No jooo... en tiedä onko tällainen kovin yleistä vai ei mutta ajattelin kysäistä täältäkin...
Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä pian 9 vuotta. Parisuhde ei ollut kunnossa, kun lapsi ilmoitti tulostaan. Lapsemme on nyt 8 kk, ihanin asia mitä maa päällään kantaa. Molemmille meille.
Ongelma on nyt jossain, en tiedä missä. Ehkä johtuu unenpuutteesta tai jostain, en tiedä?
Voin rehellisesti sanoa olevani laiska ihminen. Niin on miehenikin. Parisuhteemme ei ole ollut kunnossa vuosiin: hän ei puhu asioistaan, minä liiaksikin. Hän ei näytä tunteitaan (rakkauden ainakaan), minä haluaisin enemmän huomiota. Molemmat olemme kuitenkin laiskoja ja sohvaperunoita. Tuomme toistemme huonot puolet paremmin esiin kuin hyvät.
Siis, tilanne on mennyt siihen pisteeseen, että emme osaa puhua toisillemme enää lainkaan normaalisti. Nälvimme toisiamme koko ajan, ja todella pahastikin välillä. Tämä on päivittäistä, joskin joskus on hetkiä, jolloin hassuttelemmekin, mutta pääasiassa riitelemme.
Riitelemme ihan kaikesta. Siis ihan kaikesta! Olen yrittänyt ajatella, että koska mieheni käy töissä, hän menee nukkumaan vierashuoneeseen jotta saa nukkua tarpeeksi. Lapsemme on nukkunut heräämättä 3 yötä 8 kk:n aikana. Olen väsynyt ja univelkainen, kuuluu vissiin asiaan kun kotona on pieni lapsi. :)
No, kun viikonloppu tulee, olemme sopineet, että hän hoitaa lasta yöllä ja minä saisin vaihtoehtoisesti nukkua. Koen, että minun pitää tästä sanoa hänelle joka kerta erikseen. Minun pitää siis sanoa kaikesta erikseen. Kun viikonloppu koittaa, en halua olla kotiorjana. Tänäänkin ukko makasi vain sohvalla tv:tä katsellen ja tiskivuori oli keittiössä. Syötin lastamme ja kysyin, että kumman hän haluaa tehdä: laittaa tiskit vai tehdä ruoan? No mies tähän, että en tiiä. Sitten, että voin laittaa tiskit, mutta laitan ne sitten kun huvittaa.
Siis mua ärsyttää niin paljon tämmönen! Yritin sanoa, että se ei ole sama asia, että laitatko ne pian vai ilta yhdeksältä jos minä teen ruoan.
Tuntuu, että ukko on taantunut 15-vuotiaan tasolle. Kaikesta pitää erikseen sanoa ja nalkuttaa. Sama kai täällä. Olen aika laiska, jätän asiat viime tippaan ja vittuunnun itselleni sellaisesta. Lapsen hoidosta en kuitenkaan ole koskaan tinkinyt, vaan hoitanut häntä jopa liiaksikin.
Tässä on taas yksi asia, joka ärsyttää. Esim. sitten, kun tuli lapsemme uusi ruoka-aika, (tein ruokaa meille samalla) pyysin miestäni syöttämään hänet ja viemään päiväunille. Hän alkoi marmattaa, kun ei ollut puhtaita tuttipulloja (kaikki olivat koneessa) ja sanoi sitten, että ei voi mitään, lapsi ei nyt sitten saa maitoa ruoan kanssa. Voi että ärsyttää!
Onko muilla tällaista elämää vai vain minulla? Onko mulla asenteessa parantamisen varaa? Varmasti on, mutten tiedä mitä.
Olen päättänyt, että hoidan hommani, eli hoidan lapsemme ja kodin, mies saa painua vaikka ****n sen jälkeen, alkaa niin tympästä se ainanen makaaminen ja marmattaminen.
Mun mielestä hänen ei oo sopivaa haukkua mua apinaksi. Tänään teki taas niin. Olemme kerran riidelleet jopa niin kovasti, että kun hän oli haukkunut minua huoraksi jo toistamiseen, löin häntä ja hän nakkasi huonekaluja tämän jälkeen pitkin seiniä. Lähdin pois lapsemme kanssa pariksi päiväksi, pyysin häntä miettimään asioita (mm. huorittelua). Äijä oli lähtenyt kaverin kanssa baariin ja sotkinut koko talon.
En ymmärrä, mikä sitä vaivaa? Lastamme kuitenkin rakastaa, en usko että mua.
Mitä teen?
Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä pian 9 vuotta. Parisuhde ei ollut kunnossa, kun lapsi ilmoitti tulostaan. Lapsemme on nyt 8 kk, ihanin asia mitä maa päällään kantaa. Molemmille meille.
Ongelma on nyt jossain, en tiedä missä. Ehkä johtuu unenpuutteesta tai jostain, en tiedä?
Voin rehellisesti sanoa olevani laiska ihminen. Niin on miehenikin. Parisuhteemme ei ole ollut kunnossa vuosiin: hän ei puhu asioistaan, minä liiaksikin. Hän ei näytä tunteitaan (rakkauden ainakaan), minä haluaisin enemmän huomiota. Molemmat olemme kuitenkin laiskoja ja sohvaperunoita. Tuomme toistemme huonot puolet paremmin esiin kuin hyvät.
Siis, tilanne on mennyt siihen pisteeseen, että emme osaa puhua toisillemme enää lainkaan normaalisti. Nälvimme toisiamme koko ajan, ja todella pahastikin välillä. Tämä on päivittäistä, joskin joskus on hetkiä, jolloin hassuttelemmekin, mutta pääasiassa riitelemme.
Riitelemme ihan kaikesta. Siis ihan kaikesta! Olen yrittänyt ajatella, että koska mieheni käy töissä, hän menee nukkumaan vierashuoneeseen jotta saa nukkua tarpeeksi. Lapsemme on nukkunut heräämättä 3 yötä 8 kk:n aikana. Olen väsynyt ja univelkainen, kuuluu vissiin asiaan kun kotona on pieni lapsi. :)
No, kun viikonloppu tulee, olemme sopineet, että hän hoitaa lasta yöllä ja minä saisin vaihtoehtoisesti nukkua. Koen, että minun pitää tästä sanoa hänelle joka kerta erikseen. Minun pitää siis sanoa kaikesta erikseen. Kun viikonloppu koittaa, en halua olla kotiorjana. Tänäänkin ukko makasi vain sohvalla tv:tä katsellen ja tiskivuori oli keittiössä. Syötin lastamme ja kysyin, että kumman hän haluaa tehdä: laittaa tiskit vai tehdä ruoan? No mies tähän, että en tiiä. Sitten, että voin laittaa tiskit, mutta laitan ne sitten kun huvittaa.
Siis mua ärsyttää niin paljon tämmönen! Yritin sanoa, että se ei ole sama asia, että laitatko ne pian vai ilta yhdeksältä jos minä teen ruoan.
Tuntuu, että ukko on taantunut 15-vuotiaan tasolle. Kaikesta pitää erikseen sanoa ja nalkuttaa. Sama kai täällä. Olen aika laiska, jätän asiat viime tippaan ja vittuunnun itselleni sellaisesta. Lapsen hoidosta en kuitenkaan ole koskaan tinkinyt, vaan hoitanut häntä jopa liiaksikin.
Tässä on taas yksi asia, joka ärsyttää. Esim. sitten, kun tuli lapsemme uusi ruoka-aika, (tein ruokaa meille samalla) pyysin miestäni syöttämään hänet ja viemään päiväunille. Hän alkoi marmattaa, kun ei ollut puhtaita tuttipulloja (kaikki olivat koneessa) ja sanoi sitten, että ei voi mitään, lapsi ei nyt sitten saa maitoa ruoan kanssa. Voi että ärsyttää!
Onko muilla tällaista elämää vai vain minulla? Onko mulla asenteessa parantamisen varaa? Varmasti on, mutten tiedä mitä.
Olen päättänyt, että hoidan hommani, eli hoidan lapsemme ja kodin, mies saa painua vaikka ****n sen jälkeen, alkaa niin tympästä se ainanen makaaminen ja marmattaminen.
Mun mielestä hänen ei oo sopivaa haukkua mua apinaksi. Tänään teki taas niin. Olemme kerran riidelleet jopa niin kovasti, että kun hän oli haukkunut minua huoraksi jo toistamiseen, löin häntä ja hän nakkasi huonekaluja tämän jälkeen pitkin seiniä. Lähdin pois lapsemme kanssa pariksi päiväksi, pyysin häntä miettimään asioita (mm. huorittelua). Äijä oli lähtenyt kaverin kanssa baariin ja sotkinut koko talon.
En ymmärrä, mikä sitä vaivaa? Lastamme kuitenkin rakastaa, en usko että mua.
Mitä teen?
Vastaukset 6
Vanhimmat
keskustella asiat halki ukkosi kaa ja jos ei onnaa ,heitä pellolle. Oma mieheni ei ole lainkaan väkivaltainen, mutta erittäin laiska kylläkin, pelaa koneella aina ja koko ajan jos ei ole töissä... Jättää vaatteet miten sattuu pitkin lattioita, ei tiskaa, pese pyykkiä, imuroi tai tee mitään muutakaan kotihommia ennen ku oon viikon marmattanu. Ei hoida edes poikaansa vaikka hän oli vauvasta enemmän innoissaan kuin minä... Tekee hän sentäs ruokaa pari kertaa viikossa ja silloinkin minä siivoon jäljet. Joskus tekis mieli heittää mäkeen koko ukko, vituttaa suunnattomasti välillä... Tilanne helpottaa usein hetkellisesti kun olen niin väsynyt et rupeen itkemään, jolloin mieskin havahtuu että voisi kai jotenkin olla enemmän avuksi. Me pystytään kyllä puhumaan kaikesta, molemmin puolin ja asiallisesti, mutta siitä ei kyllä aina ole hiton vertaa hyötyä kun sanat ei muutu teoiksi itsekseen. Puhu ja väännä itkua jos tarve vaatii, jos ei sekään tuota tulosta ni vaiha miestä... Tsemppiä!
Sen ymmärtäisin, että miehelle pitäisi opettaa, mitä hänkin voisi tehdä, nyt kun on vauvakin talossa, ja että hän kuuliaisesti opettelisi uusia tehtäviä;-o. Mutta tuollainen haukkuminen! Ja vielä nukuttu erillänne. Aika kauaksi olette toisistanne joutuneet:-(. Kyllä minä ottaisin vakavasti puheeksi sen, mitä mies ajattelee ja haluaa, olisin jopa teräväkielinen. Pitäähän sen ymmärtää, ettei tuo voi jatkua. Haluaako se jotakin ihan muuta?? Onko vauvaperheen elämä ihan liikaa? Huokaus. Tuossakin tilanteessa sulla voisi olla jopa helpompaa kaksin lapsen kanssa:-/.
Yksi asia, mikä itselle tuli yllätyksenä, on työmäärän valtava kasvu lapsen tulon takia. Pyykkiä, tiskiä ja siivoamista on aivan tolkuttoman paljon enemmän kuin ennen vauvaa. Ja aikaa tähän on käytössä paljon vähemmän kun vauvan hoito ja sen kanssa leikkiminen vie ison osan ajasta.
Jos sinä olet vauvan pääasiallinen hoitaja, niin miehellesi ei välttämättä ole käynyt selväksi uusi tilanne. Hänkin voi tehdä enemmän kuin ennen ja luulee että se riittää. Mutta kun tekemistä on PALJON enemmän kuin ennen ja se vaatii molemmilta uutta asennetta. Miehesi pitäisi oppia oma-aloitteisesti tekemään töitä. Se keventäisi taakkaa sinulta ja olisi huomaavaista sinua kohtaan. Lapsen kanssa vanha helppo elämä ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Nyt on ne vuodet elämästä, jolloin on ryhdistäydyttävä ja nähtävä vaivaa asioiden pyörittämiseen. Uskon, että nyt tehty työ palkitsee sitten isompana, kun voi olla ylpeä hyvin hoidetusta ja kasvatetusta lapsestaan.
Väsyneenä kommunikointi tuppaa olla kärjistynyttä ja pinna muutenkin kireällä. Loman tai vapaan järjestäminen viemällä lapsi hoitoon mummulaan tai ostamalla hoitaja kotiin on meillä helpottanut siinä vaiheessa kun meinaa homma käydä liian rankaksi.
Pystytkö tekemään lapsellesi rauhalliset nukkumisolosuhteet? Onko nukahtaminen mukava tilanne lapselle? Oma hermostuneisuus välittyy lapseen ja jos itse on levoton ja varsinkin jos lapsi nukkuu samassa sängyssä, niin lapsikaan ei saa syvää unta, vaan heräilee levottomana. Sitten päivät on helposti kiukuttelua.
Meillä vaimo meinasi tyrkätä minut pois yhteisestä sängystä. Pidin sitkeästi itseni (muutamaa poikkeusyötä lukuunottamatta) nukkumassa samassa huoneessa, vaikka välillä olin töissä väsymyksen takia ihan kasviksena. Minulle oli henkisesti tärkeää, että pysyin vaimon vierellä, vaikka paremmat unet olisin saanut muualla. Nyt lapset ovat jo isompia ja tilanne on helpompi. Jaksamista ja pitkää pinnaa toivon teille. Toivottavasti saatte asioista puhuttua.
Hei
Meillä on jotain samantapaista,
minä tee kaiken voitavan kotihommissa/kaupassa käyntiä ym., hoidan lapsia isomman harrastuksia(siis työn ohella, vaimo on kotona). Lapset ovat mulle kaikki kaikessa, pyrin myös tukemaan/kehumaan vaimoa, totta puhuen se on ollut kuitenkin puutteellista, toisaalta kun lapset saa nukkumaan, tilanne on se että sen pienen hetken(max 1 tunti) mielellään makaa aivottomana tai katselee telkkaria, sillon helposti unohtuu asioiden jakaminen parisuhteessa.
Läheisyys on kovin vähäistä, mikä neuvoksi?
Imeekö lapset(11kk/ 6v) kaiken vai missä mättää..
Väsymys ja kotihommien suuri määrä toki selittää jotain, mutta vaimo on minuun ilmeisen tympääntynyt(saan haukut milloin mistäkin), en ole maailman paras kommunikoimaan ja jonkinlainen lukko on päällä, olen aina ajatellut että kun pienin lapsi kasvaa niin asiat kyllä selviää aikanaan(=kun ei ole niin väsynyt koko ajan), uf, ahdistaa.
En halua että lapsilla on joskus iskä ja äippä eri osoitteissa, sekin aiheuttaa pelkoja.
luin tekstisi ja tunsin lukevani omaa kirjoitustani,,,meillä on melkein samanlaista,en tosin ole mikään sohvaperuna vaan teen liikaakin asioita pysähtymättä..meillä on myös pieni lapsi ja silloin kun kerroin olevani raskaan niin erottiin ja oltiin melkein koko raskaus aikani erossa ja sitten palattiin yhteen ja nytten ollaan taas erossa,,,en pysty elämään enää tollasta elämää mitä meillä koko ajan eletään,,on omat ja yhteiset lapset,2 asuntoa,2 autoa,,,jne kaikki jaetaan ja minä olen se mikä joutuu kaiken tekemään,,,pyydän apua ni saan vaan kiukkuisen ukon kimppuuni,,,sitten,ku teen kaiken itse ni väsyn lopulta koko ajan ja saan taas vihant päälleni,ku nielaisen sitruunan nenääni ja näytän sen hänelle...en todellakaan enää jaksa tälläistä elämää ja siksi otin parhaakseni elää lasten kanssa keskenään kun huonossa suhteessa...pärjäämisiä sinulle!
kun tavaroita alkaa lentämään niin minä lähtisin pysyvästi! Ei ollut oikein sinultakaan että löit. Kaikkea voi sanoa mutta jos alkaa väkivaltaisuutta olla niin pitäisi tajuta lähteä!
Itse olen alkoholistin tytärpuoli. Meillä oli melkein 8vuotta tuota tavaroiden heittelyä, äitini hakkaamista ym,ym... Ja kaikki tietysti minun syytä. Itse sen päätin, että omalle lapselle en halua samaa pelkoa ja ahdistusta vaan lapsi saa tuntea olonsa turvalliseksi. Itse en saanut. Äiti ei koskaan lähtenyt ja olen siitä vieläkin katkera. Koko lapsuuteni meni piloille. Kavereita ei saanut kyläillä, kun koulusta meni kotiin niin pelkäsin, että onkohan se idiootti millä päällä ym.
Yritän siis sanoa, että jos teillä molemmilla on alkanut tulla väkivaltaisia piirteitä niin erotkaa! Ihan sen lapsen tähden! Tuossa vaiheessa on turha lähtäe miettimään omaa napaa ja miten itselle olisi hyvä. Lapsi on tärkein.
Itse myönnät, että parisuhde ei ole ollut kunnossa vuosiin. Miksi siis kituutat siinä? kun lähdet, ei sinun tarvitse v***uuntua sitä, että joka asiasta pitää sanoa ja riitelette koko ajan.