Olemme olleet yhdessä vajaat 10 vuotta, naimisissa siitä reilu puolet. On lapsia, kummallakin hyvä työ, ulkoiset puitteet kunnossa. Viimeisen vuoden ajan olen huomannut miten kaikki pikkuseikat puolison käytöksessä/tekemisissä/sanomisissa alkavat ärsyttää yhä enemmän. Lähellä olo, halaaminen, suukottelu suutelemisesta puhumattakaan synnyttää lähes paniikin tunteen. Tuntuu että siitä kuuluisasta kärpäsestä kasvaa aina välillä härkänen kun sinänsä ihan mitätön asia ärsyttää niin että tuntuu mahdottomalta olla saman katon alla. Koen usein että joudun kantamaan liikaa vastuuta yhteisistä asioista ja olemaan yhtä aikaa äiti (myös miehelle), perheen pää ja kaikesta huolehtiva supernainen ja toisaalta valojen sammuessa minun pitäisi yks kaks tunteakin olevani rakastajatar ja avuton nainen (no.. ehkä ei avuton mutta vähän blondi kuitekin...), mies ikään kuin odottaa että ensin hoivaan häntä lasten ohessa ja sitten kuitenkin näen hänet miehekkäänä haluttavana kumppanina heti tilaisuuden tullen.
Tiedän että arki on harmaata eikä kynttiläillallisia tai kaapin päältä hyppivää tarzania voi olla loputtomiin mutta silti haluaisin uskoa että parisuhde voisi olla muutakin kun se mitä meillä nyt on. Asiasta on puhuttu mutta se tuntuu vain pahentavan asiaa. Mies tarkkailee jokaista ilmettäni ja elettäni ja tulkitsee niitä varsin herkkänahkaisesti - usein väärin. Tuntuu siltä että minä olen se perheen äijä joka ei jaksaisi jokaisesta sanotusta sanasta keskustella viikkotolkulla, jotenkin... sanat eivät riitä. Ahdistaa.
Se mitä yritin kysyä oli että onko kellekään tuttu tunne se että puolison tekemät pienetkin asiat alkavat hiljalleen ärsyttää niin että tuntuu että on pakko päästä pois, edes hetkeksi omaan rauhaan? Meillä lapset ovat 5-15 vuoden välillä, osa yhteisiä ja osa vain jomman kumman. Lasten takia en haluaisi erota - tästäkin on puhuttu moneen eri sävyyn - mutta en tiedä, jaksanko edes vuotta saati kymmentä tai viittätoista niin että ero ei vaikuttaisi lapsiin. Kaipaan AIKUISTA kumppania joka kantaa oman osansa vastuusta, kohtelee minua naisena eikä odota että pidän huolen lasten, kodin ja oman urani lisäksi myös miehestä. Inhoan miehen hieman ruikuttavaa/valittavaa tyyliä puhua asioista ja joskus mietin että auttaisiko jos vain ryhtyisin suhteeseen saadakseni jonkinlaista vastapainoa nykyiseen. En usko että sekään mitään ratkaisee. Jotain on pakko tehdä sillä näin en jaksa enää kauan jatkaa. Haluaisin läheisyyttä mutta sellaista, joka myös antaa, en sellaista joka vain vaatii, ottaa ja vielä kerjää kehuja ja lisähuomiota. Haluaisin suhteen joka toimii kahteen suuntaan.
Kun kaikki puolisossa ärsyttää...
40
12321
Vastaukset
- Aviomies myös
Moi Saga
Itse olen ollut naimisissa 10 vuotta myöskin. Parisuhteemme vaimoni kanssa on ollut huonolla tolalla jo varmaan jo 7 vuotta. Meillä on (5-8v.)lasta ja muutenkin asiat ihat kunnossa ulkoisesti. On On iso om-talot pääkaupunkiseudulla, mökit, autoja ja reissataan perheen kanssa paljon. Kuitenkin parisuhde on ihan kuollut. Kun aika ajain yritän asiaa ottaa esiin, vaimoni suuttuu verisesti. Silloin minut haukutaan ihan paskaksi tyypiksi, jota ei voi kunnioittaa ja joka ei osaa mitään tehdä " oikein". Lasten hoidosta lähtien aina etsitään virheitä ja väärin tehtyjä asioita. Lapsiani olen hoitanut paljon vaimoni matkatöiden takia ja myöskin omasta tahdostani mm. kaikkien vanhempainvapaat (raskasta mutta erittäin antoisaa) . Hän on meidän perheessä ura orientoituneenmpi ja perfektionisti. Itse välillä ottaisin vähän rennomminkin. Seksiä hän kertakaikkiaan ei halua harrastaa( max. 1-2/vuosi) edes kahdenkeskisillä reissuillamme. Minusta tuntuu että aina on jokin tekosyy välttää edes teoriassa se mahdollisuus.Suutelemisesta hän ei ole ikinä tykänyt(siis välttelee sitä viimeiseen asti). Hän ehkä kokee samanlaisia fiiliksiä kun sinä miehestäsi minun suhteeni, mutta ei saa puettua sanoiksi niitä. Ero tulee aina joskus riidan yhteydessä puheeksi, mutta silloinkin hän vaan ilmoittaa että senkus meet jos siltä tuntuu. Seuraavana päivänä taas ollaan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Itse olisin avomielinen parisuhteessa, mutta kun ei rouvaa yhtään nappaa. Ei auta leffaillat hotelliyöt reissuista puhumattakaan. Kotonahan lapset ovat aina hyvä syy olla ihmisiksi.
Joo kyllä ahdistaa ja ärsyttää usein toistuva vikojen ja hänen maailmansa silmälasien läpi nähtyjen väärintehtyjen asioiden tilityksen kuuntelu. Itse kun ei aina viitsisi tapella joka asiasta vastaan. Hänellä tulee varmasti joku vastaava paniikkireaktio kun sinulle omassa suhteessasi, jos tulen metriä lähemmäs. Itselleni edes kunnon halaus ja muutama mukava sana maistuisi joskus.
Tiedän etten voi miellyttää koko ikääni vaimoani miettimällä vaan mistä hän ei kilahda, ja yrittää pitää häntä hyvällä tuulella. Just nyt se on vain helpoin tapa sietää arkea. Toivottavasi avutumiseni ei ollut liian ruikuttava/valittava mutta tältä minusta tuntuu.
Hyvät kesänjatkot sulle ja tsemppiä omaan elämääsi.
Näin meillä
J68- Bondishy
1) Aloita olemalla kohtelias toiselle. Ole rauhallisen ystävällinen äläkä odota vastineeksi yhtään mitään. Itselle tulee mukavampi olo, eikä tilanne ainakaan pahene. Puhu vinoilematta rauhallisen ystävällisesti. Säästät itseäsi. Pitääkö teeskennellä ystävällistä sitten? No, itse asiassa se on ainoa keino aluksi ennen kuin muuttuu tavaksi.
2) Tee jotain mukavaa itsesi eteen. Mene lenkille, jätä alko pois, syö hyvin, käy elokuvissa. Katsele luontoa.
3) Mene avioliittokurssille tai leirille puolisosi kanssa. Ovat yllättävän hyviä.
4) Ei niitä ihania puolisoita vapaana kovin suuria määriä liiku. On ex sitä ja tätä ja nykyistä lasta ja kaikkea sotkua. Erota voi koska tahansa. Siihen ei kannta kiirehtiä. Pidä itsestäsi huolta.
Olisi mukavaa, jos elämäsi muuttuisi mukavammaksi. Sivusussuista on vain riesaa. Tee jotain muuta mukavaa. Tsemppiä.
- aivan niin
Tuttu tunne, kun läheisyyskin jo alkaa jo tuntumaan vastenmieliseltä. Olen huomannut, että pakenen ja välttelen yhteisiä hetkiä ja haluan vain olla yksin. Periaatteessa kaikki on hyvin, arki rullaa kuin paperikone, vähän liiankin nopeasti ja huomaan olevani vain kone joka suoriutuu arjesta. Mutta se tunne, että teen kaiken kuin robotti ilman tunnetta, on alkanut huolestuttamaan minua. En edes aina ärsyynny kumppanin tekemisistä, odotan vain että saan olla rauhassa. Lapsen takia, yritän esittää iloista ja pirteää sekä tuen puolisoni uraa kaikin tavoin. Mutta se tunne joka on sisälläni ei ole hyvä, se on ahdistava, se on tunne jossa ei ole sitä iloa niinkuin pitäisi, enkä tiedä miksi. Puolison tavat alkaa ärsyttää, puolison välinpitämättömyys itseään kohtaan ärsyttää, alkoholi, kaikki. Ehkä tämä kuuluu tähän suhteeseen ja tähän aikaan 11 vuotta yhdessä. Onko kyseessä ikäkriisi vai iätön kriisi en tiedä, mutta tunne on hankala ja vaatisi jotain, mutta mitä? Niin olen muuten mies ja avosuhde sekä lapsi, että myös näinkin päin.
- mari-maris
Juuri noiden syiden takia lähdin.
Enkä ole ihan nuori - olen 60 kympin ja haudan välillä mutta silti!
En kestänyt enää.
Ulkopuoliset eivät tiedä / ymmärrä.
" kuinka saatoit jättää nuin hyvän miehen"?
Niinpä, kuinka saatoin?
Siksi, etten kestänyt enää.
Liittoa oli kestänyt yli 35 vuotta.
Enkä toiminut hätiköidysti, asiaa oli vatvottu mennen tullen pari, kolme vuotta.
Itselleen sitä hallaa tekee jos elää liitossa joka ei vain - toimi -
Jokainen ne ratkaisut joutuu tekemään mutta kirjoituksesta päätellen - olet aika kypsä.
Olet nuori ja tulet toimaan vaikka eroaisitkin, silti en koskaan kehoita ketään eroamaan - päätös on rankka ja monen käytännön asiat vaativat osansa - mutta mieti, mitä oikein haluat ja kenen kanssa haluat aikanaan istua kiikkustuolissa... - *Vol 3*
Vietimme 10 v hääpäivää pari viikkoa sitten... Tai emme viettäneet. Mies unohti - enkä ollut lainkaan harmissani siitä..! Itse ostin pienen, käytännöllisen lahjan - ettei toinen pääse sanomaan minun unohtaneen... Herkkää...
Ulkoisesti kaikki on ok: on uudehko okt, työpaikat, lapsi... Sisäisesti: kaikki mättää! Tänä aamuna heräsin sohvalla - jossa olen nukkunut reilun puoli vuotta - siihen, että mies kömpi viereen. Ensimmäinen ajatus oli, että huitaisenko..?! Toisen fyysinen läheisyyskin tympii! Puhumattakaan kaikista pienistä ärsyttävistä tavoista... Mies on 100%:sti mallia "ongelmat katoavat, kun niille kääntää selkänsä" - ja tuon ihmisen kanssa pitäisi pystyä vielä elämään... PARISUHTEESSA. Miehen mielestä mikään ei saisi muuttua, kaiken pitäisi olla niin kuin suhteemme alussa. Toistaiseksi olen pitänyt kiinni säännöstä "niin kauan kannattaa yrittää, kun hyviä hetkiä on enemmän kuin huonoja", mutta kiikunkaakun siinä ollaan.
Parin vuoden sisällä olen joutunut kolme kertaa sen tosiasian eteen, että mies on täysin kykenemätön tuntemaan myötätuntoa eikä häneen voi luottaa henkisen tuen antajana. Ilman ystäväpiirin tukea olisin ollut suoraan sanottuna kusessa.
Miehelle pitäisi olla paras ystävä, rakastajatar, äiti, kodinhoitaja... Ja mitä saan itse?! Sähkölaskulle maksajan! Just great. Seksiä ei ole harrastettu pariin vuoteen, enkä sitä edes enää kaipaa. Joten mitä jää jäljelle..? Ilman tytärtämme, juuri koulun aloittavaa elämäni valoa, olisin varmaan jo jossain "Tiibetissä vähän mietiskelemässä". Mietityttää jo sekin, että millaisen roolimallin tyttö saa meistä kahdesta puupäästä...- mä kanssa"
Kuule, leikillisesti:
mennäänkö yhdessä Tiibetiin....
olen onnellinen, eronnut, jo mummoíhminen mutta tunteet ne on mummoillakin - vaan kun taaksepäin ajattelee / äidin avioliittoa - hänenkin olisi pitänyt lähteä - häntä uhkailtiin, lyötiin, vähäteltiin, isällä oli liuta muita naisia ja äiti se vaan nöyristeli koska isä mennen tullen toitotti:
et ikinä selviä lasten kanssa ja mä pistän ne lastenkotiin jos lähdet.
Ota huomioon että tämä oli kauan sitten - olen jo 60 v.
- schwarz-siebener
Keskustelun aloittajalle ja muillekin ;
erotkaa ihmeessä noista ei-tyydyttävistä liitoistanne, jos noin hankalaa on. Mikä ihme saa teidät pysymään sellaisten kumppaneiden kanssa, joihin ette halua edes koskea tai jotka eivät halua koskea teihin ? Ne talot ja tavaratko ? Kaikkea ei voi saada ja silloin täytyy miettiä, mikä on itselle tärkeää. Jos se on materiapuoli, niin ok. Se on jokaisen oma valinta. Vaan silloin ei pidä ruikuttaa läheisyyden puutetta.
Itku on yhtä katkeraa Bemarin penkillä kivitalon pihassa kuin vuokralähiön bussipysäkilläkin.
Talot ja tavarat jakoon ja johan taas henki kulkee kevyemmin !
Joku tähän kohta kommentoi, ettei saa olla itsekäs ja pitää ajatella lapsia. Totta, mutta kaikilla osapuolilla on parempi olla tasapainoisessa tilassa erillään kuin jatkuvassa ahdistuksessa näennäisesti yhdessä. Lapsilla varsinkin.- schwarz-siebener.
Hyvä ja rohkea kirjoitus sinulla schwarz-siebener, näin ajattelen itsekin.
- Bondishy
schwarz-siebener. kirjoitti:
Hyvä ja rohkea kirjoitus sinulla schwarz-siebener, näin ajattelen itsekin.
Itsekäs kannattaa olla ja ajatella vähän itseäänkin. Mitä sitten kun on eronnut? Joku tylsä, mutta kunnollinen elämä meni. Mikä tilalle? Joku kiertopalkinto vai? Yksinäisyys? Baarikärpäsöinti? Uusiperheen ihanuus vai? Onko ihan varma että se on niin hohdokasta "et sää ole mun isä/äiti!"
Ei niitä kunnollisia puolisoita oksilla odottele. Ei se yksinäisyyskään aina ihan herkkua ole, jos toinen vain on "ärsyttänyt". Usein olen kuunnellut näitä natisijoita, kun toinen ärsyttää, ja aivan turhan monta kertaa tuntuu, että kannattaisi pistää itselleen hyvä olo puolisosta riippumatta, niin elämään tulisi jotain potkua. Miten olisi joku psykologi tms. ammattilainen? - ..ttuuntunut pk-mies
meillä parikymmentä vuotta takana, josta toistakymmentä aviossa. lapset alle 10 vuotiaita ja liitto ei ole toiminut tarkemmin ajatellen koskaan. alettiin vain pyöriä kimpassa liian nuorena ja totuttu toisten seuraan.
liitossa ei ole väkivaltaa, tosin ei seksiä eikä läheisyyttäkään. vaimo on hieman alkoholiin taipuvainen ja erittäin työorientoitunut. ulkoiset puitteet vähintäänkin kohdallaan.
minua liitossa pidättelee vaimon kostotoimet lasten kautta (olen täysin varma, että se kyyninen ja kostonhimoinen p.ska tekee kaikkensa minun ja lasten suhteiden tuhoamiseksi), vaimoa ulkoisten puitteiden romahtaminen ja hänen ostovoiman heikkeneminen - ei enää shopping matkoja New Yorkiin, pitkiä viikonloppuja Pariisiin, unohtaa voi Louis Vuittonin, Pradan, Guccin ja tietenkin ne TV:stä tutut Manolo Blancot (onko säälittävämpää, että aikuinen perheellinen nainen määrittää itsensä NYC sinkkunaisista kertovan tv-sarjan kenkien kautta).
jaahas. se siitä valituksesta taas tällä kertaa
- isi-66
outoa kun molemmat haluaa parisuhteessa samoja asioita. Minusta sinä tunnut siltä kiltiltä jota toinen riistää...varma en ole...mut älä silti hylkää kumppaniasi...ei yksinkään ole hyvä olla. Tiedän! Puhukaa asioista niiden oikeilla nimillä..minusta muuta ratkaisua ei ole. Pus! Kaikkea kivaa teille! Sovinto on parempi kuin ero..ja niistä toisen virheistä....anna olla...meillä kaikilla on seikkoja mitkä ärsyttää..lebe und lebe lassen...ihan tosi!!!!
- 66:nen äitee
olossakaan mitään vikaa ole, vaikka ehkä kaksin aina kaunihimpi. Mitä järkeä on kuitenkaan roikkua suhteessa, joka ei anna mitään, vain siksi, ettei tarvitse olla yksin..?!
Aina ei asioista onnistu puhua niiden oikeilla nimillä - meillä ihmisillä kun on asioista erilaiset käsitykset!
Ja ne toisen ärsyttävät piirteet... Kukapa tässä virheetön olisi - mutta jos ärsyttäviä piirteitä on enemmän kuin mukavia, niin... Eläpä siinä sitten niiden kanssa! - Bondishy
66:nen äitee kirjoitti:
olossakaan mitään vikaa ole, vaikka ehkä kaksin aina kaunihimpi. Mitä järkeä on kuitenkaan roikkua suhteessa, joka ei anna mitään, vain siksi, ettei tarvitse olla yksin..?!
Aina ei asioista onnistu puhua niiden oikeilla nimillä - meillä ihmisillä kun on asioista erilaiset käsitykset!
Ja ne toisen ärsyttävät piirteet... Kukapa tässä virheetön olisi - mutta jos ärsyttäviä piirteitä on enemmän kuin mukavia, niin... Eläpä siinä sitten niiden kanssa!Avioliitossa on myös puhdasta järkeä,jos sen saa edes joten kuten sujumaan. Jos sairastuu, saa helpommin apua. Jos tulee muita vaikeuksia esim. taloudellisia, toinen voi kantaa vuorollaan. Kulut ovat pienemmät yms. "Ei anna mitään". Huokaus.
- alkaa...
Bondishy kirjoitti:
Avioliitossa on myös puhdasta järkeä,jos sen saa edes joten kuten sujumaan. Jos sairastuu, saa helpommin apua. Jos tulee muita vaikeuksia esim. taloudellisia, toinen voi kantaa vuorollaan. Kulut ovat pienemmät yms. "Ei anna mitään". Huokaus.
saada jo sen kuvan, että ei sillä niin väliä, onko puolisonsa kanssa onnellinen vai ei... Eli siis kannattaa jäädä huonoonkin suhteeseen siltä varalta, että sairastuu tai jää työttömäksi... Just joo.
"Ei anna mitään" - jos suhde on enemmän riippa kuin siunaus... Niin sittenkin pitää yrittää ja jatkaa kynsin hampain..? Vaikka veettäisi niin paljon, että tekee mieli kuristaa se toinen...? Just joo...
- Kauas pilvet karkaavat
Olen itse painiskellut samanlaisten tuntemusten vuoksi pari vuotta.Ulkoiset puitteet on meilläkin kunnossa mutta henkilökemiat on menneet miinuksen puolelle jo aikoja sitten. Teeskentely on loppunut minun osaltani, (yritin aikani olla hyvä vaimo)ja siihen loppui myös kaikki hellyys ja läheisyys,jota yritin mieheni vuoksi ylläpitää useamman vuoden. Jos ei toista kaipaa, ei halua kainaloonsa,ei innosta, ei kiinnosta, ei odota kotiin...miksi pitäisi elämäänsä tällaisessa avioliitossa jatkaa. Olen varma,että lapsetkin ovat asian jo meillä huomanneet, iältään 11- ja 14-vuotiaat.
Harkinta-aika on alkanut ja tuskin paluuta entiseen tulee. Käytännön järjestelyt ovat edessäpäin samoin lapsille asiasta puhuminen. Asian kanssa en halua kiirehtiä koska mieheni on edelleen sitä miletä että näinkin voisi jatkaa. Ymmärtää kyllä, että tämä on meidän molempien kiusaamista, kumpikaan ei ole enää tyytyväinen. Liitto ei anna enää mitään.Enkä minäkään kaipaa mitään kynttiläillallisia, kuten kerroit mutta hyvä parisuhde ei ole sitä mitä se tällä hetkellä meillä on.Tätä ei voi ymmärtää, jos ei ole itse asioiden kanssa joutunut vastatusten.Mutta meitä samassa tilanteessa eläviä näyttää kuitenkin riittävän.
Olen paljon mitettinyt myös sitä, että onko riittävä syy eroon se mikä itselläni on???Ei ole väkivaltaa (henkistä kylläkin),ei alkoholiongelmia mutta kun ei ole mitään muutakaan...ja se syyllisyys tietenkin painaa pitkään, olen perheen hajottaja, itsekäs ihminen se ikuinen kiltti tyttö, joka on oppinut miellyttämään muita ja unohtanut itsensä onkin alkanut tajuta, että kukaan ei minun vuokseni muuta elämäni suuntaa, jos en itse sitä tee. Ja kuitenkin toivon, että voisin olla vielä jonakin päivänä onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Tässä jotakin ajatuksia...- Bondishy
Kiltistä tytöstä viis, mutta ajattele itseäsi! Jos kaikki on kunnossa, ei kannata erota! Toistan, jos kaikki on kunnossa, ei kannata erota! Mene vuodeksi perheneuvojalle miehesi kanssa ennen moisia hömpötyksiä. Mitä tulevaisuus tuo? Jonkun jämämiehen vai! Arvaa onko romantiikan viime laatua! Kunnolliset miehet on jo aikaa sitten kerätty kuleksimasta ja niin menee sinunkin miehesi noin kahdessa viikossa ja sitten sinne meni. Älä teeskentele, äläkä äksyile. Pidä itsestäsi hyvää huolta ja unohda naistenlehtien psykologiat jostain kiltistä tytöstä. Mikä sitten pitäisi olla: ilkeä vai? Laske tilanne taskulaskimella perheneuvojan kanssa ja mieti mikä kannattaa. Eroaminen on kauheaa ja toipuminen kestää 3-10 v, jos syy on ollut vain joku epämääräinen eikä esim. juoppous.
- sie Bonishy!!!
Bondishy kirjoitti:
Kiltistä tytöstä viis, mutta ajattele itseäsi! Jos kaikki on kunnossa, ei kannata erota! Toistan, jos kaikki on kunnossa, ei kannata erota! Mene vuodeksi perheneuvojalle miehesi kanssa ennen moisia hömpötyksiä. Mitä tulevaisuus tuo? Jonkun jämämiehen vai! Arvaa onko romantiikan viime laatua! Kunnolliset miehet on jo aikaa sitten kerätty kuleksimasta ja niin menee sinunkin miehesi noin kahdessa viikossa ja sitten sinne meni. Älä teeskentele, äläkä äksyile. Pidä itsestäsi hyvää huolta ja unohda naistenlehtien psykologiat jostain kiltistä tytöstä. Mikä sitten pitäisi olla: ilkeä vai? Laske tilanne taskulaskimella perheneuvojan kanssa ja mieti mikä kannattaa. Eroaminen on kauheaa ja toipuminen kestää 3-10 v, jos syy on ollut vain joku epämääräinen eikä esim. juoppous.
Viestisi ovat kannustavia ja positiivisiä mutta älä YLEISTÄ! Eivät kaikki eronneet ole jämämiehiä/naisia, vähemmän kunniallisia etc. Meidän eronneiden joukossa on myös niitä, jotka eivät omasta tahdostaan ole eronneet vaan juuri sen takia, että toinen osapuoli kuvitteli ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella. Itsetunto on muutenkin nollassa ja tuntee epäonnistuneensa elämässään ja sitten vielä joutuu lukemaan moisia yleistyksiä. Häpeä ihminen!
- Ja lisäksi...
sie Bonishy!!! kirjoitti:
Viestisi ovat kannustavia ja positiivisiä mutta älä YLEISTÄ! Eivät kaikki eronneet ole jämämiehiä/naisia, vähemmän kunniallisia etc. Meidän eronneiden joukossa on myös niitä, jotka eivät omasta tahdostaan ole eronneet vaan juuri sen takia, että toinen osapuoli kuvitteli ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella. Itsetunto on muutenkin nollassa ja tuntee epäonnistuneensa elämässään ja sitten vielä joutuu lukemaan moisia yleistyksiä. Häpeä ihminen!
... Bondishyllä on kummallinen käsitys, että parisuhde on ainoa tavoittelemisen arvoinen elämänmuoto..?! Paljon on meissä "jämäihmisissä" niitäkin, jotka elävät eron jälkeen hyvin tyytyväisinä ilman parisuhdettakin! Kun yhdestä "riesasta" pääsee, miksi hankkia uutta tilalle?!
Melkoisen ylimielinen tämä "hyväätarkoittava" asenne muuten... - Bondishy
sie Bonishy!!! kirjoitti:
Viestisi ovat kannustavia ja positiivisiä mutta älä YLEISTÄ! Eivät kaikki eronneet ole jämämiehiä/naisia, vähemmän kunniallisia etc. Meidän eronneiden joukossa on myös niitä, jotka eivät omasta tahdostaan ole eronneet vaan juuri sen takia, että toinen osapuoli kuvitteli ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella. Itsetunto on muutenkin nollassa ja tuntee epäonnistuneensa elämässään ja sitten vielä joutuu lukemaan moisia yleistyksiä. Häpeä ihminen!
Haluan, että eroja olisi mahdollisimman vähän ja ei tulisi mainitsemaasi pahaa mieltä. Epäonnistumisen tunne on surkea kantaa. Elämässä on kuitenkin uusia alkuja -mitä jos hakisit hyvää mieltä jostain. Ei juuri sinun henkilökohtainen erosi muille kuulu. Esitän mielipiteitäni eikä niissä ole mitään häpeämistä. En ole puhunut Sinun erostasi yhtään mitään. Silti kehotat minua häpeämään. En ole puhunut muidenkaan eroista henk. koht yhtään mitään. Olen tätä mieltä.
Tiedät minua paljon paremmin eron raskauden, jos olet sen itse kokenut. Miksi en koettaisi auttaa ihmisiä pois siltä tieltä. Aviolitto epäonnistuu monesta syystä. Jos toinen on juoppo, on se 100% juopon syy. Jos molemmat ovat ilkeitä on 50%´/ 50%. Mistä minä tiedän muiden mielten liikkeitä. Valitettavasti moni asia on yleistettävissä, mutta se ei tarkoita 100%. - Bondishy
Ja lisäksi... kirjoitti:
... Bondishyllä on kummallinen käsitys, että parisuhde on ainoa tavoittelemisen arvoinen elämänmuoto..?! Paljon on meissä "jämäihmisissä" niitäkin, jotka elävät eron jälkeen hyvin tyytyväisinä ilman parisuhdettakin! Kun yhdestä "riesasta" pääsee, miksi hankkia uutta tilalle?!
Melkoisen ylimielinen tämä "hyväätarkoittava" asenne muuten...Yksin on parempi kuin huonossa parisuhteessa. Yksin tai lasten kanssa on parempi kuin uusperheessä lasten kannalta. Avioliitto on hyvä jos se on hyvä. Huono on huono.
Muutun itse heti jämäksi mitä tulee puolisoihin, jos eroan, koska minulla on silloin ex ja lapset.
Asenteeni ei ole ylimielinen vaan suorastaan leuhka näissä teksteissä. Joudun koko päivän olemaan sanomatta suoria sanoja, joten tulkoon täällä. Ottakaa rajaseutulisä suoraan pois! - Besser-
Bondishy kirjoitti:
Yksin on parempi kuin huonossa parisuhteessa. Yksin tai lasten kanssa on parempi kuin uusperheessä lasten kannalta. Avioliitto on hyvä jos se on hyvä. Huono on huono.
Muutun itse heti jämäksi mitä tulee puolisoihin, jos eroan, koska minulla on silloin ex ja lapset.
Asenteeni ei ole ylimielinen vaan suorastaan leuhka näissä teksteissä. Joudun koko päivän olemaan sanomatta suoria sanoja, joten tulkoon täällä. Ottakaa rajaseutulisä suoraan pois!wisserit on ihmisistä niitä ikävimpiä...
Tukku "loistavia teorioita", joilla ei ole todellisen elämän kanssa paljoakaan tekemistä... - Bondishy
Ja lisäksi... kirjoitti:
... Bondishyllä on kummallinen käsitys, että parisuhde on ainoa tavoittelemisen arvoinen elämänmuoto..?! Paljon on meissä "jämäihmisissä" niitäkin, jotka elävät eron jälkeen hyvin tyytyväisinä ilman parisuhdettakin! Kun yhdestä "riesasta" pääsee, miksi hankkia uutta tilalle?!
Melkoisen ylimielinen tämä "hyväätarkoittava" asenne muuten...Jätän nyt nämä avioerojutut, koska eivät minua koske ja ovat raskaita. Pyydän anteeksi jämämies-nimitystä. Tarkoitin alkoholistimiehiä, mutta joku laajensi sitä, mikä ei tietty ollut tarkoitus. Silloin on minun tehtäväni pyytää anteeksi huonoa ja loukkaavaa nimitystä.
Kaikkea hyvää teille kaikille ja näkemiin - He he
Bondishy kirjoitti:
Kiltistä tytöstä viis, mutta ajattele itseäsi! Jos kaikki on kunnossa, ei kannata erota! Toistan, jos kaikki on kunnossa, ei kannata erota! Mene vuodeksi perheneuvojalle miehesi kanssa ennen moisia hömpötyksiä. Mitä tulevaisuus tuo? Jonkun jämämiehen vai! Arvaa onko romantiikan viime laatua! Kunnolliset miehet on jo aikaa sitten kerätty kuleksimasta ja niin menee sinunkin miehesi noin kahdessa viikossa ja sitten sinne meni. Älä teeskentele, äläkä äksyile. Pidä itsestäsi hyvää huolta ja unohda naistenlehtien psykologiat jostain kiltistä tytöstä. Mikä sitten pitäisi olla: ilkeä vai? Laske tilanne taskulaskimella perheneuvojan kanssa ja mieti mikä kannattaa. Eroaminen on kauheaa ja toipuminen kestää 3-10 v, jos syy on ollut vain joku epämääräinen eikä esim. juoppous.
Syy ärsyyntyneisyyteen (tylsistymiseen) saattaa hyvinkin olla puolisossa, joka ei puhu asioista. Tottakai se ärsyttää. Mutta syy saattaa olla ärsyynyneessäkin, jos hän itse ei osaa puhua ja kertoa mitä haluaa.
Ehdotan, että teette selväksi mitä haluatte suhteelta, kumpikin. Jos toinen ei kuuntele, potkaiskaa pellolle. Oikeasti. Kyllä se sieltä kotiin tulee nöyrempänä, jos se on tarkoitus:-) ja jos joku uhkaa lasten viemisellä, antakaa viedä. Ei ne jaksa yksin niiden kanssa. Kuukauden päästä pyytävät jo apua.... - Elämä on ihanaa
Bondishy kirjoitti:
Haluan, että eroja olisi mahdollisimman vähän ja ei tulisi mainitsemaasi pahaa mieltä. Epäonnistumisen tunne on surkea kantaa. Elämässä on kuitenkin uusia alkuja -mitä jos hakisit hyvää mieltä jostain. Ei juuri sinun henkilökohtainen erosi muille kuulu. Esitän mielipiteitäni eikä niissä ole mitään häpeämistä. En ole puhunut Sinun erostasi yhtään mitään. Silti kehotat minua häpeämään. En ole puhunut muidenkaan eroista henk. koht yhtään mitään. Olen tätä mieltä.
Tiedät minua paljon paremmin eron raskauden, jos olet sen itse kokenut. Miksi en koettaisi auttaa ihmisiä pois siltä tieltä. Aviolitto epäonnistuu monesta syystä. Jos toinen on juoppo, on se 100% juopon syy. Jos molemmat ovat ilkeitä on 50%´/ 50%. Mistä minä tiedän muiden mielten liikkeitä. Valitettavasti moni asia on yleistettävissä, mutta se ei tarkoita 100%.Ei eroaminen ole epäonnistumista! Se saattaa olla uuden elämän alku ja onko se muka huono asia. Elämään pitää suhtautua positiivisesti. Ja kun on positiivinen niin kyllä joku aina seuraan tuppaa. Ja jos ei tuppaa. Voi olla yksinkin:-). Tai ottaa koiran tai kissan ja auttaa sukua... jne... Voi, elämä on niin ihanaa, Ei kannata tuhlata sitä ihmisille, jotka rassaa...
- Viisas ja vanha
Bondishy kirjoitti:
Yksin on parempi kuin huonossa parisuhteessa. Yksin tai lasten kanssa on parempi kuin uusperheessä lasten kannalta. Avioliitto on hyvä jos se on hyvä. Huono on huono.
Muutun itse heti jämäksi mitä tulee puolisoihin, jos eroan, koska minulla on silloin ex ja lapset.
Asenteeni ei ole ylimielinen vaan suorastaan leuhka näissä teksteissä. Joudun koko päivän olemaan sanomatta suoria sanoja, joten tulkoon täällä. Ottakaa rajaseutulisä suoraan pois!Hyvää tekstiä:-)
- Tööt-tyttö
Bondishy kirjoitti:
Kiltistä tytöstä viis, mutta ajattele itseäsi! Jos kaikki on kunnossa, ei kannata erota! Toistan, jos kaikki on kunnossa, ei kannata erota! Mene vuodeksi perheneuvojalle miehesi kanssa ennen moisia hömpötyksiä. Mitä tulevaisuus tuo? Jonkun jämämiehen vai! Arvaa onko romantiikan viime laatua! Kunnolliset miehet on jo aikaa sitten kerätty kuleksimasta ja niin menee sinunkin miehesi noin kahdessa viikossa ja sitten sinne meni. Älä teeskentele, äläkä äksyile. Pidä itsestäsi hyvää huolta ja unohda naistenlehtien psykologiat jostain kiltistä tytöstä. Mikä sitten pitäisi olla: ilkeä vai? Laske tilanne taskulaskimella perheneuvojan kanssa ja mieti mikä kannattaa. Eroaminen on kauheaa ja toipuminen kestää 3-10 v, jos syy on ollut vain joku epämääräinen eikä esim. juoppous.
Höh, ei niiden kans voi mennä p-neuvojalle, kun ne ei tuu mukaan.
- nappi silmä
siitä se elämä alkaa.
- SagaSaari
Kiitos kommenteista! Kunpa olisikin niin yksinkertaista joko päättää että a) en eroa vaan tyydyn siihen mitä nyt on koska en kuitenkaan saa nyrkistä eikä mies dokaa niin että menee rahat ja terveys tai että b) eroan koska mitäs sitä roikkumaan huonossa suhteessa ja lapset kyllä selviää. Vaan kun ei ole.
En kuvittele että kaikki vapaat miehet ovat nykyistä parempia, päin vastoin tällä hetkellä tuntuu että en edes haluaisi aloittaa uutta suhdetta siinä pelossa että sekin kaatuu tai että en pysty vastaamaan niihin odotuksiin joita toinen minulle asettaa. Oma mieheni olisi luultavasti haluttu saalis vapailla markkinoilla, nämä vähitellen suhteeseen hiipineet ärsykkeet eivät näy heti alussa. Joku kirjoitti että kun pitäisi olla yhtä aikaa taloudenhoitaja, rakastajatar ja ties mitä niin juuri siitä on kysymys; tuntuu että minun pitäisi mahtua moneen eri rooliin päivien mittaan mutta miehellä on vain se yksi rooli: huomaa minut tai olen nyrpeä -rooli.
Lapset ovat suurin syy siihen että liitto on kasassa - ja paradoksaalista kyllä myös luultavasit yksi suurimmista syistä siihen että parisuhde voi huonosti. Neljän lapsen talous ei ole ihan kevyt urakka ja jos mies on mukana viidentenä passattavana ja huomionkipeänä niin se kuudes eli minä itse jään liian vähälle enkä jaksa sen vuoksi antaa mitään itsestäni enää parisuhteelle kun olisi sen aika. Silti, niin kauan kun elämä on edes jotenkin siedettävää, en halua rikkoa kotia lapsilta.
Tuntuu ahdistavalta ajatella että tässäkö tämä elämä on (parisuhteen osalta)... Mies syyttää minua siitä että en jaksa innostua hänestä enkä ole aina hyväntuulinen kuten olin parisuhteen alkuaikoina. Kun olen yrittänyt selittää että myös hänellä on osansa iloisuuden katoamiseen (se on totta, en kiistä että hymy oli herkässä vielä 10 vuotta sitten mutta ei ole enää) niin hän ei omasta mielestään ole muuttuunut, vain minä olen. Ehkä se onkin niin, olen "aikuistunut" mutta hän ei. Ymmärrän että kun lapset vievät aikaa, parisuhteen pitää muuttua sen mukana, hän ei. Kun herätyskello aamulla soi (kyllä, jaamme vuoteen ainakin toistaiseksi, seksistä ei pahemmin voi puhua), tuntuu ahdistavalta kun saan juuri ja juuri silmäni auki (en ole mikään aamuvirkku) kun mies liimautuu kiinni ihooni ja haluaa että halaan, suutelen (tai no, pussaan edes...) ja huomaan hänet. Siis mikä ajoitus! Just olen saamassa itseni tähän maailmaan ja tajuamassa että pitäisi nousta ylös ja sitten toinen loukkaantuu kun en halua helliä häntä. Voi yäk, en voi muuta sanoa.
Halaaminen on myös nykyään aina riidan aihe. Jos vaikkapa nukkumaan mennessä (mies ajoittaa sen aina niin että menemme yhtä aikaa, murjotaa jos en halua mennä kun hän jo menisi mutta ei mene ennen kuin minäkin) on "hyvä" hetki ja menen miehen kainaloon, laitan käden hänen ylitseen ja asetun siihen mukavasti, saan kuulla että miksen silitä tai miksen halaa kunnolla (=rutista kovin ja pitkään). Yritin aikani selittää etät mielestäni myös minun tapani vain tulla lähelle ja olla siinä (puolihorroksessa, nukahtamaisillaan) on hellyyttä, mutta mieheni mielestä hellyyttä on vain se miten hän haluaa minun halaavan jne.
Voisin kirjoittaa tästä varmaan romaanin tai pari mutta tuskin jokainen yksityiskohta tai yksittäinen "ärsyke" ketään kiinnostaa. Pointti on se että en haluaisi rikkoa kotia lapsilta mutta en myöskään pysty vastaamaan kaikkiin niihin odotuksiin joita minuun päivittäin kohdistuu - ja ne vain lisääntyvät viikko viikon jälkeen. - Miekkonen talossaan
SagaSaari kirjoitti:
Kiitos kommenteista! Kunpa olisikin niin yksinkertaista joko päättää että a) en eroa vaan tyydyn siihen mitä nyt on koska en kuitenkaan saa nyrkistä eikä mies dokaa niin että menee rahat ja terveys tai että b) eroan koska mitäs sitä roikkumaan huonossa suhteessa ja lapset kyllä selviää. Vaan kun ei ole.
En kuvittele että kaikki vapaat miehet ovat nykyistä parempia, päin vastoin tällä hetkellä tuntuu että en edes haluaisi aloittaa uutta suhdetta siinä pelossa että sekin kaatuu tai että en pysty vastaamaan niihin odotuksiin joita toinen minulle asettaa. Oma mieheni olisi luultavasti haluttu saalis vapailla markkinoilla, nämä vähitellen suhteeseen hiipineet ärsykkeet eivät näy heti alussa. Joku kirjoitti että kun pitäisi olla yhtä aikaa taloudenhoitaja, rakastajatar ja ties mitä niin juuri siitä on kysymys; tuntuu että minun pitäisi mahtua moneen eri rooliin päivien mittaan mutta miehellä on vain se yksi rooli: huomaa minut tai olen nyrpeä -rooli.
Lapset ovat suurin syy siihen että liitto on kasassa - ja paradoksaalista kyllä myös luultavasit yksi suurimmista syistä siihen että parisuhde voi huonosti. Neljän lapsen talous ei ole ihan kevyt urakka ja jos mies on mukana viidentenä passattavana ja huomionkipeänä niin se kuudes eli minä itse jään liian vähälle enkä jaksa sen vuoksi antaa mitään itsestäni enää parisuhteelle kun olisi sen aika. Silti, niin kauan kun elämä on edes jotenkin siedettävää, en halua rikkoa kotia lapsilta.
Tuntuu ahdistavalta ajatella että tässäkö tämä elämä on (parisuhteen osalta)... Mies syyttää minua siitä että en jaksa innostua hänestä enkä ole aina hyväntuulinen kuten olin parisuhteen alkuaikoina. Kun olen yrittänyt selittää että myös hänellä on osansa iloisuuden katoamiseen (se on totta, en kiistä että hymy oli herkässä vielä 10 vuotta sitten mutta ei ole enää) niin hän ei omasta mielestään ole muuttuunut, vain minä olen. Ehkä se onkin niin, olen "aikuistunut" mutta hän ei. Ymmärrän että kun lapset vievät aikaa, parisuhteen pitää muuttua sen mukana, hän ei. Kun herätyskello aamulla soi (kyllä, jaamme vuoteen ainakin toistaiseksi, seksistä ei pahemmin voi puhua), tuntuu ahdistavalta kun saan juuri ja juuri silmäni auki (en ole mikään aamuvirkku) kun mies liimautuu kiinni ihooni ja haluaa että halaan, suutelen (tai no, pussaan edes...) ja huomaan hänet. Siis mikä ajoitus! Just olen saamassa itseni tähän maailmaan ja tajuamassa että pitäisi nousta ylös ja sitten toinen loukkaantuu kun en halua helliä häntä. Voi yäk, en voi muuta sanoa.
Halaaminen on myös nykyään aina riidan aihe. Jos vaikkapa nukkumaan mennessä (mies ajoittaa sen aina niin että menemme yhtä aikaa, murjotaa jos en halua mennä kun hän jo menisi mutta ei mene ennen kuin minäkin) on "hyvä" hetki ja menen miehen kainaloon, laitan käden hänen ylitseen ja asetun siihen mukavasti, saan kuulla että miksen silitä tai miksen halaa kunnolla (=rutista kovin ja pitkään). Yritin aikani selittää etät mielestäni myös minun tapani vain tulla lähelle ja olla siinä (puolihorroksessa, nukahtamaisillaan) on hellyyttä, mutta mieheni mielestä hellyyttä on vain se miten hän haluaa minun halaavan jne.
Voisin kirjoittaa tästä varmaan romaanin tai pari mutta tuskin jokainen yksityiskohta tai yksittäinen "ärsyke" ketään kiinnostaa. Pointti on se että en haluaisi rikkoa kotia lapsilta mutta en myöskään pysty vastaamaan kaikkiin niihin odotuksiin joita minuun päivittäin kohdistuu - ja ne vain lisääntyvät viikko viikon jälkeen.Luettuani tuota sinun kirjoittamaasi tarinaa niin voin vain todeta että olen samanlaisessa tilanteessa , paitsi että olen se osapuoli joka ärsyttää. Eli meilläkin jo 15 v avioliitto takana yhteisiä lapsiakin on sekä vaimolla myös oma lapsi, syy tuohon ärsytykseen varmasti löytyy samoista asioista kuin tuossa sinun kirjoituksessasi , paitsi etten omasta mielestäni todellakaan kuulu siihen lapsikatraan jatkoksi vaa olen hoitanut oman roolini isänä aina kunnialla. Tämä sinun kuvailemasi inho sekä tunnekylmyys todellakin vain lisäävät sitä parisuhteen vastakkainasettelua ja kohta tekin (kokemus) varmaan rupeatte keskustelemaan avioerosta. Avioero keskustelut vaikkakin ne ovat tuskallisia ovat kuitenkin ainakin minulle olleet hyviä "välitilinpäätöksiä" eletystä elämästä , koska niissä keskusteluissa punnitaan mahdollisia lasten huoltoasioita sekä omaisuuden jakamista , meidän tapauksessa vaimo on joutunut myöntämään että hänen edellytyksensä lasten arkisen elämän hoitamiseen ovat aina olleet työrytmin johdosta merkittävästi heikommat kuin minulla (vain yötöitä ja viikonlopputöitä paiskiva aamu/päivä-uninen)vaikkakin toisalla hän nimenomaan väittä että on joutunut olemaan "yksin" lastenhoito asioissa , en voi itsekkään myöntää olevani mikään aamuvirkku mutta koska vain isoissa kaupungeissa on mahdollisuus lastenhoitoon 24/7 niin tyydyin päivävuorolaisen osaani , tätä osaani en ole koskaan katunut koska se on ehdottomastia antanut minulle paljon enemmän kuin vaimolleni. Nyt kun lapset ova jo kouluikäisiä , vaimon oma jo täysi-ikäinen niin nämä sinun kuvailemasu "kyllästymiset" ovat alkaneet rassata vaimoni mieltä (kohta 2 vuotta). Erokeskusteluissa olen aina korostanut vaimolleni etten omista häntä ja että hän on todellakin vapaa lähtemään, niin tästä voinkin esittää sinulle kysymyksenä että mikä se naisenlogiikka tässäkin ,ja ehkä sinunkin tapauksessa on ,jos toinen osapuoli ottaa päähän niin paljon ettei naisen ja miehen välisestä normaalista kanssakäymisestä tule mitään niin sen päätöksen tekeminen ei tahdo onnistua , kyllä ne lapsetkin huomaavat sen "näyttelemisen" joten ei sekään ole hyvä syy jatkaa samaa rataa , en jaksa millään uskoa että mikään suhde pelaisi kauaa kulissi pohjalta josa molemmat osapuolet käyvät kotona "vaihtamassa uudet sukat" ja siihen jos viellä lisättäisiin tuo sinun ajatelmasi siitä kolmannesta osapuolesta. Mene ja tiedä meillä on viellä prosessi kesken mutta kait se on miehen tehtävä se päätös siitä vaimon aloittamasta härdrllistä.
- Onnellinen silti
Ärsyyntyneisyys on kauhea tauti. Syrjähyppyni ovat ainoa läheisyys mitä olen saanut 15 vuoteen. Teen uusia syrjähyppyjä ihan varmasti, kunnes tapaan jonkun hurmaavan miehen. Seuraava mieheni rakastaa minua
- hajatelmia
Onnellinen silti kirjoitti:
Ärsyyntyneisyys on kauhea tauti. Syrjähyppyni ovat ainoa läheisyys mitä olen saanut 15 vuoteen. Teen uusia syrjähyppyjä ihan varmasti, kunnes tapaan jonkun hurmaavan miehen. Seuraava mieheni rakastaa minua
"Ei eroaminen ole epäonnistumista!"
On se. Varsinkin jos avioliitossa on lapsia jotka ovat sijais kärsijöitä. Kun joku ärsyttää...
"Se saattaa olla uuden elämän alku ja onko se muka huono asia."
Niin tai asiat menevät vielä huonompaan suuntaan uudessa suhteessa. Varsinkin jos erolle ei löydy selkeää nimittäjää.
"Elämään pitää suhtautua positiivisesti."
Niin pitää ja sen voisi aloittaa siinä jo olevassa parisuhteessa ja hyväksyä sen kumppanin puutteet. Itsekkään kun ei kuitenkaan ole täydellinen.
"Ja kun on positiivinen niin kyllä joku aina seuraan tuppaa. Ja jos ei tuppaa. Voi olla yksinkin:-)"
Kaikkia ei ole luotu parisuhteeseen. Kait se niinkin on. - voi käydä
hajatelmia kirjoitti:
"Ei eroaminen ole epäonnistumista!"
On se. Varsinkin jos avioliitossa on lapsia jotka ovat sijais kärsijöitä. Kun joku ärsyttää...
"Se saattaa olla uuden elämän alku ja onko se muka huono asia."
Niin tai asiat menevät vielä huonompaan suuntaan uudessa suhteessa. Varsinkin jos erolle ei löydy selkeää nimittäjää.
"Elämään pitää suhtautua positiivisesti."
Niin pitää ja sen voisi aloittaa siinä jo olevassa parisuhteessa ja hyväksyä sen kumppanin puutteet. Itsekkään kun ei kuitenkaan ole täydellinen.
"Ja kun on positiivinen niin kyllä joku aina seuraan tuppaa. Ja jos ei tuppaa. Voi olla yksinkin:-)"
Kaikkia ei ole luotu parisuhteeseen. Kait se niinkin on.Mun tarinani alku on kuin ap:llä. Oli mies joka alkoi ärsyttämään, koko liitto tuntui puiselta. Minusta tuli äiti, piika, vastuunkantaja; se ihminen joka tiesi piti päässään kaiken ja hoiti asiat. Oikea vahvan naisen perikuva. Samalla myös marttyyri ja omaan parisuhteeseeni hyvin tyytymätön.
Sitten tuli yllätys, mies ilmoitti, että hänellä on ihastus ja suhde. Seksitön sellainen, mutta hän oli löytänyt kuuntelijan, kannustajan ja tukijan itselleen. Sellaisen ihmisen joka sai hänet nauramaan ja tuntemaan olonsa iloiseksi ja huolettomaksi. Mies kertoi kun tätä henkistä yhteyttä/suhdetta oli kestänyt jo yli vuoden. Hän oli tullut tilanteeseen, jossa halusi jomman kumman suhteen loppuvan. Hän halusi jatkaa kanssani.
Tieto oli ihan hirveä shokki. Itsestäänselvyytenä pitämäni mieheni olikin karkaamassa toisen matkaan. Hän oli onnellinen jonkun toisen kanssa. Se oli kuin isku kirveellä takaraivoon.
Alkuviikkojen jälkeen aloitimme terapian. Hyvin nopeasti olin tajunnut, että en halunnut elää ja vanheta ilman miestäni. Tajusin, että rakastin häntä yhä ja iski hirveä paniikki. Ja syyllisyys kaikesta siitä miten olin häntä kohdellut, ja ennen kaikkea siitä, miten olin vienyt häneltä omassa mielessäni kaikki tärkeät ja arvokkaat ominaisuudet ja kääntänyt ne negatiivisiksi ja ärsyttäviksi piirteiksi.
Seuraavien kuukausien aikana opin, miten helposti äiti-roolista muiden kuin lasten suhteen pääsee pois. Se oli maailman helpoin asia. Lopetin sen. Lopetin holhoamisen, vahtaamisen ja hyväksyin, että meillä miehen kanssa on erilaiset tavat hoitaa asioita, lapsia ja kotia, että vain minun tapani ei ole ainoa oikea. Alkuvaikeuksien jälkeen huomasin, että asiat alkoivat arjessakin sujua paremmin kuin ennen. Että miehen erilainen tapa olikin välillä jopa parempi. Se kaikki vaati vain sitä, että minä itse päästin irti vaativasta otteestani ja annoin vierelläni olevalle ihmiselle tilaa olla ja hengittää.
Pettäminen tekona oli yksiselitteisesti väärin, mutta en voi olla ottamattamatta vastuulleni osaa siihen johtaneista syistä. Siitä ylipääseminen oli vaikeaa ja kivuliasta. Kaikesta huolimatta uskon, että ilman sitä olisimme päätyneet eroon. Ja uskon, että siinä erossa minä olisin jäänyt tappiolle.
Joskus kannattaa kurkistaa peiliin ja katsoa mitä tai kuka katsoo sieltä vastaan. Tyytymättömyys parisuhteeseen on usein tyytymättömyyttä omaan elämään. Kukaan ei väkisin joudu rooleihin joissa ei pohjimmiltaan halua olla. On vain uskallettava aikuisina ottaa vastuuta omasta elämästä ennen kuin ryhtyy syyttämään toista nahjukseksi, laiskaksi ja itsekkääksi. Ja joillakin kumppani voi olla oikeasti ihan sopimaton. Minulla ei ollut. Ja meinasin tajuta sen liian myöhään. - aikansa kutakin...
voi käydä kirjoitti:
Mun tarinani alku on kuin ap:llä. Oli mies joka alkoi ärsyttämään, koko liitto tuntui puiselta. Minusta tuli äiti, piika, vastuunkantaja; se ihminen joka tiesi piti päässään kaiken ja hoiti asiat. Oikea vahvan naisen perikuva. Samalla myös marttyyri ja omaan parisuhteeseeni hyvin tyytymätön.
Sitten tuli yllätys, mies ilmoitti, että hänellä on ihastus ja suhde. Seksitön sellainen, mutta hän oli löytänyt kuuntelijan, kannustajan ja tukijan itselleen. Sellaisen ihmisen joka sai hänet nauramaan ja tuntemaan olonsa iloiseksi ja huolettomaksi. Mies kertoi kun tätä henkistä yhteyttä/suhdetta oli kestänyt jo yli vuoden. Hän oli tullut tilanteeseen, jossa halusi jomman kumman suhteen loppuvan. Hän halusi jatkaa kanssani.
Tieto oli ihan hirveä shokki. Itsestäänselvyytenä pitämäni mieheni olikin karkaamassa toisen matkaan. Hän oli onnellinen jonkun toisen kanssa. Se oli kuin isku kirveellä takaraivoon.
Alkuviikkojen jälkeen aloitimme terapian. Hyvin nopeasti olin tajunnut, että en halunnut elää ja vanheta ilman miestäni. Tajusin, että rakastin häntä yhä ja iski hirveä paniikki. Ja syyllisyys kaikesta siitä miten olin häntä kohdellut, ja ennen kaikkea siitä, miten olin vienyt häneltä omassa mielessäni kaikki tärkeät ja arvokkaat ominaisuudet ja kääntänyt ne negatiivisiksi ja ärsyttäviksi piirteiksi.
Seuraavien kuukausien aikana opin, miten helposti äiti-roolista muiden kuin lasten suhteen pääsee pois. Se oli maailman helpoin asia. Lopetin sen. Lopetin holhoamisen, vahtaamisen ja hyväksyin, että meillä miehen kanssa on erilaiset tavat hoitaa asioita, lapsia ja kotia, että vain minun tapani ei ole ainoa oikea. Alkuvaikeuksien jälkeen huomasin, että asiat alkoivat arjessakin sujua paremmin kuin ennen. Että miehen erilainen tapa olikin välillä jopa parempi. Se kaikki vaati vain sitä, että minä itse päästin irti vaativasta otteestani ja annoin vierelläni olevalle ihmiselle tilaa olla ja hengittää.
Pettäminen tekona oli yksiselitteisesti väärin, mutta en voi olla ottamattamatta vastuulleni osaa siihen johtaneista syistä. Siitä ylipääseminen oli vaikeaa ja kivuliasta. Kaikesta huolimatta uskon, että ilman sitä olisimme päätyneet eroon. Ja uskon, että siinä erossa minä olisin jäänyt tappiolle.
Joskus kannattaa kurkistaa peiliin ja katsoa mitä tai kuka katsoo sieltä vastaan. Tyytymättömyys parisuhteeseen on usein tyytymättömyyttä omaan elämään. Kukaan ei väkisin joudu rooleihin joissa ei pohjimmiltaan halua olla. On vain uskallettava aikuisina ottaa vastuuta omasta elämästä ennen kuin ryhtyy syyttämään toista nahjukseksi, laiskaksi ja itsekkääksi. Ja joillakin kumppani voi olla oikeasti ihan sopimaton. Minulla ei ollut. Ja meinasin tajuta sen liian myöhään.Pitääkö mies kuitenkin edelleen yhteyttä tähän "ymmärtäjään ja iloiseksi tekijänaiseen" edelleen?
....ja saako pitää, jos haluaa? Annatko siinäkin asiassa sitä tilaa hengittää?
Oletko nyt kuitenkin ohuella narulla kulkija? Vai onko tilanteenne sellainen, että kun se "kriisi" taas tulee (niitähän tunnetusti suhteissa tulee aina) mies kipittää iloiseksi tekevän halukkaan syliin... - nöyrää
voi käydä kirjoitti:
Mun tarinani alku on kuin ap:llä. Oli mies joka alkoi ärsyttämään, koko liitto tuntui puiselta. Minusta tuli äiti, piika, vastuunkantaja; se ihminen joka tiesi piti päässään kaiken ja hoiti asiat. Oikea vahvan naisen perikuva. Samalla myös marttyyri ja omaan parisuhteeseeni hyvin tyytymätön.
Sitten tuli yllätys, mies ilmoitti, että hänellä on ihastus ja suhde. Seksitön sellainen, mutta hän oli löytänyt kuuntelijan, kannustajan ja tukijan itselleen. Sellaisen ihmisen joka sai hänet nauramaan ja tuntemaan olonsa iloiseksi ja huolettomaksi. Mies kertoi kun tätä henkistä yhteyttä/suhdetta oli kestänyt jo yli vuoden. Hän oli tullut tilanteeseen, jossa halusi jomman kumman suhteen loppuvan. Hän halusi jatkaa kanssani.
Tieto oli ihan hirveä shokki. Itsestäänselvyytenä pitämäni mieheni olikin karkaamassa toisen matkaan. Hän oli onnellinen jonkun toisen kanssa. Se oli kuin isku kirveellä takaraivoon.
Alkuviikkojen jälkeen aloitimme terapian. Hyvin nopeasti olin tajunnut, että en halunnut elää ja vanheta ilman miestäni. Tajusin, että rakastin häntä yhä ja iski hirveä paniikki. Ja syyllisyys kaikesta siitä miten olin häntä kohdellut, ja ennen kaikkea siitä, miten olin vienyt häneltä omassa mielessäni kaikki tärkeät ja arvokkaat ominaisuudet ja kääntänyt ne negatiivisiksi ja ärsyttäviksi piirteiksi.
Seuraavien kuukausien aikana opin, miten helposti äiti-roolista muiden kuin lasten suhteen pääsee pois. Se oli maailman helpoin asia. Lopetin sen. Lopetin holhoamisen, vahtaamisen ja hyväksyin, että meillä miehen kanssa on erilaiset tavat hoitaa asioita, lapsia ja kotia, että vain minun tapani ei ole ainoa oikea. Alkuvaikeuksien jälkeen huomasin, että asiat alkoivat arjessakin sujua paremmin kuin ennen. Että miehen erilainen tapa olikin välillä jopa parempi. Se kaikki vaati vain sitä, että minä itse päästin irti vaativasta otteestani ja annoin vierelläni olevalle ihmiselle tilaa olla ja hengittää.
Pettäminen tekona oli yksiselitteisesti väärin, mutta en voi olla ottamattamatta vastuulleni osaa siihen johtaneista syistä. Siitä ylipääseminen oli vaikeaa ja kivuliasta. Kaikesta huolimatta uskon, että ilman sitä olisimme päätyneet eroon. Ja uskon, että siinä erossa minä olisin jäänyt tappiolle.
Joskus kannattaa kurkistaa peiliin ja katsoa mitä tai kuka katsoo sieltä vastaan. Tyytymättömyys parisuhteeseen on usein tyytymättömyyttä omaan elämään. Kukaan ei väkisin joudu rooleihin joissa ei pohjimmiltaan halua olla. On vain uskallettava aikuisina ottaa vastuuta omasta elämästä ennen kuin ryhtyy syyttämään toista nahjukseksi, laiskaksi ja itsekkääksi. Ja joillakin kumppani voi olla oikeasti ihan sopimaton. Minulla ei ollut. Ja meinasin tajuta sen liian myöhään.Ihanaa luettavaa. Olet sankari:)
- aaarrrrgggghhhhhh
voi käydä kirjoitti:
Mun tarinani alku on kuin ap:llä. Oli mies joka alkoi ärsyttämään, koko liitto tuntui puiselta. Minusta tuli äiti, piika, vastuunkantaja; se ihminen joka tiesi piti päässään kaiken ja hoiti asiat. Oikea vahvan naisen perikuva. Samalla myös marttyyri ja omaan parisuhteeseeni hyvin tyytymätön.
Sitten tuli yllätys, mies ilmoitti, että hänellä on ihastus ja suhde. Seksitön sellainen, mutta hän oli löytänyt kuuntelijan, kannustajan ja tukijan itselleen. Sellaisen ihmisen joka sai hänet nauramaan ja tuntemaan olonsa iloiseksi ja huolettomaksi. Mies kertoi kun tätä henkistä yhteyttä/suhdetta oli kestänyt jo yli vuoden. Hän oli tullut tilanteeseen, jossa halusi jomman kumman suhteen loppuvan. Hän halusi jatkaa kanssani.
Tieto oli ihan hirveä shokki. Itsestäänselvyytenä pitämäni mieheni olikin karkaamassa toisen matkaan. Hän oli onnellinen jonkun toisen kanssa. Se oli kuin isku kirveellä takaraivoon.
Alkuviikkojen jälkeen aloitimme terapian. Hyvin nopeasti olin tajunnut, että en halunnut elää ja vanheta ilman miestäni. Tajusin, että rakastin häntä yhä ja iski hirveä paniikki. Ja syyllisyys kaikesta siitä miten olin häntä kohdellut, ja ennen kaikkea siitä, miten olin vienyt häneltä omassa mielessäni kaikki tärkeät ja arvokkaat ominaisuudet ja kääntänyt ne negatiivisiksi ja ärsyttäviksi piirteiksi.
Seuraavien kuukausien aikana opin, miten helposti äiti-roolista muiden kuin lasten suhteen pääsee pois. Se oli maailman helpoin asia. Lopetin sen. Lopetin holhoamisen, vahtaamisen ja hyväksyin, että meillä miehen kanssa on erilaiset tavat hoitaa asioita, lapsia ja kotia, että vain minun tapani ei ole ainoa oikea. Alkuvaikeuksien jälkeen huomasin, että asiat alkoivat arjessakin sujua paremmin kuin ennen. Että miehen erilainen tapa olikin välillä jopa parempi. Se kaikki vaati vain sitä, että minä itse päästin irti vaativasta otteestani ja annoin vierelläni olevalle ihmiselle tilaa olla ja hengittää.
Pettäminen tekona oli yksiselitteisesti väärin, mutta en voi olla ottamattamatta vastuulleni osaa siihen johtaneista syistä. Siitä ylipääseminen oli vaikeaa ja kivuliasta. Kaikesta huolimatta uskon, että ilman sitä olisimme päätyneet eroon. Ja uskon, että siinä erossa minä olisin jäänyt tappiolle.
Joskus kannattaa kurkistaa peiliin ja katsoa mitä tai kuka katsoo sieltä vastaan. Tyytymättömyys parisuhteeseen on usein tyytymättömyyttä omaan elämään. Kukaan ei väkisin joudu rooleihin joissa ei pohjimmiltaan halua olla. On vain uskallettava aikuisina ottaa vastuuta omasta elämästä ennen kuin ryhtyy syyttämään toista nahjukseksi, laiskaksi ja itsekkääksi. Ja joillakin kumppani voi olla oikeasti ihan sopimaton. Minulla ei ollut. Ja meinasin tajuta sen liian myöhään.mitäs jos se mies vaan ei hoida yhtään mitään, mite sitä voi sitten itse jättää vaikka lapset ja koti hoitamatta, katsoa vaan vierestä, että kuolkoot nälkään ja hukkukoot paskaan, vai miten, ja vaikka empä hoida noita laskujakaan, menköön ulosottoon, katkaiskoot sähköt, ei meinaa mitään. Niin hoitaisin vaan sen mitä mies vaatti, että siitä vaan ketarat levälleen, kyyllä se perheelämä siitä sitten suttaantuu.
- Oikkunainen69
aaarrrrgggghhhhhh kirjoitti:
mitäs jos se mies vaan ei hoida yhtään mitään, mite sitä voi sitten itse jättää vaikka lapset ja koti hoitamatta, katsoa vaan vierestä, että kuolkoot nälkään ja hukkukoot paskaan, vai miten, ja vaikka empä hoida noita laskujakaan, menköön ulosottoon, katkaiskoot sähköt, ei meinaa mitään. Niin hoitaisin vaan sen mitä mies vaatti, että siitä vaan ketarat levälleen, kyyllä se perheelämä siitä sitten suttaantuu.
Miksi pitäisi ylipäätään etsiä heti toinen suhde, jos kerta eroon haluaa? Mutta samaa kysyn, miksi pitää myöskin olla yhdessä, jos ei kemiat enään toimi? Moni varmaan pelkää yksinäisyttä, löytääkö ketään, pärjääkö yksin tai onko tehnyt virheen erotessaan? Normaalia ajattelua elämässä, mutta kuka osaa sanoa nuo asiat etukäteen ylipäätään? Ne asiat tulee kokemalla ja luottamalla, että elämä menee eteenpäin parempaan päin, jos niin haluaa. Kaikki tulevaisuuden suhteen langat on omissa käsissä, kuhan luottaa ja uskoo, että elämä kantaa ja kaikella on tarkoituksensa. Itse olen samassa tilanteessa ja olen päätöksen tehnyt, että eroan ja olen ennen yksin, kuin sellaisessa suhteessa, jossa kummallekin jää/on vaan pahamieli kokoajan. Elämä on tarkoitettu elettävksi ja toki ei se aina todellakaan ole ruusuista, mutta ei pidäkkään olla, silloin tiedostaa, että ELÄÄ! :) Nauttikkaa omasta itsestänne, koska itseänne parempia kamuja ei olekkaan ;)
- ......
Oikkunainen69 kirjoitti:
Miksi pitäisi ylipäätään etsiä heti toinen suhde, jos kerta eroon haluaa? Mutta samaa kysyn, miksi pitää myöskin olla yhdessä, jos ei kemiat enään toimi? Moni varmaan pelkää yksinäisyttä, löytääkö ketään, pärjääkö yksin tai onko tehnyt virheen erotessaan? Normaalia ajattelua elämässä, mutta kuka osaa sanoa nuo asiat etukäteen ylipäätään? Ne asiat tulee kokemalla ja luottamalla, että elämä menee eteenpäin parempaan päin, jos niin haluaa. Kaikki tulevaisuuden suhteen langat on omissa käsissä, kuhan luottaa ja uskoo, että elämä kantaa ja kaikella on tarkoituksensa. Itse olen samassa tilanteessa ja olen päätöksen tehnyt, että eroan ja olen ennen yksin, kuin sellaisessa suhteessa, jossa kummallekin jää/on vaan pahamieli kokoajan. Elämä on tarkoitettu elettävksi ja toki ei se aina todellakaan ole ruusuista, mutta ei pidäkkään olla, silloin tiedostaa, että ELÄÄ! :) Nauttikkaa omasta itsestänne, koska itseänne parempia kamuja ei olekkaan ;)
on varaa ajatellakkin, että maailma on mahdollisuuksia täynnä ja ehkä se sopivampikin rakkaus sitten tulee, jos on tullakseen..
Näin yli 40v onkin sitten jo toinen juttu...En tiedä, onko se rima itsellä noussut vai missä mättää, mutta ympärillä hyörivät ukot on jotenkin kulahtaneita ja tosiaankin "parasta päivää ennen" menneitä..
Jokaisella tuntuu olevan jotain kremppaa...vikaa siellä ja täällä ja kuntoa ei ole hoidettu 10 vuoteen. Painoa on kertynyt ja jos sitä ei ole, viina maistuu turhan hyvin.
Päätöksiä ei osata tehdä ja pillu on vain mielessä. Seksi on sitten pelkkää aktia, nolona pyydellään anteeksi, kun siitä viime kerrasta on niiiiin kauan..
Tarinoita existä saa kuulla pilvin pimein ja tuntuu, että se rooli, mistä juuri halusi eroon, on taas edessä tällaisten kanssa. Äidiksi kun ei kuitenkaan halua enää alkaa kenellekkään.
Yksinelämiseen siis kannattaa todella eronneen varautua ja ehkä se puumailu tosiaan onkin jo
tämänikäisten ainoa keino saada kunnon seksiä ilman kitinöitä.
Olkapäätä ei ole ollut tarjolla, ennemminkin itse saisi sitäkin taas olla...
Miten ne toisten naimisissa olevat miehet vaikuttaakin niin ihanilta, turvallisilta, varmaan hyviltä rakastajilta, mutta erotessaan muuttuvat avuttomiksi luusereiksi? Kokenut olen tämänkin.
Onko se avioliitto miehelle kuitenkin sen arvostuksen mittapuu? - .............
...... kirjoitti:
on varaa ajatellakkin, että maailma on mahdollisuuksia täynnä ja ehkä se sopivampikin rakkaus sitten tulee, jos on tullakseen..
Näin yli 40v onkin sitten jo toinen juttu...En tiedä, onko se rima itsellä noussut vai missä mättää, mutta ympärillä hyörivät ukot on jotenkin kulahtaneita ja tosiaankin "parasta päivää ennen" menneitä..
Jokaisella tuntuu olevan jotain kremppaa...vikaa siellä ja täällä ja kuntoa ei ole hoidettu 10 vuoteen. Painoa on kertynyt ja jos sitä ei ole, viina maistuu turhan hyvin.
Päätöksiä ei osata tehdä ja pillu on vain mielessä. Seksi on sitten pelkkää aktia, nolona pyydellään anteeksi, kun siitä viime kerrasta on niiiiin kauan..
Tarinoita existä saa kuulla pilvin pimein ja tuntuu, että se rooli, mistä juuri halusi eroon, on taas edessä tällaisten kanssa. Äidiksi kun ei kuitenkaan halua enää alkaa kenellekkään.
Yksinelämiseen siis kannattaa todella eronneen varautua ja ehkä se puumailu tosiaan onkin jo
tämänikäisten ainoa keino saada kunnon seksiä ilman kitinöitä.
Olkapäätä ei ole ollut tarjolla, ennemminkin itse saisi sitäkin taas olla...
Miten ne toisten naimisissa olevat miehet vaikuttaakin niin ihanilta, turvallisilta, varmaan hyviltä rakastajilta, mutta erotessaan muuttuvat avuttomiksi luusereiksi? Kokenut olen tämänkin.
Onko se avioliitto miehelle kuitenkin sen arvostuksen mittapuu?Eronneina ne on vapaata riistaa, ei oo "äitiä" enää turvana.
Siksi miehet ei haluu erota, roikkuvat mieluummin sitten vaikka poikkihirressä siellä kotona.
Pupu on pöksyssä monella ukolla. - Värejä
hajatelmia kirjoitti:
"Ei eroaminen ole epäonnistumista!"
On se. Varsinkin jos avioliitossa on lapsia jotka ovat sijais kärsijöitä. Kun joku ärsyttää...
"Se saattaa olla uuden elämän alku ja onko se muka huono asia."
Niin tai asiat menevät vielä huonompaan suuntaan uudessa suhteessa. Varsinkin jos erolle ei löydy selkeää nimittäjää.
"Elämään pitää suhtautua positiivisesti."
Niin pitää ja sen voisi aloittaa siinä jo olevassa parisuhteessa ja hyväksyä sen kumppanin puutteet. Itsekkään kun ei kuitenkaan ole täydellinen.
"Ja kun on positiivinen niin kyllä joku aina seuraan tuppaa. Ja jos ei tuppaa. Voi olla yksinkin:-)"
Kaikkia ei ole luotu parisuhteeseen. Kait se niinkin on.On paljon tilanteita, joissa ero on lastenkin kannalta paras ratkaisu mm. alkoholismi, väkivalta, vakavat mielenterveysongelmat. Ja puhumattakaan, jos vanhempien vuorovaikutus on vihaa, katkeruutta ja kylmyyttä. Se varmasti syö energiaa, ja sitä kautta vähentää myös lapsille annettavaa rakkautta. Aina asiat ei ratkea, vaikka yritystä ja ulkopuolista apua olisi (toinen osapuoli voi olla haluton yrittämään).
Mikään ei ole niin yksinäistä kuin olla parisuhteessa yksin. En ole koskaan hyväksynyt pettämistä, mutta ymmärrän kyllä, että ilman läheisyyttä, tunne sidettä ja kuulemiksi tulemista ihminen, hyväkin, voi ajautua pettämään.
Uuden suhteen onnistuminen tai epäonnistuminen johtuu monesta asiasta, vanhan eron ja siihen liittyvien asioiden käsittely on vain yksi osa-alue. Kerran "epäonnistunut" ei ole tuomittu automaattisesti.
- Anonyymi
Sinkkuna helpompaa. Käyn useamman miehen luona ja on ruokaa,viiniä ja seksiä. Ja ihan vakityyppejä nämä. Näin on vaan hauskempaa.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Kuka maksaa Elokapinan töhrinnän?
Vieläkö tukevat Elokapinan toimintaa mm. Aki Kaurismäki, Sofi Oksanen, Paleface, Koneen Säätiö ym. ? Kenen kukkarosta ot5833868Muuttaisiko viesti mitään
Haluaisin laittaa viestin, mutta muuttaisiko se mitään. Oletko yhä yhtä ehdoton vai valmis kyseenalaistamaan asenteesi j483318- 382791
Valpuri Nykänen elokapina
Aikas kiihkomielinen nainen kun mtv:n uutiset haastatteli. Tuollaisiako ne kaikki on.662749Oon vähän ihastunut suhun nainen
Vaikka toisin jokin aika sitten väitin mutta saat mut haluamaan olemaan parempi ihminen :)192134- 322081
Se että tavattiin
Hyvin arkisissa olosuhteissa oli hyvä asia. Olimme molemmat lähestulkoon aina sitä mitä oikeasti olemme. Tietysti pieni121967- 291855
Oot pala mun sielua
Jos toivot, että lähden mä lähden. Jos toivot, että jään mä jään. Koen, että olet mun sielunkumppani, mutta lämmöllä my171800Hei T........
Ajattelin kertoa että edelleen välillä käyt mielessä.... En ole unohtanut sinua, enkä varmasti ikinä... Vaikka on kulunu471749