ja minäkin yritin puhua. En puolustele lapsen kaltoinkohtelua ja kylmyyttä. Ymmärtäminen on eri asia kuin hyväksyminen. Hyväksynyt olen kokemani vääryydet omilta vanhemmiltani. Antanut anteeksi ja kyennyt rakastamaan. Ymmärtäen, ettei kukaan ole täydellinen. Kun ihmisen voimat on loppu, ne on loppu. On totta, että valitettavan usein noidankehä jatkuu sukupolvesta toiseen. Mutta jos sen onnistuu katkaisemaan, voi onnitella itseään.
edellisille sukupolville? Miksi heiltä ei vaadita ihan samaa kuin nykyiseltä sukupolvelta: anteeksiantamista ja ymmärtämistä, ja omien lasten hyvää kohtelua vaikka itse on tullut kaltoinkohdelluksi (jos on).
En siis tajua mitenkään sitä, että VAIN nykypolvilta vaaditaan kylmäkiskoisesti tuota anteeksiantamista, ymmärtämystä, rakkautta inhottavia vanhempia kohtaan. Eikö sitä olisi voinut vaatia ihan yhtä hyvin jo edellisiltä polvilta, ja haukkua HEITÄ lapsellisuudesta ja katkeruudesta ja jumittumisesta vanhoihin.
Nykypolvelle taas ei haluta antaa minkäänlaista ymmärtämystä, vaikka olisi tullut miten pahasti kohdelluksi.
Minua siis ärsyttää tuo sukupolvien erilainen kohtelu.
Omat vanhempani olivat aivan hirveitä itsekkäitä ihmisiä.
HUOM! En syytä heitä kaikista ongelmista, vain siitä, että olen saanut kieron kasvatuksen ja huonon itsetunnon, joka on aiheuttanut määrättömästi sosiaalisia ongelmia aikuisikään saakka. Olen keski-ikäinen, ja vasta nyt oikein tajuan, miksi olen sellainen kuin olen.
Toistan vielä, että en tosiaankaan syytä vanhempiani joka ikisestä negatiivisesta piirteestä itsessäni tai elämäni kiemuroista. Joistakin jutuista syytän heitä, ja mielestäni minulla on siihen ihan täysi oikeus. Tajuan myös, ettei se syyttely mitään muuta. Mutta miksi ihmeessä heidän pitäisi päästä kuin koirat veräjästä, vaikka ovat olleet inhottavia omia lapsiaan kohtaan, kun taas meille, jotka kärsivät siitä kohtelusta, sanotaan kylmästi, että kasvakaa aikuisiksi ja ymmärtäkää vanhempianne!
Kukas MEITÄ sitten ymmärtää? Ei kukaan.
Mutta jos vanhempia ei koskaan saa asettaa mihinkään vastuuseen mistään tekemisistään, niin mitä merkitystä koko kasvatussysteemillä sitten olisi? Yhtä hyvin kaikki vanhemmat voisivat lyödä täysin laimin velvollisuutensa ja tyrkätä vain lapsensa ulos kotoa ja sanoa, että aikuistu nyt vaan äläkä minua syytä mistään, olet omillasi.
Siis eihän tuollaisessa ole mitään järkeä.
Miksi se syyttämättä jättäminen olisi niin hirveän tärkeää? Miksi lapsen (aikuisen ikään ehtineen) ei anneta käsitellä asiaa ihan rauhassa ja jopa syyttää vanhempiaan ihan rauhassa joistain asioista? Miksi sitä lasta heti mustavalkoisesti syytetään ymmärtämättömyydestä ja lapsellisuudesta ja vaikka mistä?
Miten tällainen kaltoinkohtelu saadaan koskaan pysähtymään yhteiskunnassa, jos siitä ei saa keskustella vaan heti lyödään luu kurkkuun?
Miksi se kaltoinkohdeltu lapsi sijoitetaan muitta mutkitta syytetynpenkille, jos kerta syyttäminen on kielletty kaltoinkohtelevien vanhempien kohdalla?
Jotain mätää tuossa on. Elämähän ei ole mustavalkoista, eikä asioista keskustelu ja kipeiden juttujen käsittely ja ehkä syyttelykin jossain vaiheessa merkitse sitä, että asianomainen on jämähtänyt paikoilleen. Sittenhän sitä vasta jämähtääkin, ellei hänen anneta käsitellä asiaa mitenkään.
Aikuisille keksitään koko ajan vaikka mitä verukkeita, vaikka he itse ovat valinneet lastenhankinnan ja takuulla tietävät, mitä se merkitsee. Lapsi saa keksiä selviytymiskeinot hirveistäkin tilanteista usein aivan yksin. Ja jos uskaltaa valittaa vanhemmistaan jotain, niin aina tulee joku kukkahattutäti joka puolustaa niitä vanhempia, säännöllisesti.
Selventääkseni vielä omakohtaista asiaani: minä siis olen yksi niistä, jotka HUOLIMATTA kurjista vanhemmista olen päässyt elämässäni eteenpäin ja rakentanut oikein mukavan elämän, joten minulla ei ole mitään valittamista tässä nykyisessä elämässäni.
Mitään kiitosta vanhemmilleni en kyllä näistä ponnistuksistani anna. Itse olen hankkinut itselleni kaiken henkisen ja aineellisen hyvän. Ne sosiaaliset ongelmat, joita minulla on ollut, juontavat tasan tarkkaan lapsuudestani, ne ovat vanhempieni vika. Itse olen niistä YKSIN ponnistellut pois, heidän vielä yrittäessään kaikin mahdollisin keinoin estää pyrkimykseni parempaan. Heidän keinonsa ovat olleet halveksinta ja nöyryytys, vuosikaudet, vuosikymmenet. Miten kukaan jaksaakaan olla niin inhottava koko elämänsä.
Tulipas pitkä purkaus taas. Minua ärsyttää tässä jutussa se, että aina ja jatkuvasti pannaan aikuisten etu lapsen edun edelle.
Olipa tosiaan purkaus, mutta hyvä niin. Ei Sinun tarvise hyväksyä, ymmärtää, antaa anteeksi. Sinulla on oikeus olla vihainen. Sinulla on oikeus syyttää. Ei Sinua siitä kukaan tuomitse. Miksi oletat niin? Minä tietenkin puhuin omasta puolestani. Kerroin sen, mikä minua on auttanut. En missään nimessä tarkoittanut, että muidenkin on tehtävä juuri niin. Ihminen tekee sen, mihin on valmis ja mikä tuntuu oikealta.
Tuntuu kuitenkin (minun mielestäni) turhalta miettiä sitä, miksei heiltä ole vaadittu ymmärrystä, miksi heitä ei ole kukaan syyttämässä? Auttaako se? Menneisyyttä ei voi saada takaisin, lineaarinen aikajana kulkee vain eteenpäin. Jos meidän vanhemmat ovat olleet heikkoja ja ilkeitä, me voimme olla sitä myös. Tai sitten emme. Jos me olemme heikkoja, pahoja, julmia, on meidän lapsillamme valittavana olla meidän kaltaisia tai meitä viisaampia. Maailma kehittyy. Ihminen kehittyy. On luonnollista, että seuraava sukupolvi on aina hitusen edellistä viisaampi. Jos näin ei olisi, eläisimme luultavasti luolissa. Tai ehkä polttaisimme vielä ihmisiä noitina roviolla. (mikä tosin oli vain kristinuskon mukanaan tuomaa julmuutta) tai, tai, tai...Mutta pointti on siis se, että se, jolla on viisautta, ymmärtää ymmärtämätöntä. Ei voi vaatia ymmärrystä jos ei siihen vain ole kykyä. Jos on, niin hyvä. Siksi kuuntelen ja arvostan nuoria erittäin paljon. Kun keskustelen lasteni kanssa, pääsen ihan eri syvyyksiin, kuin keskusteluissa vanhempieni kanssa. Pääsitkö jyvälle? En siis ole tarkoittanut tuomita ketään, vaan jokainen omien voimiensa ja kykyjensä mukaan. Voi toki olla niinkin, että olen vain hölmö täti, jolla on kukkahatun hankinta edessä =D
Tsemppiä!
On aivan selvää että se, miten vanhemmat suhtautuvat lapseen, vaikuttaa hänen minäkuvaansa.
Vanhempi-lapsi suhde ei ole tasa-arvoinen, lapsi määrittelee aina itseään ja omaa käyttäytymistään/arvoaan huoltajan ja huolehtijan kautta.
Vääryydet voi hyväksyä tapahtuneiksi tosiasioiksi aikuisena ja tiedostaa mistä eri tunnetilat johtuvat. Ymmärrystä ei mielestäni tarvitse tai pidäkään vaatia aikuiselle joka on huonosti kohdellut lastaan. Mielestäni se on kohtuutonta. Ymmärtäminen kääntyy hyvin usein uhria vastaan, varsinkin lapsi hyvin usein syyllistää itseään mieluummin kuin näkee vikaa vanhemmissaan.
Se, että ITSE ymmärtää oman kaltoinkohtelunsa katkaisee kierteen siten, ettei itse tiedostamatta jatka tuhoavaa käytöstä. Ja se on jo paljon.
Ja se muuri on paksu ja korkea ja korostuu entisestään silloin kun mun täytyy puolustaa itseäni jotenkin. Silloin vastapuoli huomaa hakkaavansa päätään tiiliseinään. Samoin parisuhteen aloittaminen on vaikeeta kun sen muurin läpi ei helpolla pääse.
Mut se toinenkin puoli kyllä löytyy. Ja se on helposti kyyneliin liikuttuva naisihminen joka poraa niin häissä kuin hautajaisissakin,ristiäisistä puhumattakaan, istuu koulun päättäjäisissä takarivissä, että pääsee ovesta ulos jos alkaa tippa valuun poskea pitkin kun suvivirttä lauletaan..Sitä puolta vain harva on nähnyt..
Onnea myös sinulle elämässäsi..
eikä suojella inhottavia vanhempia joka tilassa.
Olen samaa mieltä.Suomessa on kaikkialla vallalla se,että lyödään lyötyä,täysin sairasta.Uhrilla ei ole mitään arvoa tai oikeuksia,jos uskaltaa raukka suutaan vähän aukaista,niin eikös se heti tukita juuri noilla löpinöillä mitä mainitsit.Miksi joitteki pitäs kokoajan ymmärtää joitteki sairasta kohtelua ja käytöstä.Mut tää on tän maan suuri ongelma ja se tulee kasvamaan ja puhkee joku päivä kuin mätäpaise!
Hienoa, terävää tekstiä!
Hyvä myös huomata, etten ole yksin aatoksineni.
vastaus. kuin voit antaa jotain mitä sinulla ei ole? äitini jäi äidittömäksi ihan pienenä lapsena. hänellä oli kova lapsuus ankaran isän kanssa. jotenkin hän kuitenkin "pikkusen" kasvoi siihen äiteyteen vaikkei koko matka ehkä riittänyt.
minä sain joskus puukengästä päähän ja puolet hiuksistakin päästä revitty. en tiedä osaanko koskaan antaa anteeksi? mutta kuitenkin ajattelen juuri niin että
ei voinut antaa sitä mitä ei ole.
vanhemmiten hän on koittanut ottaa sitä "läheisyyttä" mutta ei kuitenkaan oikein osaa. ja koska välit ei niin valtavan hyvät ole ollut niin se ei oikein onnistu. uskon että hän voi tosi huonosti. mutta sitä yhteistä säveltä on niin vaikea löytää.
minä myös olen yrittänyt mutta jotenkin hän aina palaa varmaan siihen opittuun malliin. ja sitä on vaikea muuttaa.
ihan samoja virheitä teen omien lapsieni kanssa joskus. vaikka en kyllä koskaan heitä lyö. joskus kuitenkin tulee sanottua liian kovasti ja asioita joita en edes tarkoita. jossakin tuolla päässä ne istutetut asiat istuu ja niistä on vaikea päästä kokonaan eroon.
Juttusi perusteella äidilläsi saattaisi olla Narsistinen persoonallisuushäiriö...
http://www.narsistienuhrientuki.info/index.php?alasivu=180&valikko=2
on aika monella tänne kirjoittaneella.
Ämmäk valittaa kaikesta.
Pyykkipaljun ääreen siitä Hus hus!
"Kunnioita isääsi ja äitiäsi, jotta menestyisit ja kauan eläisit maailmassa."
Kunnioituksen osoittamista on monenlaista, riippuen siitä mitä vastapuoli haluaa. Jos äitisi/isäsi ei halua nähdä naamaasi, kunnioita hänen toivettaan äläkä näytä naamaasi hänelle.
Sukulaisia ei voi valita. Eikä vanhempiaan. Siihen sinulla kuitenkin on valinnanvaraa, millaisten ihmisten annat vaikuttaa lapsesi kasvuun ja kehitykseen.
Ei tuollainen ihminen muutu, ellei itse halua. Pyykinpesukommentin jälkeen sinun olisi jo pitänyt ymmärtää että tilanne on toivoton.
Vaihda puhelinnumero. Lähetä kirje, jossa kiihkottomasti ja selkeästi ilmoitat, että äitisi osoittama käytös ei ole rakentavaa isovanhemmuutta, ja siksi et haua häntä enää lastesi elämään. Äläkä ota vastaan hänen yhteydenottojaan. Ei sinun loppuelämäksesi tarvitse häntä vältellä, vaan anna kulua 1-2 vuotta niin uskon ajan tekevän tehtävänsä.
Älä yritä enää, älä anna koeaikaa, älä ymmärrä ja kituuta. Elä omaa elämääsi, olet jo niin vanha että näet äitisi sinä epätäydellisenä ihmisenä joka hän on ilman turhaa lapsekasta jalustallenostamista.
Oon 28-vuotias, perheeseen 3-vuotiaana adoptoitu. Biologisen äidin kanssa en ole missään tekemisissä enkä enää nykyään tämän adoptioäidinkään. Lapsuusaika oli ihan jees, ongelmat alkoi kun siirryin yläasteelle. Kavereita en saanut tavata kuin koulussa, en saanut mennä mihinkään yksin, meille sai tulla kaveri vain jos edes jompi kumpi vanhemmista oli kotona. 18-vuotiaana lähdin viikonloppua viettämään eri paikkakunnalle, siihenkin oli vastaansanomista ja paljon, lähdin vain. Takaisin tullessani tilanne kiristyi niin paljon, että muutin pois kotoa, siksi koska äitini väitti kuinka olin ollut huoraamassa yms laittomuuksia tekemässä. Näinhän ei asia ollut. Sain pitkään kuulla kuinka olen huono ihminen eikä minusta ole mihinkään, kun sillä tavalla muutin pois kotoa keskenkasvuisena kakarana. 19-vuotiaana tapasin miehen, jonka kanssa muutin aika nopeasti yhteen ja menin kihloihin, se oli äitini mielestä maailman suurin virhe, enhän minä edelleenkään keskenkasvuisena kakarana voinut tietää mitä tarkoittaa seurustelu. Kihlattuni haukuttiin moneen kertaan, samoin minut, aina nielin kaiken kiltisti. Mun ja kihlattuni välit heikkeni 4 vuoden yhdessäolon jälkeen, ero otti mulle lujille ja äiti oli heti sanomassa että kuinka hän oli oikeassa ettei meidän suhteesta mitään voi tulla. Masennuin aika pahasti ja älysin sentään hakeutua kriisipsykiatrian osastolle, sekin oli niin väärin äidin mielestä. Ja kuinka noloa se hänelle olikaan, tytär on umpihullu kun mielisairaalaan joutui!
Tavattuani nykyisen aviomieheni tilanne hetkeksi tasaantui, ja näytti hetken aikaa jopa siltä, että äitini hyväksyy mieheni. Mutta kuinka ollakaan, 3 vuotta äiti ilmeisesti teeskenteli, kun alkoi taas sama sättiminen ja mollaaminen, hän haukkui mut suoraan mulle itelleni, sekä myös veljeni vaimolle oli vuodatettu kuinka noloa on että tytär on hullu kun on ollut mielisairaalassa, eihän sillä edes ajokorttia saisi olla kun se on niin hullu ja entäs sitten se sen mieskin, laiska paska joka ei käy edes töissä (mieheni sairastaa vaikeaa reumaa) yms yms. Ja toki äiti haukkui miehenikin ihan lyttyyn mulle. Mies laittoi mun äidille tekstiviestin jossa kysyi mitä pahaa hän on anopille tehnyt, kun tämmösiä juttuja levittelee, siitäkös äiti suivaantui! Kuinka törkeää on kun vävypoika laittaa tekstiviestiä! Siitä tuli yksi uusi kestoaihe haukkumiseen. Tilanne kärjistyi sit lopulta siihen että ilmotin äidille että en sellaista äitiä tarvitse, joka ei osaa muutakuin arvostella ja haukkua, eikä osaa tukea. Siitä hän tietysti suuttui kun sanoin suoraan miten asiat on, eikä ole sen jälkeen ottanut yhteyttä. Ihan hyvä näin, vaikka paremmin voisikin olla.
Hyviä neuvoja. Kannatetaan!
Pistä välit poikki kerta kaikkiaan. Eivät lapsesi tarvitse tuollaista "mummoa" ollenkaan. Älä enää pyytele anteeksi äläkä edes ota yhteyttä.
äidiksi ja sitä mätää satoa joutuu ikävä kyllä ottamaan vastaan lapset..Äidilläsi ei ole itseisarvoa,hän on tuhonnut sen huonoilla valinnoillaan ja katkeruuttaan kostaa sulle.Ole mahdollisimman vähän tekemisissä tai ei ollenkaan ja lopeta anteeksi pyytely,kokeile välillä olla ronski takaisin,katso mitä tapahtuu,jos ei mitään,älä tuhlaa elämääsi moiseen hapatukseen!
Minäkin olen sietänyt liian kauan (itseni kustannuksella)eräitä sukulaisiani,jotka ovat kohdelleet tosi sikamaisesti mua.En ymmärrä miksi tälläisia pitää sietää,eroaahan ihminen väkivaltaisesta miehestäänkin,miksi ei sitten voisi erota sikamaisesti käyttäytyvistä sukulaisista?Ja kun ei minkäänlaista katumusta (anteeksipyynnöistä puhumattakaan)esiinny,vaan röyhkeys on vain kasvanut,niin miksi piinata itseään?En oikein usko mihinkään verisukulaisuuteen tms.Ei ihmistä saa kohdella kuinka vain oli sitten sukua tai ei!
Kuuntelin tuossa jokin aika sitten äitini muistotilaisuudessa erään etäisen saattovieraan muistopuhetta äidistäni. Kuinka hän oli ollut sydämellinen ja monin arvokkain lahjoin ja kortein muistava toivottu vieras, joka juhliin.
Me, omat lapset emme koskaan saaneet tuota kerrotun kaltaista kohtelua. Olimme olleet hänelle vain vaiva ja hänen elämänsä täydellisiä pilaajia. Ne *ilmaispalvelut*, joita meiltä vaadittiin koko elämämme ajan. Olimme kuulemma *velkaa* heille. Vaikka mitään koskaan emme olleet kotoa saaneetkaan. Rintaperillisen perintöosuudetkin menivät testamentillä eloon jääneelle puolisolle :)
Ja tunnustettava on. Tunnen itseni nyt tosi helpottuneeksi ja vapaaksi. Perikunta ei voi minua velvoittaa enää mitenkään. Kun en ole edes pesän osakas.
lääkäriin.
Aikansa kestää, että pääsee asian yli. Itsellä on ollut sama tilanne ja jotenkin kun saa sen henkisen siteen katkaistua, niin voi asian jättää taakseen. Olet jo aikuinen ja sinulla on perhe - heille sinä olet tärkein. Äitisi on nähtävästi itsekäs ihminen ja hänestä sinun ei tarvitse huolehtia - HÄN KYLLÄ PÄRJÄÄ. Harmi, että hän on syytänyt kaiken pahan olonsa teihin lapsiin eikä ole hankkinut itselleen apua, mutta tämäkään ei ole sinun ongelmasi. Hän on aikuinen ihminen ja vastuussa itsestään. Keskity omaan elämääsi äläkä odota äidiltäsi enää mitään. Hän ei pysty sitä antamaan mitä olisit tarvinnut (turvallisen kodin ja äidin). Vihaa ja sure, jotta pääset eteenpäin elämässäsi - äläkä anna äitisi pompottaa. Tuo vastaan sanominen on keino päästä eteenpäin, mutta äitisi todennäköisesti senkin voittaa (onhan hän sitä koko elämänsä harjoitellut). Jatka vain samaan malliin - intä vaikka tai esitä vähän hölmöä (ihmettelet sitä pyykin pesua yms.). Jossain vaiheessa voi sitten alkaa olla neutraali etkä mene hänen sopankeittoonsa mukaan esim. siinä, että jos hän sanoo, että pyykkipäivä on tärkeä, niin sano vaikka, että "hyvää pyykkipäivää" yms. ja kerro myöhemmin kuinka ihanat juhlat teillä olivat:) Siskollasi ei varmaan myöskään ole ollut helppoa, mutta hän on eri luontoinen kuin sinä. Voimia!
Tavoittelemme haavekuvaa, mikä meillä on äitiydestä ja isovanhemmuudesta, sukurakkaudesta. Jossakin vaiheessa pitää ymmärtää, että se on haavekuva, johon emme voi muita ihmisiä pakottaa. Voimme vain pistää hyvän kiertämään olemalla itse toisenlaisia vanhempia omille lapsillemme. Kasvattamalla heistä terveempiä ja tasapainoisempia kuin mitä itse olemme.
Suhde edelliseen sukupolveen on kuitenkin vaikea, miten voi ottaa etäisyyttä ja kuinka suojella itseään. Omiin vanhempiini suhteeni elää päässäni tätä nykyä suurta prosessia, josta en ääneen kenellekään huutele. Luulen että oma vanhemmuuteni on jotenkin käynnistänyt asian, omien lasten kautta isovanhemmat herättää minut muistelemaan omaa lapsuuttani. Asiat, jotka ovat olleet unohduksissa kauan, ovat nousseet mielessäni pintaan.
Minun lapsuuteeni kuului taloudelliset vaikeudet ja kaksi liian nuorta vanhempaa. He siunautui lapsia liuta ja hädin tuskin olivat tavanneet saati tutustuneet toisiinsa avioon kiitäessään. Isäni oli viinaan menevä tuulentavoittelija ja äitini epäluuloinen ja äkkipikainen kiukkupussi. Kaikkein tärkeintä heille oli omat ystävät ja omat riennot ilman meitä. Lauantaita lukuunottamatta he olivat aina menossa.
Äiti huusi paljon ja aina, pelkäsimme häntä. Vieraille hän oli tosi ujo ja säyseä. Isä oli poissaoleva, hän ilmestyi vain nahkaremmin remmin kanssa kuriapalautuksen antoon. Äiti uhkasi päivittäin, aloitti jo ennen kouluikää, heittävänsä meidät ulos. Sen hän tekikin viikonloppuisin pakkasella moneen kertaan. Syyksi maltin menettämiseen riitti se, että emme olleet tarpeeksi nopeita askareissamme. Askareita riitti, sillä vaipanvaihdon ja ruokinnan ja nukuttamisen ohella me lapset teimme kaikki taloustyöt, kuljetimme vedet ja kitkimme hehtaaritolkulla joka päivä vihannespenkkejä. Isä jakeli sanallista palautetta, joka oli rankkaa nimittelyä, vähättelyä ja solvaamista. Muistan lapsena ihmetelleeni, miksi minut oli hankittu, kun olin pelkkä riesa? Sitten keksin, siivoojaksi ja lastenhoitajaksi. Isän lempipuuhaa oli haukkua meitä vieraiden edessä. Kuinka häpesin, niin häntä kuin itseänikin.
Emme saaneet käydä missään, emme saaneet kutsua ketään. Koulunkäynnin myötä pääsimme pakoon. Teini-ikä oli isän kommentointia lihavuudesta, liian levästä takamuksesta ja muistelua siitä, kuinka äitimme oli ollut niin siro ja pieni ennen lasten hankkimista. Todellisuudessa olimme siskoni kanssa nippanappa 50-kiloisia keijukaisia tuolloin, luokkamme pienimmät ja hennoimmat.
Kun sitten aikanaan vein siippani näytille, vastassa oli kaksi siirappista ihmistä. Siitä alkaen vanhempieni käytös muuttui, he alkoivat kohdella minua etäisesti ja kohteliaasti. Tuntui, että oli tosi tärkeää, että siippani saa heistä tietyn kuvan.
Nyt parikymmentä vuotta on kulunut. Kahdenkeskiset juttutuokioni äitini kanssa ovat tuloksettomia. Hän vierittää kaikesta menneestä syyn silloisten aikojen lukuun tai syyttää sitten isää. Hän jopa syyttää meitä lapsia. Hämmästyttävintä on, että hän pitää 3-vuotiasta lasta itseään vastuullisena sijaislapseksi joutumisesta. Äiti pitää itseään kaikkensa tehneenä äitinä ja ajat olivat silloin sellaiset ja tällaiset. Asiassa kuin asiassa hän keksii tekosyitä, vastuuta tekemisistään tai tekemättä jättämisistään hän ei ota. Marttyyrinkruunu istuu hänen kutreillaan ja tätä nykyä hän ripustautuu meihin tyttäriin soitellen päivittäin.
Surullisinta on, että huomaan hänen olevan ihan pihalla lastenlastensa kanssa. Uskon hänen välittävän ihan oikeasti toisaalta onko se sittenkin vain yksinäisyyden ja vanhuuden pelkoa. Tuntuu naurettavalta, että aikanaan hänellä ei ollut aikaa meille edes äitienpäiväkortin vastaanottamiseen saati syntymäpäivän viettämiseen. Tätä nykyä on tärkeää, että hän saa sen kirotun kortin itse. Hän odottaa meitä kovasti käymään mutta mentyämme hän haluaakin sitten vain jutella minun kanssani niitä näitä. Arjessa hän ei auta eikä lapsia huomaa. Tunnen olevani äidilleni aikuisseuralainen. Hän ei tarvinnut minua muuta kuin piiaksi silloin kun olin lapsi ja teini-ikäinen, nyt aikuisena kelpaisin juttukaveriksi hänen kivuistaan yms. jutellessa.
Kauan sitten annoin heille mielessäni anteeksi, pistin kaiken heidän nuoruutensa ja typeryytensä piikkiin. Uskoin pitkälle äidin selittelyjä sitä, kuinka he eivät voineet mitään asioille. Paksuinta nykyään on se, että äiti kritisoi koko ajan veljeni ja tämän vaimon vanhemmuutta. Millä oikeudella? Veljenihän on vain kuten vanhempamme, lievempi versio. Tätä nykyä huomatessani, että vanhempani eivät olleet koskaan vanhempia minulle eivätkä osaa olla isovanhempia lapsenlapsilleen, tulen ärtyisäksi. Kaipa jotain kehitystä heiltä olen odottanut. Tänään ensimmäisen kerran eläissäni kuulin äidiltäni kuinka hän sai viettää lapsuuden kesät lapsettoman pariskunnan hemmottelemana. Miksi ihmeessä hänestä itsestään sitten sulkeutui äitinä varsinainen Hitler, jos sai hyvää mallia aikanaan itse. Onko hän vain perin itsekeskeinen ihminen. PItäisikö vain teeskennellä mukana?
Minäkin olen ihmetellyt sitä, että miten äidistäni tuli niin kivikova, kun hän itse kertomansa mukaan vietti hyvää elämää lapsuudessaan ja nuoruudessaan, vaikka ne köyhiä olivatkin.
Ei sitä sitten oikein tiedä, mitä ajatella. Itse on katkaissut välit äitiini, koska hän käytti minua vain hyväkseen. Muuten en ollut hänelle olemassa, en ainakaan rakastettuna tyttärenä.
sille, joka kysyi "missä vaiheessa voi odottaa jotain kehitystä". En tiedä oikein, miten tämä ketjusysteemi toimii, vähän tuntuu olevan häikkää uudistuksen jälkeen!
Viestit menevät ajallisesti nyt vähän sinne ja tänne, toivottavasti otsikko selventää...
Omat kokemukset tekevät itse kustakin kovan, ainakin pinnalle päin. Itselleni on kehittynyt kova valheellinen ulkokuori vaikka sisältä olen tosi pehmo ja nössö. Näin ainakin ystävättäreni ja puolisoni ovat minua kuvanneet. Katsoin pari iltaa sitten punaista lankaa ja siinä puhunutta käsikirjoittajaa, joka kuvasi lapsuuttaan skitsofreenikkoäidin pahoinpitelemänä. Hän puhui tunteiden kuolettamisesta.
Tiedän, että äidilläni on kovat ja köyhät olot ja avioliiton myötä monet unelmat murskautui. Silti se, että hänelle oli tärkeämpää kiitää puolisonsa matkassa kuin viettää aikaa lastensa kanssa, ihmetyttää. Hellää hetkeä ei ollut ikinä, hän mitätöi kaikki tarpeemme ja asetti omansa etusijalle. Opin jo varhain, että elämäni oli vallan helppoa verrattuna äitiini, hän piti siitä huolen saarnaten omasta kurjuudestaan meille lapsille. Hän kohteli ja vaati meiltä samaa kuin aikuiselta, toisaalta eväsi kaikki oikeudet ikäämme vedoten ja ottaen itse. Häneen päti eri säännöt kuin meille ja hän oli selittelyn mestari. Hän oli kykeneväinen murskaamaan toisen ihmisen itsetunnon terävällä kielellään. Äitini kehui aina itseään siitä, että hänellä oli psykologista silmää (?) Silti miksi hän oli niin sokea keskenkasvuisille lapsilleen? Vuosien saatossa olen alkanut ajattelemaan, että äitini katse näkee vain sen minkä haluaa, joten se siitä silmästä ;).... aika on kullannut äidin muistot, menneistä on turha puhua.