Jokaisen avioeron takana on varmasti omat syyt, mutta luulisin, että minunkaltaisia tapauksia on muitakin.
Hän oli ensimmäinen tyttöystäväni, melko myöhäisessä vaiheessa vieläpä. Olin jo hyvinkin aikuinen silloin. Aikuinen monissa asioissa ainakin, mutta esimerkiksi seurustelussa täysi noviisi. Eihän minulla ollut sellaisesta kokemusta yhtään! Olin niissä asioissa oikeastaan samalla tasolla jonkun 16 vuotiaan teinin kanssa.
En rakastunut enkä juuri edes ihastunut! Mutta hän teki molemmat! Miksi sitten lähdin hänen kelkkaan? Kokemattomuuttani, epävarmuuttani ja sinisilmäisyyttäni. Lisäksi halusin kipeästi tyttöystävän. Hänen kanssa oli ihan kivaa. Hän halusi suhteen syvenevän ja oli asiassa aloitteellinen ja määrätietoinen. Minä taas epävarma ja sinisilmäinen (eihän tämä ole vakavaa). Näin jälkeenpäin näiden muistelu aiheuttaa hirvittävää katkeruutta ja harmittelua. Tällaisen mokan takia olen aiheuttanut muille ja itselleni niin paljon tuskaa!
Elimme yhdessä useita vuosia ja ajattelin, että tällaista se muillakin on: ei suuria tunteita (ollut ikinä). Sitähän kaikki suhdeoppaat ovat pullollaan. Korostetaan, että ei pidä edellyttää rakastumisen tunnetta. Se on vain ohimenevä olotila. Mutta jos sitä ei ole ikinä ollutkaan... Olimme kuin ikänsä yhdessäollut pariskunta, vaikka takana oli vasta lyhyt yhteinen taival. Jos joku olisi kysynyt minulta vaikka mustasukkaisuudesta, olisin varmasti nauranut! Hänen syrjähypyn olisin ottanut vain hyvänä syynä purkaa liitto. Tosin, sitä hän ei olisi tehnyt ikimaalimassa - toisinkuin minä. Onnettomista onnettomimman tästä jutusta tekee se, että hän rakasti/rakastaa minua koko sydämestään aidosti..
Nyt joudun kantamaan erosta syyllisyyttä vuosikausia. Jossain muodossa varmasti koko loppuelämäni. Hän joutuu myös kantamaan ehkä pahemmat haavat.
Joissakin tapauksissa suhteiden aloittamista pitäisi harkita ja koetella yhtä kauan ja perinpohjin kuin avioeroakin. Nimittäin jälkimmäistä ei ole ilman ensimmäistä.
Saa haukkua. Olen kuitenkin keksinyt jo kaikki pahimmat nimitykset itsestäni. Sillä saralla tuskin tulee mitään uutta. Kaikesta tekemästäni huolimatta olen kiltti ja tavallinen mies joka ei halua tahallaan satuttaa ketään.
Hän oli ensimmäinen tyttöystäväni, melko myöhäisessä vaiheessa vieläpä. Olin jo hyvinkin aikuinen silloin. Aikuinen monissa asioissa ainakin, mutta esimerkiksi seurustelussa täysi noviisi. Eihän minulla ollut sellaisesta kokemusta yhtään! Olin niissä asioissa oikeastaan samalla tasolla jonkun 16 vuotiaan teinin kanssa.
En rakastunut enkä juuri edes ihastunut! Mutta hän teki molemmat! Miksi sitten lähdin hänen kelkkaan? Kokemattomuuttani, epävarmuuttani ja sinisilmäisyyttäni. Lisäksi halusin kipeästi tyttöystävän. Hänen kanssa oli ihan kivaa. Hän halusi suhteen syvenevän ja oli asiassa aloitteellinen ja määrätietoinen. Minä taas epävarma ja sinisilmäinen (eihän tämä ole vakavaa). Näin jälkeenpäin näiden muistelu aiheuttaa hirvittävää katkeruutta ja harmittelua. Tällaisen mokan takia olen aiheuttanut muille ja itselleni niin paljon tuskaa!
Elimme yhdessä useita vuosia ja ajattelin, että tällaista se muillakin on: ei suuria tunteita (ollut ikinä). Sitähän kaikki suhdeoppaat ovat pullollaan. Korostetaan, että ei pidä edellyttää rakastumisen tunnetta. Se on vain ohimenevä olotila. Mutta jos sitä ei ole ikinä ollutkaan... Olimme kuin ikänsä yhdessäollut pariskunta, vaikka takana oli vasta lyhyt yhteinen taival. Jos joku olisi kysynyt minulta vaikka mustasukkaisuudesta, olisin varmasti nauranut! Hänen syrjähypyn olisin ottanut vain hyvänä syynä purkaa liitto. Tosin, sitä hän ei olisi tehnyt ikimaalimassa - toisinkuin minä. Onnettomista onnettomimman tästä jutusta tekee se, että hän rakasti/rakastaa minua koko sydämestään aidosti..
Nyt joudun kantamaan erosta syyllisyyttä vuosikausia. Jossain muodossa varmasti koko loppuelämäni. Hän joutuu myös kantamaan ehkä pahemmat haavat.
Joissakin tapauksissa suhteiden aloittamista pitäisi harkita ja koetella yhtä kauan ja perinpohjin kuin avioeroakin. Nimittäin jälkimmäistä ei ole ilman ensimmäistä.
Saa haukkua. Olen kuitenkin keksinyt jo kaikki pahimmat nimitykset itsestäni. Sillä saralla tuskin tulee mitään uutta. Kaikesta tekemästäni huolimatta olen kiltti ja tavallinen mies joka ei halua tahallaan satuttaa ketään.
Vastaukset 9
Vanhimmat
viistoista vee ei välttämättä tee parhaita ratkaisuja loppuelämää ajatellen ja jos ei ole rakastumisesta kokemusta, mistä sen muka tietäisi siinä iässä...
..ole ainoa. Tuo oli kuin itseni kirjoittama. Parhaillaan odotan vaimoa kotia ja mietin kuinka meinaan asian kertoa. 10 v hääpäivä oli tänä vuonna.. mutta kyllä se taitaa ohi olla.
Lapsetkin vielä.. voi niitä parkoja. Mutta onko niiden sen parempi kun itse olen ollut hermo heikkona tämän tilanteen vuoksi vuoden päivät..
Voi kumpa elämä ois helpompaa!!
Tsemppiä kaikille joilla sama tilanne on..
P.S Se erona alkup. kirjoittajaan, että minä olin joskus oikeastikkin rakastunut..
Kokemattomuus? Epävarmuus? Sinisilmäisyys? Juuri näinkö vedätettävissä juuri olit? Pitikö tämä ihana ihminen pistoolia ohimollasi, jotta sai haksahdettua sinut pienen valittajan kelkkaansa? Kirjoitit, kuinka hän aidosti rakasti/rakastaa sinua. Mietipäs nyt vähän tarkemmin kirjoittamaasi. "Hän oli määrätietoinen ja aloitteellisempi." Sinäkö olit saamaton pullamössö yksilö?
Suhteeseen aina tarvitaan se kaksi osapuolta. Surkuttelet tekemääsi "mokaa", kuitenkin toisaalta vyörytät vastuun tälle toiselle, koska olit niin kokematon ja viaton. Voi Jeesus!
Sinä kiltti ja tavallinen mies: Salli minun nauraa. Mielestäni juuri halusit satuttaa, jotta pääsisit nauttimaan marttyyrin kruunusta, olithan niin kokematon. Tämä oli minun mielipiteeni.
Eiköhän nuo ole niitä normaaleja tunteita, joita jokainen erossa tuntee. Erokin ja entinen elämä pitää surra pois, jotta voisi aloittaa uuden eheämmän elämän. Kyllä minulla ainakin silloin tunteet velloivat - milloin syytin itseäni kaikesta ja milloin ex-puolisoani. Muutaman vuoden päästä tuli joskus ajatelleeksi, että miten olen koskaan voinutkaan mennä naimisiin hänen kanssaan, tuntui siltä, että olemme niin erilaisia, ettei meillä ole mitenkään voinut olla mitään yhteistä.
Tuo suhteenne on kuin minun tarinani=(
Tosin minä olin se rakastunut
osapuoli.
Ex-mieheni ei.
Nuoria oltiin..
kai se halusi samaa kuin sinä..
tarvitsi tyttöystävän.
Sitä en koskaan ymmärrä miksi
sitten meni naimisiin..
mutta tiedostan kyllä sen
miten paljon toisen määrätietoinen
eteneminen suhteessa vaikuttaa toiseen..
Melkeinpä voisi sanoa painostukseksi..
vaikkakin päämäärä hyvä..
jolla pyrki saamaan hyvää aikaan,
onnistuneen ja onnellisen parisuhteen.
Lopulta kävi niin että..
itse yritin vuosia saada toista rakastamaan itseäni..rakastin molempien edestä..
kulutin oman rakkauteni loppuun.
Paljon paljon muutakin, mutta myös tuota.
Lähdin itse..rakkaudettomasta liitosta.
Todennäköisesti naisesi tuntee todella suurta syyllisyyttä myöskin.
Kun ei nähnyt ettei toinen rakasta samalla tavalla..
kun uskoi sen muuttuvan ajan myötä..
kun ei tajunnut tekevänsä suuria päätöksiä tietämättä mitä toinen todella tuntee ja ajattelee..
Molemminpuolista syyllisyyttä =(
Mutta älä sinä kuitenkaan syyllistä itseäsi liikaa..
tiedän että vaikeaa se on mutta.
eteenpäin pitää mennä..
ja virheistä oppia.
Usko että jotain on vielä edessä,
teillä molemmilla,
vaikkakin erikseen..
jotain mikä antaa enemmän
ja johon itse annat enemmän.
=)
Kaunista ja totta, vaikkakun kaihoisaa ja surullista.
Jaksamista ja hyvää syksyä kaikille tuskansa kanssa kamppaileville.
Itse olen eronnut yli 10 vuotta sitten. Käyn joskus lukemassa täällä näitä teidän juttuja ja kyllä ne tuntuvat perin tutuilta. Olisipa silloinkin ollut jokin tämänkaltainen forumi, johon olisi voinut kirjoittaa, ja josta olisi voinut lukea, että se ero on yhtä tuskallista kaikille. Olisi sekin hiukan lohduttanut surussa.
.. JA UPPOS ! Meitä on paljon, muuta ei voi sanoa...
Paljon on juu, ei voi muuta sanoa. Itellä tilanne samantapainen, mutta omia tunteitani aviomiestäni kohtaan aloin pohdiskelemaan vasta kun kiinnostuin toisesta miehestä.
Yritin taistella tunteita ja ihastumista vastaan (ihan oikeesti) mutta huonoin tuloksin: ollaan tapailtu ja pidetty yhteyttä. Tämä mies on vapaa, minä en. Menin liian nuorena ja tyhmänä naimisiin, saatiin lapsia, ostettiin asunto..ja jotenkin selittamättömästi oon ollu koko ajan aika ahdistunut.
Tiesin jo seurusteluvaiheessa etten tunne mitään intohimoa miestäni kohtaa, ei ollut kemiaa, ainakaan minun puoleltani. Kilttinä tyttönä en uskaltanut jättää toista ajoissa ja tässä ollaan. Kuitenkin arki sujunut ihan kohtalaisen hyvin 13 vuotta. Mutta nyt tilanne on tosiaan tää että yli puoli vuotta joka päivä olen ajatellut tätä toista. Välillä oli muutaman kk tauko ettei tapailtu, yrititn lopettaa mutta..
Välillä on ollu mielessä kertoa miehelleni miten asiat on. Mutta miehen tuntien se olis kova kolaus hänen itsetunnolleen. Säälistä ja lasten takia taidan tässä roikkua.
Ja sit viel toi seksipuoli, ei oikee toimi aviomiehen kanssa, ehkä ton kemian puuttuessa. Tätä toista koskettaessa jo tuntuu että varpaista irtoo kynnet. Ja iho tuntuu niin hyvältä että sitä vois silitellä päiväkausia. Ja syli tuntuu niin sopivalta, kuin luotu mulle. Eikä tässä oo kyse pelkästään mistään uutuudenviehätyksestä, kun miestäni kohtaan en koskaan oo tuntenu näin.
Eli mies luulee että kaikki on "hyvin", ei puhuta ja seksiä noin kerran kahdessa viikossa. Arki sujuu, mutta...
Kun toisaalta kaikki on hyvin, mieheni kanssa siis(hän sis luulee kaiken olevan kuten ennen). Totuus on että olen ihastunut toiseen, ja itsekkin ymmärrän, että taidan vain hakea joitain syitä.. Mutta mieheni on loistava isä, ja en pysty/uskalla rikkoa perhettä.
Lapsetkin ovat tosi haavoituvassa iässä(2 ja 4v), ja jumaloivat isäänsä! Onneksi minulle siunaantui tilaisuus ottaa etäisyytä, viikon matka toiselle puolelle maapalloa ihan yksin..