Olen ihan pihalla. Tapasin puoli vuotta sitten miehen, jonka kanssa tunsin heti alusta asti suurta sielunkumppanuutta. Olemme molemmat voimakkaasti tunneihmisiä, minulla tosin on ollut taipumusta ajatella asioita myös ration kautta. Aikaisemmin.
Nyt olemme jättäneet ehkäisyn pois ja sopineet antavamme uudelle elämälle mahdollisuuden.
Ja nyt mietin onko tämä ihan hullua. Tapahtuuko kaikki liian nopeasti? Vai voiko koskaan kuitenkaan olla täysin varma siitä että kaikki menisi kuten on suunnitellut?
Minulla on takanani aika tuore ero yli kymmenen vuotta kestäneestä suhteesta. Siitä suhteesta puuttui oikea tunne heti alkumetreiltä, koko homma rakennettiin hienojen kulissien varaan. Lasta ei tuohon kuvioon onneksi tullut, vaikka sitä silloinkin yritettiin. Onneksi.
Nyt olen taipuvainen ajattelemaan että elämä kantaa ja asioita pitää tehdä joskus intuition varassakin. Mutta onko tämä teidän mielestänne liian suuri päätös tunnepohjalta tehtäväksi näin lyhyen tuntemisen jälkeen? Kuinka kauan te olitte olleet yhdessä kumppaninne kanssa ennen esikoisen syntyä?
Nyt olemme jättäneet ehkäisyn pois ja sopineet antavamme uudelle elämälle mahdollisuuden.
Ja nyt mietin onko tämä ihan hullua. Tapahtuuko kaikki liian nopeasti? Vai voiko koskaan kuitenkaan olla täysin varma siitä että kaikki menisi kuten on suunnitellut?
Minulla on takanani aika tuore ero yli kymmenen vuotta kestäneestä suhteesta. Siitä suhteesta puuttui oikea tunne heti alkumetreiltä, koko homma rakennettiin hienojen kulissien varaan. Lasta ei tuohon kuvioon onneksi tullut, vaikka sitä silloinkin yritettiin. Onneksi.
Nyt olen taipuvainen ajattelemaan että elämä kantaa ja asioita pitää tehdä joskus intuition varassakin. Mutta onko tämä teidän mielestänne liian suuri päätös tunnepohjalta tehtäväksi näin lyhyen tuntemisen jälkeen? Kuinka kauan te olitte olleet yhdessä kumppaninne kanssa ennen esikoisen syntyä?
Vastaukset 15
Vanhimmat
ja sitten vasta kannattaa yrittää lasta.
Unohda toi "ensin naimisiin ja sit lapsia".
Mun mielestä toi teidän juttu vähän riippuu siitäkin minkä ikäisiä olette. Ette ilmeisesti ihan poikasia enää. Jos olette kypsiä ottamaan vastuun lapsesta yhdessä tai erikseen niin siitä sitten vaan! :)
Ei sitä pitkästäkään suhteesta voi tietää miten pitkälle se tulevaisuudessa kantaa. ;)
Me miehen kanssa oltiin yksissä n. 3 vuotta kun lapsi syntyi.
Ja siis niin, vastaus kysymykseesi (unohtui).
Perhettä ei voi perustaa muun kuin tunteen varaan. Tietää kun ei voi. :)
Tsemppiä teille!
Avioliiton varaan mielestäni tässä maailmassa viimeiseksi kannattaa lähteä mitään yrittämään. Sitoutuminen tulee ihan muista pontimista.
Ikää meillä kummallakin on jonkun verran yli 30 eli ihan teinejä ei tässä kai enää olla. Tietysti tässä näin naisena ei voi myöskään olla kuulematta biologisen kellon jatkuvasti voimistuvaa tikitystä :).
Tuo valmius vastuunottamiseen yhdessä tai erikseen oli mielestäni hyvä ja kannustava pointti. Niinhän se kai on, jos itse luulee pystyvänsä seisomaan suurin piirtein jaloillaan, tapahtui mitä tapahtui, silloin kai voi kuvitella ottavansa vastuun myös pienestä ihmisestä.
lapsia ilman avioliittoa. Mikähän ihmisiä nykyisin oikein vaivaa? Mielestäni jokaisesta tahallaan tehdystä au-lapsesta pitäisi joutua maksamaan kunnon sakot! Ensin naimisiin ja sitten vasta lapsia, on oikea järjestys!
Jos rakastatte toisianne, niin miksi ette halua sitoutua toisiinne myös yhteiskunnan silmissä?
Nykyisiä avioerotilastoja kun tutkii, tuntuisi siltä että aika moni lapsi on saanut todeta ettei avioliitolla ole lapsen hyvinvointiin ihan hirvittävän suurta merkitystä. Olen kyllä edelleen sitä mieltä että turvallisen kasvuympäristön pystyy tarjoamaan lapselle ihan ilman papin aamentakin.
Toisaalta, en ole poissulkenut tuota naimisiinmenon mahdollisuuttakaan, se nyt ei vain ole omissa prioriteeteissani ensimmäisenä.
Niin ja edelleen: kiinnostaisi kuulla noista parisuhteidenne pituuksista ennen ensimmäisen lapsen syntymää :)
laillistamaan suhteenne. Avioliito on perheen perusta edelleenkin tässä yhteiskunnassa.
Mitä muiden asiat tähän sinun ja rakastettusi tapaukseen kuuluvat? "Parisuhde" on täysin tulkinnan varainen ja epävirallinen asia, jolla ei ole mitään merkitystä, sen sijaan avioliitolla on. Olimme vuoden naimisissa ennen esikoisen syntymää.
Ps Avoliitot hajoavat aina -tai päättyvät avioliiton solmimiseen. Avioliitoista yli 60% kestää toisen puolison kuolemaan saakka.
...typeryksiin joka teki lapsen avoliittoon!!!
VAikka ei teoriassa olla naimisissa niin käytännössä ollaan, ja oltiin jo 9 vuotta ennen lapsen syntymää. Vihkimistä ei ole tapahtunut koska molemmat haluamme järjestää kunnon häät. Siis ei satapäistä vierasjoukkoa mutta haluamme juhlia häitämme sukulaisten ja ystävien kanssa.
JA tällä hetkellä ei rahaa vielä ole sellaisiin häihin. Mutta tulevaisuutta odotellessa....;)
Ei sillä ole merkitystä miten kauan joku toinen pariskunta on tuntenut toisensa ennen esikoisen syntymää. Tässä on kyse teidän parisuhteestanne ja teidän mahdollisesta lapsestanne. Jos tunnette olevanne valmiit kantamaan loppuelämän kattavan vastuun, niin siitä sitten vaan toimeksi. Kestääkö liittonne, sitä ette etukäteen voi koskaan tietää varmuudella. Olipa sitten kyseessä avo- tai avioliitto. Tietysti voi olla, että pitkän tuntemisen jälkeen suhteenne pohja on vakaampi ja todellisempi, mutta ei sekään mikään tae ole onnenne jatkumiselle. Kaikki tapaukset ovat yksilöllisiä.
Avioliitto on ihmisen luoma instituutio, joka on kai alunperin syntynyt selkiyttämään erilaisten yhteiskunnallisten funktioiden toteutumista. Taidanpa olla inhorealisti kun mielestäni liitto itsessään ei ole mikään tae turvallisesta kasvuympäristöstä lapselle tai mistään muustakaan suhteen parempaan laatuun liittyvästä asiasta. Mielestäni koko systeemin suurin etu on esim. lesken aseman legaaliperusteinen turvaaminen aviopuolison kuollessa.
Sitoutua voi toiseen ihmiseen ilman avioliittoakin. Sitä paitsi, nykyään on eroaminenkin tehty niin helpoksi, että tuskin solmitulla liitolla on suuresti merkitystä siinä vaiheessa kun tahtotila eroamiseen on olemassa. Aika hauska kommentti muuten tuo, että kaikki avoliitot päätyvät eroon tai avioitumiseen. Kuulisinpa mieluusti mistä lähteestä tuollainen tieto on peräisin ;).
Ja jottei ketjun alkuperäinen aihe aivan unohtuisi mainittakoon, että päätökseni teen ihan omaan vaistooni ja järkeeni pohjaten, en sen perusteella minkälaisia tarinoita muut ihmiset aiheesta täällä kertovat. Muiden kokemukset vastaavasta tilanteesta nyt vaan yksinkertaisesti kiinnostavat ja niistä olisi mielenkiintoista lukea.
Itse tulin onnellisesti raskaaksi 1/2 vuoden seurustelun jälkeen ja kun molemmista vauva oli erittäin tervetullut ja tunne toista kohtaan suurta rakkautta, niin miksi meidän olsi pitänyt odottaa.
Ja mitä avioliittoon tulee, niin eikös niistä puolet pääty eroon ja ei se onni odottamallakaan tule...
Itse tiedät mitä tunnet ja halua, ei siihen muiden mielipiteitä tarvita (paitsi tietysti puolisosi ja tulevan vauvan isän)
joka on saatu laskemalla yhtenä vuotena vihityt ja eronneet. Omassa ikäluokassani 60v on ehkä 30% avioliitoista päättynyt tähän mennessä eroon, nuoremmilla vähän enemmän. Sen laskeminen kuinka moni avioliito todellisuudessa kestää toisen puolison kuolemaan menee yli 50 vuotta, joten tilastoihmiset eivät rupea niin pitkäjänteiseen projektiin.
sitä sanokaan et kuinka moni avioliitto kestää läpi elämän vaan kuinka moni avioliitto purkautuu. Eli ei sitä eroa yleensä tartte 50 vuotta odotella. :)
Ero on ero ja se on tänä päivänäkin todennettavissa tilastoista, ikäluokista viis. Ja mitäpä sitä muutenkaan nykyihmisille selventämään miten 50 vuotta sitten avioituneet on avioliittonsa säilyttäneet kun päiviemme ihmset menee naimisiin tänään ei 50 vuotta sitten.
Kyllä se vaan totuus on et inflaation kärsinyt instituutio toi naimisiin meno! Jeppa jee!
Minä olin eronnut pitkäaikaisesta exstä ja kohta löysin tämän toisen. Seurusteltiin kaksi kuukautta kun päätettiin kokeilla että onnistaisiko meitä. Seuraavassa kuussa odotin lasta :)
En minäkään pitänyt avioliittoa mitenkään tärkeänä, mutta ainakin täällä maalla on vielä niin vanhanaikaista, että sain koko ajan kuulla olevani "vain" avoliitossa. Lapsen tunnustaminen ym. oli mielestäni myös niin inhottavaa, että sanoin miehelle haluavani naimisiin jos lapsia vielä tehtäisiin. Niinpä sitten mentiin vihille, olin päivää ennen kuullut odottavani jälleen.
Ollaan oltu miehen kanssa nyt lähes 10v. ja lapsia on kolme.
On meillä ollut vaikeitakin aikoja, koska kukaan ei voi olla täydellinen, mutta jotenkin sitä aina ollaan päästy eteenpäin. Ei elämäänsä voi suunnitella liikaa, täytyy uskaltaa heittäytyä mukaan..
sitten? parempi tunteen varaan tekee lapsen kun, että intohimo ja tunteet puuttuu!
Tunnen ihmisen joka kerran ihan avoimesti sanoi, että ei rakastanut miestään kun meni naimisiin. Nai tämän miehen koska hänellä on hyvä koulutus, hänestä tulee hyvä isä ja hän on kaikin puolin hyvä ihminen. Ei tuntenut intohimoa tai rakkautta mieheensä. se jos mikä on tyhmää.
Se on paras aika kun itsestään siltä tuntuu!:) Ei elämää voi elää ajatellen mitä jos... Mitä jos meille tulee ero? jätetään sitten lapset hankkimatta ja kun sitten ollaankin loppuelämä yhdessä niin harmittaa kun ei niitä lapsia tehty! mitä jos en pääsekkään hakemaani työpaikkaan? No jätämpä kokonaan hakematta! Mitä jos jään huomenna auton alle työmatkalla ja kuolen? Jätänpä menemättä töihin!;)