Yhteiseloa takana 12vuotta, olin 14v kun "alettiin oleen"..En osannut lopettaa ajoissa, nyt meitä on jo neljä tässä perheessä (lapset 2 ja 4v). En oikein osaa kirjoittaa ajatuksiani, mutta rakkautta ei ole. Kaikki muu on suht kunnossa, meillä on hieno talo, jopa yhteisiä harrastuksia. Mutta olen jatkuvasti ahdistunut, tiuskin lapsille ja miehelle. En osaa oikein miestä haukkua, se on huippuisi, ja varmaan unelmien aviomieskin, minussa on vaan jotain vikaa, kun en kestä enää. Vai olisikohan mulla joku ikäkriisi, tai oliskos tää nyt sitä taaksejätetyn nuoruuden kaipuuta. En tiedä, mutta sen tiedän että pää hajoo, enkä jaksa enempää. Jos olisinkin vastuussa vaan itsestäni, olisi helpompaa, mutta nuo pienet ihanat lapset. Toivoisin niin heille ehjän, onnellisen perheen. Uskokaa, että olen yrittänyt. Meillä on ollut yhteisiä matkoja, ollaan yritetty keskustella, mutta aina tää tulee tähän. Nämä ongelmat ovat olleet mun päässä jo kolmisen vuotta. Joku ratkaisu mun on tehtävä, mutta yhtään selkeää ajatusta ei ole..nyt tuntuu tältä, viiden minuutin päästä ehkä joltain muulta..mutta sit taas tältä.
Kuinka tehdä ratkaisu??!!
palasina
173040
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Meillä on asiat melkein samalla lailla. Paitsi että olen kolmekymppinen mies ja vaimon mielestä rakkaus on loppunut. Meillä on myös saman ikäiset lapset ja yhteistä taivalta melkein kymmenen vuotta. Jotenkin se rakkaus vaan häviää tässä nykypäivän kiireisessä ja arvottomassa maailmassa, kun töitä pitää tehdä hullun lailla, että saa kaikki maksettua. Ja sitten ei jää aikaa perheelle. Itselleni ainoa asia, mihin tässä maailmassa olen luottanut, on ollut vaimo ja lapset. Jotenkin tuntuu, että vaimo nyt luovuttaa liian helposti. Siksi neuvoisin sinuakin miettimään, onko vika tosiaankin miehessäsi, vai onko tosiaan kyse jostain omasta kriisistä? Suosittelisin muutaman viikon erillään asumista, tai jos et halua kertoa vielä miehellesi ajatuksistasi, voisitko lähteä vaikka yksin pienelle matkalle? Hyvää suhdetta ei mielestäni kannattaisi pilata pelkkään kyllästymisen(?) tunteeseen, koska rakkauden ylläpito vaatii työtä.(tämän olen liian myöhään huomannut) Elokuvien rakkaustarinat ovat satua. Ero on todella niin kipeä prosessi, ainakin omalla kohdallani, kun joudun lapsistani eroon, että suosittelisin käymään kaikki tiet loppuun ennen eroa. Tuntuu, että elämältä on pohja pois, kun olen menettänyt sekä rakastamani naisen, että lapset.
Sopiiko liittyä joukkoon? Meitä näyttää olevan aina vain enemmän ja enemmän. Meillä kolme lasta ja vaimo jätti avioerohakemuksen täsmälleen samasta syystä, tunteet katosivat lähes 10 avioliittovuoden kynnyksellä. Mielestäni näitä tapahtuneita on nyt turha pyöritellä sen enempää, itsekin olen suurimman tuskan ylittänyt ja tunnustan vuoden taistelun jälkeen tosiasiat. Me asuimme eri osoitteissakin pari kuukautta, vaan sekään ei nyt auttanut. Ainakaan vielä.
Joten kysytään nyt sitten tässä paria asiaa mitkä mieltä askarruttavat. Odottaako nainen, että ne rakkauden tunteet ovat suhteen alkuvaiheen kaltaisia forever? Kun sitä rakkauden määritelmää on kuitenkin niin hankala keksiä, eikö totta? Itse olen määritellyt rakkauteni vaimoani kohtaan sillä perusteella että hän on lasteni äiti, on pitänyt lapsista ja kodista huolta antaen minun keskittyä omaan hommaani eli työntekoon (toki olin kuulemma ihan hyvä isä ja osallistuin myös kotitöihin tarpeeksi). Vaimoni on kuitenkin se kumppani, johon olin sitoutunut loppuiäkseni ja hän on minulle rakas sellaisenaan. Sitä on minun rakkaus ja en toki odota tuntevani niitä suuria tunteita, joita suhteen alussa oli.
Ja kun nainen lähtee, odottaako hän löytävänsä sen täydellisen suhteen jostakin muualta? Ja löytääkö? Vai alkaako tehty päätös kaduttamaan jossakin vaiheessa?
Kirjoitin tämän vakavissani ilman katkeruutta. Joten vastatkaa ilman suurempaa ...ttuilua, please. ;-) Mielessäni ei ole enää ahdistusta, vaan ainoastaan suru lapsista.
Edelliseen ohjeeseen ("mieti vielä") voisin sanoa, että ei se miettiminen käsittääkseni tässä tilassa olevaa auta. Syystä että miettiminen on järjen mukaista toimintaa ja näissä tilanteissa tunteet ajavat "järkevien" ratkaisujen yli. Ainoa mikä käsittääkseni saattaisi toimia olisi ajatella sitä elämää vaikka muutama vuosi eteenpäin. Tunteet puolisoa kohtaan saattavat käsittääkseni palautua hyviksi, töitä se toki vaatii. Mutta kuten edellisessäkin viestissä sanottiin, luopuminen näyttää olevan helpompaa...?
Olen täsmälleen samaa mieltä rakastamisesta kanssasi. Luulin jo, että olen poikkeustapaus, kun en käy vieraissa, niinkuin lähes kaikki duunikaverini. Naisilla noi hormonit määrää vähän liikaa ajatusmaailmaa ja heti kun on vaikeaa, ukko saa mennä. Mekin ollaan oltu aikoinaan kolme kuukautta erossa ja silloin emäntä rukoili ja itki mut takaisin(vaikka silloinkin kaikki vika oli minussa), just siinä vaiheessa kun olin itse toipunut pahimmasta. No, toista koeaikaa ei tule, jos hän haluaa erota, se on sitten takuulla lopullista. En vaan tiedä, miten kestän olla erossa lapsistani. Vaimon menetyksestä kyllä toivun, vaikka vielä häntä rakastankin. Voimia sulle, harmi että mulla ei ole tuollaista kaveria, joka ajattelisi asioista lähes prikulleen niinkuin minä.
Palasin viime yönä työmatkalta ja selailin näitä juttuja ja joihinkin vastailinkin. Nukkumaanmenon aikoihin mietin, että otan väkisin yhteyden sinuun ja ehkä myös nimimerkkiin "Surullinen". Oletin kirjoituksestasi, että olet käymässä samaa prosessia läpi minkä minä käyn, itse taidan olla joitakin askeleita pidemmällä. Pistä postia [email protected] ja jutellaan lisää. Ja hei, ei niitä lapsia sulta lopullisesti pois oteta. Alussa tuntuu jopa vaikelta tavata niitä viikonloppuisin - itse en kyennyt yhteisen kotimme ohitse ajamaan, kun tilanne oli pahimmillaan. Siitäkin toipuu.
Muille tiedoksi, että ei tässä olla ruikuttamassa kohtaloa, vaan todetaan tapahtuneet ja jeesataan toisemme eteenpäin. Jos ette ole tällaista itse läpi käyneet, niin teidän lienee hankala ymmärtää miltä tuntuu, kun tällä tavalla kohtalo kolauttaa. Itse uskon aina parempaan tulevaisuuteen ja tiedän, että jotakin on tulossa. Mutta on mahdottoman vaikea kuvitella, että lapset saisivat tällaisesta elämästä jotakin parempaa. Puhuvat ikävästä, siitä koska isi tulee kotiin ja halusta muuttaa isin luokse. Jep, kyllä kieltämättä tuntuu epäreilulta, mutta katse eteenpäin ja paras mahdollinen huolenpito lapsista.
Kyllä mun mielestä ne käytännössä pois otetaan, kun ei näe niitä joka päivä ja aina kun niitä on pois viemässä, niin tippa on silmässä lapsilla ja salaa itsellä. Samoin sitten kun lapset ovat minun luonani, niin niillä on ikävä äitiä ja toisinpäin. Kyllä oikein v-tuttaa olla tälläinen ns. tunneihminen, kun tuntuu, että monet äijät on melkeenpä iloisia erosta, kun saa vaan enemmän omaa vapaa-aikaa. Kai se on vaan sitten opeteltava olemaan ajattelematta liikaa näitä asioita ja lasten tunteita.
Aika tehokkaasti "pöllittiin" alkuperäisen kirjoittajan ketju ja ruvettiin puhumaan ihan omia... Anteeksipyyntö ketjun avaajalle...
Kaikki kirjoittamasi kuulostaa tutulta, mutta usko vain, että jossakin vaiheessa tulee hetki, kun saat itseäsi niskasta kiinni ja itkut loppuvat. Itse muistan hetken, kun en lapsia kyennyt näkemään edes pientä hetkeä, kun itku tuli ja sitä ei kyennyt piilottelemaan. Sitä vain yritti pitää ne tunteet piilossa, kun peli oli vielä vähän auki.
Älä opettele ajattelemaan vähemmän näitä asioita. Sillä tavalla viet itsesi kyllä johonkin hankaluuksiin tulevassa elämässä. Sinulla ja minullakin on tilanne tällä hetkellä päällä ja itse aion käydä tämän shitin läpi nyt. Ei sitten tarvitse myöhemmin purkaa pahaa oloa, kun se on ehkä kovettunut sisään. Tiedäthän sen, että minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Oletko harkinnut eroryhmää tai ehkä jo mukana sellaisessa?
Älä myöskään jätä lapsia kelaamaan omia tunteitaan, ne kun eivät tätä koko juttua ymmärrä. Yritä puhua niiden kanssa ja saada mahdollisimman hyvät fiilikset päälle. Tiedät varmasti, että nyt lapsesi tarvitsevat sekä isän että äidin rakkaudensanoja enemmän kuin koskaan.
Ja muista, että ihmisen hartioille ei ladata enempää kuin ne jaksavat kantaa. Jos väsyttää, niin kyllä sinäkin jostakin kaverin löydät, jonka olkapäähän voi snadisti nojata.
Tsemppiä!
Olen itse jo muutamia vuosia ollut eron kynnyksellä. Horjunut tuulisella kapeikolla kumpaan suuntaan kallistua. Olen summannut hyviä puolia pitääkseni katkeruutta ja mielipahaa loitolla. Eron kynnyksellä ihmisestä vain pakostakin tulee itsekäs, kuten surussa yleensä. Ihmisellä on kuitenkin vain yksi ainoa elämä ja joskus on pakko ajatella omia tarpeita, omia toiveita, omia tunteita, varsinkin jos ne on joutunut vuosiksi hautamaan syvälle sisimpää. Erossa ei koskaan ole voittajia, mutta elämää täytyy vain yrittää katsoa eteenpäin yli kaiken muun. Moni ihmettelee miksi kaikki muuttuu arjen myötä, mutta onhan se luonnollista. Kaksikymppisenä näkee asiat eri tavalla kuin vanhempana monien kokemusten jälkeen. Avioliitto on kuin firma, jota täytyy hoitaa, jotta se kukostaisi. Ei riitä, että toinen joustaa, yrittää mukautua paineisiin ja luotsata laivaa eteenpäin. Mutta ennen kaikkea näen kaikkein tärkempänä keskustelevan yhteyden, luottamuksen, toisen kunnioittamisen ja kannustamisen. Jos ne elementit puuttuvat alkaa liitto olla huteralla pohjalla. Ainahan sitä tietenkin uskoo, että jostain löytyy sellainen ihminen, joka vastaa paremmin tarpeisiini, tuneisiini ja toiveisiini. Täydellisiä ihmisiä ei ole olemassakaan, jotkut vain sopivat toisille paremmin kuin toiset. Toisaalta selväähän on, että se joka jää on ainakin alussa heikoimmilla kuin se joka lähtee...
tietenkin syistä riippuen.
Tilannetta on tosiaan aika vaikea kuvata, kyse on niin paljon tunnepuolesta, ei niinkään konkreettisista asioista. Kun aloin surustelemaan mieheni kanssa olin lapsi 14v.. ihastuin, kuten tuossa iässä tehdään. Mies oli minulle vähän isän korvike(alkoholisti), ja hän hoiti asioitani ja tuki minua vanhempieni erotessa. Tänä päivänä hän on meistä se joka hommaa rahat perheelle, olen itsekkin töissä, mutta pieni palkkani on mieheni mielestä lähinnä vitsi. Hän on kyllä mukana perheemme asioissa, kotitöitä en lue kamalan tärkeiksi asioiksi, minä mielelläni pyykkään ja teen ruuan valmiiksi(hullu, vanhanaikainen nainen:)Mutta jotenkin olen lopen uupunut olemaan holhottava. Asumme keskellä metsää, ja mieheni myi autoni pois, koska oli sitä mieltä, että selviämme hänen autollaan..nykyään joudun siis pyytämään autoa, ja omaa aikaa mieheltäni. Raha-asiat ovat täysin hänen hallinnassaan. Kun palkkani tulee, on mies solo-tunnuksilla jo siirtänyt sen pois, etten ehdi tuhlata. Välillä heltyy, ja oikeen suurilla eleillä siirtää tililleni vaikkapa 100eur, todeten että siinä on sulle rahaa!
seksi ei ole koskaan meillä toiminut. Itse, olen "löytänyt itseni" seksuaalisessa mielessä vasta muutama vuosi sitten. Mies kyllä kuuntelee, kun yritän kertoa mistä pitäisin, muttei sitten kuitenkaan toteuta juttuja..osasta asioista hän totesi olevani hullu(yritin vihjata, että pitäisin vähän rajummista otteista). Ehkä isoin syy tähän kaikkeen, on se, että miehestäni on kehkeytymässä kunnon juppi..ei päivääkään ettei hän puhuisi rahasta, uusista autoista jne..mulla on jo kammo yhteisiä työmatkoja kohtaan..hänen suunsa käy koko ajan:(
mä tunnen olevani näkymätön, mua ei ole! Itsenäisestä aikuisesta ei ainakaan voi puhua. Mikäli ero toteutuu, en todellakaan halua uutta suhdetta, en ennenkuin olen oppinut tuntemaan itseni, ja oppinut elämään ilman holhousta. En kuvittele mitään kummallista mahdollisista uusista suhteista, ts en oleta ensihuuman kestävän ikuisesti..Uskoisin kuitenkin, että on olemassa miehiä, joiden kanssa voisin tasavertaisesti vaikuttaa elämäämme?
p.s mieheni lähti baarireissulle eilen, ei ole vieläkään tullut:)))))
Omassa tapauksessani on paljon samankaltaisuutta ja ehkä yksi suuri ongelma oli se, että vaimoni ei osoittanut ajoissa kärsivänsä tietyistä asioista, kuten esimerkiksi raha-asioiden hoidosta. Ei meillä koskaan omia tilejä ollut, vaan vapaat kädet käyttää yhteisiä varoja. Tietyt työt tavallaan putosivat jomman kumman syliin, emmekä osanneet ajoissa sekoittaa pakkaa.
Me keskustelimme tästä itsenäistymistarpeesta, kun vaimo koki saman kuin sinä. Kun hän sai nämä sanottua, niin minulle ajatus kuulosti hyvältä. Oli asioita, joista luovuin mielelläni. Halusin itsekin tasapuolisuutta, joka meillä tarkoitti myös minun "heikkenemistä". Tuo tasavertaisuus on ilman muuta tavoiteltava asia ja ilman sitä päädytään tällaisiin tilanteisiin, joissa me molemmat nyt olemme.
Miehesi kuulostaa kuitenkin aika ehdottomalta. Eli onko hänellä kykyä/halua muuttaa itse itseään tasavertaiseksi? Haluaako hän, että sinä voit suhteessa hyvin? Ja ennen kaikkea, tietääkö hän sinun tunteesi ja ajatuksesi, jotka täällä olet meille muille jakanut?
Yhtäkään autoa tai euroa hän ei täältä mukanaan vie ja vaakaan olisi nyt hyvä laittaa oma hyvinvointi ja sinun arvosi. Jos vaaka keikahtaa autojen ja eurojen suuntaan, niin oletko valmis jäämään siihen siinäkin tapauksessa, että mikään ei muutu?
Pointtini: Miehesi saattaa panna systeemit uusiksi, mutta siihen tarvitaan tahtoa ja ennen kaikkea selkeä tieto ja ymmärrys sinun pahoinvoinnistasi.
Miehelläni on "jonkin asteinen" alkoholi ongelma, jota emme kumpikaan suostunut näkemään. Ja kun sen huomasin oli jo myöhäistä pelastaa suhde.
Lainasin kirjastosta kirjan Irti läheisriippuvuudesta, sen avulla ymmärsin että myös minulla oli ongelma, läheisriippuvuus! Nyt työstän elämääni uudelleen.
Miksi ihmeessä yhtäkkiä huomaan että meitä samassa tilanteessa olevia on todella paljon ? Reilut 10 yhteistä vuotta takana, lapset ja talo. Sitten ollaan tässä samassa jamassa. Mikä tämän aiheuttaa ? Onko muillekin käynyt niin, että muutaman kuukauden eron jälkeen ne kaikki pahat asiat ovat unohtuneet mielestä ja aika on kullannut muistot ? Toisaalta taustalla on pelko siitä, että uudelleen yrittäminen toisi ne huonot asiat taas pintaan. Itsestä tuntuu siltä että aluksi oli monia käytännön syitä eroon, nyt näkee vain itsensä syyllisenä
En tiedä onko "yhteiskunta" tullut tähän yhtäkkiä, niin kuin itse sanoit tilanteen kokeneesi. Taitaa olla enemmänkin niin, että kun kerran tähän tilanteeseen olet ajautunut, niin olet lukenut artikkeleita, selaillut keskustelupalstoja jne aiheista, jotka koskettavat juuri sinun tämänhetkistä tilannetta. Ja onhan tätä kamaa tarjolla, se on nykyhetken mukaista.
Kyllä tämä "kyllästyminen" omasta mielestänikin on aika lailla kovasti päällä juuri nyt. Turha ruveta selittelemään omien vanhempien ajasta ja eron mahdottomuudesta, silloin asioita vain kunnioitettiin eri tavalla ja vaikka vaikeata olikin, niin avioliitto oli pyhä ja ajoittain siinä oli vain mukana roikuttava ihan vain selvityäkseen. Avioliitto antoi usein toimeentulon ja vaihtoehtoja ei ollut siten kuin on tänään. Oma mielipiteeni on, että meidän sukupolvi on kuitenkin vähän tällaista luovuttajakansaa - ei oikein osata tulla toimeen omien tunteiden kanssa. Ja kun vaikeudet tulevat eteen, niin pyyhe kehään aika pian.
Kysyit mikä tämän aiheuttaa. Sen kun tietäisimme, voisimme näitä ehkäistä ja itse asiassa kyllä nykyään apua saa, jos sitä haluaa hakea. Ja iloksemme olemme nähneet avioerojen vähentyneen, toivottavasti on pysyvä trendi tilastokäyrällä. Kristittynä (jalat maassa kuitenkin), Jumalaan uskovana sanoisin myös, että paholainen se täällä mellastaa...
Kyllä aika varmasti kultaa muistot, itselläni sellaista ei ole vielä tässä vaiheessa prosessia käynyt. Tai siis vaimolla, joka eroa hakee. Itse olen ajatellut asioiden kulkevan siten, että sillä hetkellä, kun se paha olo on totaalisesti päällä, mahdollisuudet nähdä laajemmin ovat nollassa. Etäisyys, aika ja tila saattavat käynnistää ajatusprosessin, jossa hyvät ja kivat puolet tulevat uudelleen mieleen. Ei kuitenkaan aina, I guess.
Luin tarinasi uudelleen ja olisihan siinä tiukka vääntö saada homma uudelleen pakettiin. Syyllistät itseäsi lähdöstä uuteen suhteeseen (jossa et siinäkään viihdy?), samalla lastesi äiti tahtoo taistella ydinperheen puolesta. Itse tässä omassa sotkussani kikkaillessa on tullut keskusteltua yhden jos toisenkin kanssa ja neuvojen saaminen heiltä ei ole useinkaan mahdollista - enkä sitä odotakaan. Siinä mielessä ei ole välttämättä reilua tarjota sinulle mitään, joten unohda seuraava, jos se ei kuulosta oikealta.
Anteeksianto. Lastesi äiti saattaisi sen käsitykseni mukaan tehdä. Jumala on sen jo tehnyt. Kaikkein suurin ilo, hyöty ja vapaudentunne on antaa anteeksi - sillä ihmisellä, joka kykenee sen sydämestään tekemään. Älä koskaan unohda tekojasi, älä edes välttämättä anna tekoa anteeksi, ei lastesi äitikään sitä välttämättä tee. Mutta anna anteeksi itsellesi ihmisenä, niin kuin ehkä lastesi äitikin tekee - antaa anteeksi sinulle.
Joskus tarvitaan valtava kriisi siivoamaan ylimääräinen kura suhteesta. Kun sotku on siivottu, astutaan uuteen vaiheeseen parisuhdeprosessissa. Sinulla näyttäisi olevan mahdollisuus päästä siihen, monilla meillä muilla väsymys iskee liian aikaisin.
"Anteeksianto. Lastesi äiti saattaisi sen käsitykseni mukaan tehdä. Jumala on sen jo tehnyt"
Just. Ex-vaimoni sekaantui uskonasioihin lopullisesti kun lähdin kotoa. Itse olen uskovaisesta perheestä ja olen saanut erittäin pahan uskonto-allergian. Oma näkemykseni on se, että uskonasioihin on helppo turvautua kun on vaikeaa, mutta samalla ehkä se todellenen asia hämärtyy ja jää käsittelemättä..En tiedä sitten, itse käyn tätä nyt vaikeimman kautta läpi, yksin ja ilman maallista tai taivaallista apua.
Toinen juttu: Onneksi on enää viikoissa laskettava aika siihen että asiat saadaan käytännön tasolla eteenpäin. En jaksa enää sitä oloa joka tulee jokakerta kun menen entiseen kotiini olemaan lasteni kanssa ex-vaimoni ollessa töissä. Se fiilis on käsittämättömän PAHA ! Varsinkin kun illalla lähden pois ja näen ex-vaimoani. Hän on lähtöni jälkeen tukenut ja auttanut paljon, mutta nyt kun todellisuus on valjennut saan kuulla aika rankkaa tekstiä. Fakta on se , että tämä jätkä on aika finaalissa ja odottaa käytännön asioiden tuovan vähän helpotusta elämään.
Älä lannistu, itse olin samassa tilanteessa, en vaan tajunnut etten ole onnellinen, ettei unelmaa voi tahdonvoimalla pitää pystyssä. En pystynyt tekemään ratkaisua, meilläkin on kaksi lasta, enhän voi viedä lapsilta isää, perhettä ja normaalia lapsuutta. Mieheni tosin teki "ratkaisun" joka tuli iskuna päin kasvoja. Enhän minä nyt tosissani ollut ollut. Maailma romahti, olin neuvoton! Tajusin että tässä täytyy saada selvitettyä ajatukset, kun en yksin siihen kyennyt soitin kriisikeskutkseen jossa ottivat avosylin vastaan ja todellakin kuuntelivat ja auttoivat löytämään ajatuksilleni laajuutta ja vaihtoehtoja.
Keskusteluapu auttoi ajatuksissa, mutta ei hysteerisiin itkukohtauksiin aina kun ajattelin tai puhuin asiasta. Mikä avuksi? Kävin homeopaatilla joka siis auttaa myös henkisissä/psyykkisissä ongelmissa kuin myös fyysisissä. Sain "ihme"pillerin, ajatukset selkeytyi ja rauhotuin, kipeää tekee vieläkin mutta tiedän että selviän, me selviämme tästä lasten kanssa!
Suosittelen klassista homeopatiaa, pehmeämpi hoitomuoto ja porautuu suoraan asian ytimeen.
jos syy ei olekaan aviossa. Sanot miehesi on vallan ihana ja lapset myös.Jos hakisitkin omille ajatuksillesi kanavaa esimerkiksi kirjojen avulla ja lähtisit siihen ajatuksena tahdot löytää uusia mahdollisuuksia aviossasi. On se mahdollista. Voit löytää monia syitä jotka ovat tähän johtaneet ja voit muuttaa niitä että tunnet taas voivasi hyvin. Yksi asia jonka olet avioituessasi luvannut on Tahtoa rakastaa. Kaiva se Tahto esille ja etsi pahan olon syysi. Voi olla että olet liikarasittunut ainaisesta lasten valvottamisesta tai että olet sisäisesti muuttunut vaan et löydä kanavaa sen ilmentämiselle. Ero on aina pieni kuolema jos suinkin voit jätä se pois mielestäsi. Toivon löydät itsesi ja osaat taas nauttia hienosta elämästäsi.
Hei ! Sinun viestisi / kirjoituksesi oli kuin kopio minun elämästä !!! Olin 14 - vuotias kun aloin seurustelemaan nykyisen avomieheni kanssa ja olemme nyt 12 vuotta toisiamme tuijotelleet ja perheestä löytyvät kaksi lasta iältään 4 v. ja 2 v. Tunteet ja ajatukset ovat samat, välillä ahdistaa niin kamalasti... olen yrittänyt kaikenlaista, jotta asia korjaantuisi, mutta mutta..
Jos kiinnostaa ruveta kirjoittamaan tai soittelemaan kohtalotoverille, olen siihen enemmän kuin valmis.
Olen oman eroni jälkimyrskyissä lukenut Bruce Fisherin jälleenrakennus-kirjaa, jossa lopussa on liite koskien rakentavaa erilläänoloa. Siinä pari tekee sopimuksen tietynpituisesta erilläänasumisesta ja -elämisestä yms. Jos joku tämän tyyppinen keino voisi aukaista suhteenne solmuja? Muutenkin kirjastosta voi hakea parisuhdeopuksia, jotka saattavat auttaa tiedostamaan ongelman ytimet ja ratkaisun avaimiakin voi löytyä ennen kuin on perheen kannalta liian myöhäistä. Minulla kävi niin, liian myöhään heräsin...