omatuntoa vai ei

enkä todellakaan kertonut yhtään mitään ja jatkoin elämääni niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei vieraissa käynti ole maailman ihmeellisin asia, vaikka toiset niin luulevatkin.

Kerroin... Se oli paras ratkaisu. Valheen kanssa on kuitenkin vaikea elää. Toisille se on tosin helpompaa kuin toiselle. Kannattaa miettiä mihin on valmis, ehkä kestämään sitä loppuelämän vaivaavaa syyllisyyttä (jos toisesta välittää sitä tuntee) vai antaa toisellekin valinnan mahdollisuus. Haluaako oikeesti jatkaa. Se voi olla joissakin suhteissa uuden alku. Alun kertomiseen liittyvän kivun ja pahan olon jälkeen pystytään pohtimaan ehkä omaakin suhdetta. Olen miettinyt, että tähän ei ole yksioikoista vastausta. Psykologit saattavat sanoa, että on sadistista kertoa toiselle kun satuttaa toista niin. Toisaalta taas sekin satuttaisi, jos tietäisi, mitä toinen on tehnyt eikä kerro. Tai että se tulisi jotenkin ilmi vuosien päästä. Se tuntuisi tosi hirveältä. Meillä tuo meni siihen, että ero oli ilman muuta selvä heti kertomisen jälkeen, mutta kuitenkin asiaa setvittyämme se ei olekaan niin selvää.

Pettäminen ei ole tietenkään oikeutettua. Kuitenkin tarinoita on erilaisia. Toki se on iso loukkaus puolisoa kohtaan. Kannattaa miettiä, jos eroaisi kuitenkin kannattaako silloin kertoa. Jos jatkaa miettii, miten haluaisi, että puoliso toimisi sinua kohtaan vastaavassa tilanteessa...

Tiesimme jo tutustuessamme puolisoni kanssa, ettemme kumpikaan ole aivan pulmusia entisissä liitoissamme. Hyväksyn puolisolleni "pettämisen" ja hän kertookin aina, jos on työreissullaan herännyt vieraan vierellä. Se kirpaisee hetken. Tiedän kuitenkin, että meidän yhteiselämä on paljon muutakin kuin seksiä ja olemme onnellisia yhdessä. Minusta rakkauden kuuluu hyväksyä kumppani omana itsenään.

Puolisoni ei taas hyväksy, että minä kävisin vieraissa...siispä en koskaan kerro.

Mielestäni kertominen tai kertomatta jättäminen on todella vaikeaa valita. On aivan yhtä väärin vaatia uskollisuutta sellaiselta kaverilta joka ei sitä ole, tai vaatia uskollista hyväksymään uskottomuutta. Ja kun ihminen muuttuu koko ajan elämän aikana. Ei niinkään moni jo nuorena vihille mennessä olisi valmis pettämään kuin keski-ikäisenä. Sitten ollaankin avioliitossa sen oman mielikuvan kanssa, eikä todellisen ihmisen kanssa.

Puhumalla asiat selviää. Just joo. Olen minäkin puhunut, etteikö minullakin olisi oikeus kun sinullakin on. Toiset ihmiset eivät vaan voi hyväksyä, että rakkaansa pettää. Joillakin vain on omistamisvietti niin suuri.

Jos pettää ja kertoo kumppanilleen joka ei pettämistä ikinä voisi hyväksyä, niin mielestäni silloin siirtää vaan omaa "tuskaa" kumppanilleen. Vaikka suurimmassa osassa pettämisiä syy löytyy molemmista, niin teko on kyllä sen pettäjän oma ratkaisu ja hänen seurauksetkin olisi kannettava aivan yksin. Jos ei pysytyisi elämään puolisonsa kanssa, niin minusta ero olisi parempi ratkaisu kuin satuttaa kumppaniaan kertomalla pettämisestä.

En kertonut koska sehän oli mun taakkani ja mokani ei mieheni vaikka huomiota en koskaan häneltä saanutkaan.
Kaipasin läheisyyttä ja huomiota mutta minun olisi pitänyt ottaa ero ennen kuin petän miestäni.
En pystynyt enään elämään normaalisti.
Enkä voinutkaan kuvitella vastaanottavani enään oman mieheni kosketusta saati koskea häneen.
Erosimme myöhemmin.

Mieheni sen sijaan pystyi elämään suht normaalist ja jopa yritti seksiä kanssani vaikka hänelläkin oli sivusuhde.

kun ei tunne tehneensä väärin, vaikka tietää tehneensä väärin, on helpompaa jatkaa liitossa.

Mikäli taas tunteekin tehneensä väärin, niin ihmisen koko maailma muuttuu. Uskottomuudesta seuraa hirvittävät kärsimykset (no ei välttämättä ihan kaikille) ja siinä jää miettimään haluaako tuottaa vielä pahempaa tuskaa myös kumppanille kertomalla tapahtuneesta.

Sekin on kaksipiippuinen juttu: Mitä vähemmän tunteita kumppanilla on uskotonta kohtaan, sen paremmin hän kestää uskottomuuden. Joissain tapauksessa uskoton on päätynyt kertomaan ollakseen "reilu" ja on kuvitellut saavansa syyllisyyden tunteensa pois. Mutta onkin vain hermostunut siitä, että kumppani suhtautui asiaan "liian" viileästi. Joku voi olla jälkeenpäin hyvinkin tyytyväinen uskottomuudestaan; tulipa selväksi, ettei kumppani enää rakastanutkaan häntä. Uskoton haluaakin lopulta erota, vaikka aluksi ei halunnut sitä ollenkaan.

Kuka on sanonut että elämän pitäisi olla helppoa?

elämä jatkui....sillä asuimmehan tunteemassa liitossa..aivan kuin kaksi vierasta ihmistä solukämpässä joita yhdisti vain lapsi...