Alotin seurustelun 15-vuotiaana ja se kesti 3-vuotta. Sen jälkeen seurustelin loppu kesästä jonku kuukauden tai pari. Siihen väliin tuli yks toinen mies ja tuli ero. Sitte tapasin uuden miehen ja nyt tuntuu että hermot menee eikä jaksa enää, asutaan yhdessä ja kihloissakin ollaan. Tuntuu että tämä uus avoliitto tapahtu aivan liian nopeasti, muutama viikko oli semmosta että ukko kävi mun luona ja kohta kuukauden/kahden päästä mies kanto tavaroitaan mun asuntoon. On seurusteltu nyt semmoset 9-10kk. Nykyään tulee niin pienestä riitoja, meillä ei oo minkäänlaista intohimoa toisiamme kohtaan. Seksiä meille ei harrasteta hyvä jos kerran pari kuukaudessa ja se johtuu musta, ei haluta. Jäi koulu kesken, nyt on töitä etitty mutta niitäkään ei täällä päin oo tarjolla mihin vois kysästä. Älytön stressi tästä kaikesta. Nyt sitä miettii monesti että olispa sinkku, olis koulu/työ. Mitä tällasessa tilanteessa pitäs tehä?
Kyllästyny seurusteluun
ei tunnu miltään
41163
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
muuttaa omilleen ja olla sinkkuna niin kauan, että osaa ja haluaa aidosti sitoutua, eikä vain ajelehdi kainalosta toiseen. Et muuten maininnut tekstissäsi sanallakaan kiintymyksestä tai rakkaudesta. Seukkaatko vain siksi, että niin ns. kuuluu tehdä? Aikuisten ihmisten seurustelu ei muuten tarkoita sitä, että pitää heti mennä kihloihin ja muuttaa yhteen, vaan sitä että tutustutaan toiseen rauhassa. Hoppuilemalla et varmasti onnistu tulevaisuudessakaan miessuhteissasi.
kiire on seurustella jo lapsena?Itse aloitin ko hommat vasta 37 vuotiaana ja hyvin olen kerennyt eikä ole sydänsuruja juuri ollut.
Kannattaa odottaa niin kauan, kunnes on ehtinyt kasvaa järkeä päähän ja osaa erottaa milloin on oikeasti rakastunut johonkin ihmiseen, eikä vain ihastumisen tunteeseen. Vastakkaista sukupuolta on kyllä hyvä tapailla, mutta seurustelua ei kannata aloittaa siltä pohjalta, että "kun tässä nyt ollaan jo jonkun aikaa tapailtu, niin kai voitais alkaa seukkailemaan". Se on myös huono motiivi seurustelulle, että kaikki muut seurustelevat ja pelkää jäävänsä yksin. Oikea on se, että löytää ihmisen joka todella kolahtaa. Yhteen ei kannata muuttaa, ennen kuin on oppinut itsenäiseksi ja huolehtimaan omasta elämästään. Jokainen on itse oman onnensa seppä, eikä toinen ihminen oikeasti tee ketään onnelliseksi, onnettomaksi kylläkin voi tehdä...
Olen ollut avoliitossa nyt kolmisen vuotta. Alkuihanuuden jälkeisistä riitelyistä ollaan nyt selvitty, mutta edelleenkään en laittaisi poikaystävääni kouluni tai töitteni edelle. Esim. jos saisin opiskelupaikan toisesta kaupungista, pyytäisin häntä muuttamaan kanssani tai sitten jatkaisimme suhdetta etänä.
Hyvän suhteen pitäisi mielestäni kestää molempien opiskeluhaaveiden toteuttamisen. Ja on ymmärrettävää, ettei avoliitto ota sujuakseen, jos on jatkuva huoli toimeentulosta.
Oletteko puhuneet opiskeluista/töistä yhdessä? Entä muuttamisesta, jotta löytäisit töitä tai koulupaikan?
Älä stressaa yksin, pyydä miestäsi auttamaan.