Tuntuu että olen menneisyyden vanki. Olen 30 mies, ja olen seurustellut viimeksi noin 2 vuotta sitten (6 vuoden suhde). Silloin tuntui, että tämä kyseinen henkilö olisi voinut olla minulle se oikea, mutta oman hölmöyteni takia ja vanhojen henkisten haavojen takia menetin hänet lopulta. Syytän siis itseäni suhteemme karille menosta. Ennen häntä minulla oli erittäin kipeä suhde (toinen harrasti pettämistä, ryyppämistä, lähti parhaan kaverini kanssa yms), ja se vei lopulta kallonkutistajalle kolmeksi vuodeksi. Tämän suhteen takia käyttäydyin tosi huonosti exäni kohtaan ekat 2 vuotta, olin epäileväinen, haukuin, olin tosi epävarma omista tunteistani yms. Exästä tosin mietin että hänestä olisi voinut tulla tosi hyvä äitä lapsilleni, ja koska hän oli erittäin pidetty omassa kaveriporukassa ja perheessäni koin että tämähän on mahtavaa. Mutta, kasvoimme erilleen - itse jäin vielä varhais-parikymppisen tasolle kun hän juuri pääsi opiskelijaelämästä työelämään. Minulla oli vaikeuksia omassa elämässäni, mm loppututkinnon tekeminen ei näyttänyt onnistuvan (ja hän hyytyi lopulta saamattomuuteni kun hän itse pääsi eteenpäin, kai). Siinä se, menneisyys.
Sen jälkeen olen kai tapaillut 4 naista, ja 2 niistä rakastui minuun. Mutta minussa ei tunnu juuri muuta kun laimeaa kiinnostusta, ja ahdistusta menneisyyden takia. Mietin miksen rakastu?! Mietin, miksi minusta tuntuu että haluan olla yksin, etten halua parisuhdetta?! Ja mietin ennen kaikkea, miksi mietin exää, ja miksi olen katkera hänelle?! Erittäin tyhjä olo hänen takia...
Siis, kysyn teiltä neuvoja. Kiitoksia jo etukäteen!
Sen jälkeen olen kai tapaillut 4 naista, ja 2 niistä rakastui minuun. Mutta minussa ei tunnu juuri muuta kun laimeaa kiinnostusta, ja ahdistusta menneisyyden takia. Mietin miksen rakastu?! Mietin, miksi minusta tuntuu että haluan olla yksin, etten halua parisuhdetta?! Ja mietin ennen kaikkea, miksi mietin exää, ja miksi olen katkera hänelle?! Erittäin tyhjä olo hänen takia...
Siis, kysyn teiltä neuvoja. Kiitoksia jo etukäteen!
Vastaukset 7
Vanhimmat
kun se oikea tulee vastaan!
parisuhdetta ja haluat olla yksin. Vaikka yksinoleminen voikin tuntua hankalalle, on se parempi vaihtoehto kuin aloittaa suhde jota ei oikeasti halua. Tapaat varmasti jonkun kivan ihmisen. Kun olet yksin, voit käsitellä asioita rauhassa ja pohtia mitä omassa käyttäytymisessä voisi muuttaa. Näitä asioita pohtiessa toinen on vain "tiellä".
Itse olen tällä hetkellä parisuhteessa, jossa en haluaisi olla, mutta minun on pakko jonkin aikaa. (Pitkä tarina... muutto muualle Suomesta ja kaikkea yllättävää on tapahtunut...)
Jaksa odottaa ja tutustua. Ei kannata sännätä suinpäin mihin sattuu.
Niin, tuntuu siltä, että pelkäät liikaa tilannetta, jossa sinun pitäisi olla todella avoin toisella ihmiselle ja se ilmenee jonkinlaisena varovaisena laimeutena. Minusta se on puolustusreaktio.
Stop!
Kannattaa uskoa, että parisuhteessa joutuu aina riskinottotilaan ja sulkeutuminen kostautuu takaisin. Koska sinua on loukattu syvästi aiemmin, on se sinulla tunnemuistissa etkä uskalla käyttäytyä (luonnollisesti) muuten kuin epäillen. Mutta tiedostaessasi asian tilan, elämän uteliaisuutesi rakkauteen saattaa nähdä toisen ihmisen uudessa valossa.
Suosittelen etäisyyden ottamista.
vielä keskustella suhteestanne exän kanssa? Oletteko enää missään väleissä? En tarkoita yhteenpaluuta vaan sitä että miksi näin kävi. Voisi olla hänellekin valaisevaa kuulla oma kypsyneempi näkökulmasi.
Olen itse ollut samassa tilanteessa. Tai oikeastaan olen siinä parhaillaan. Erosta aikaa mutta olemme menossa pariterapiaan kartoittamaan, onko meillä enää toivoa jatkaa yhdessä niin että se palvelisi kummankin kasvua. On kamalaa elää siten, että tuntuu ettei enää kukaan ihminen vaikuta sinuun niin kokonaisvaltaisesti...hyvässä ja pahassa. Ehkä se voi olla myös sitä, että vaikea suhde jättää lähtemättömät jäljet. Hyvä ja "helppo" suhde ei sitä välttämättä tee. On kuitenkin tärkeää, että annat itsellesi anteeksi. Ja toiselle.
Kannattaisiko sinun joka tapauksessa mennä nyt psykologille uudestaan?
Moi, kiitoksia vastauksistanne. Vastaan nopeasti koska on kohta palaverin aika duunissa. Eli, en ole enää hänen kanssa väleissä, hän ei kuulemma pysty siihen. Sanoi että on paljon aggressiota minua kohtaan... eli asiasta ei voi keskustella. PS Kirjoitit että olet samantyylisessä tilanteessa, millainen se on?
ensin seurustelin 3 vuotta juoppoutuvan nuoren miehen kanssa, olin nuori, tyhmä ja rakastunut. Tämä suhde oli hyvin tuhoisa, kannoin hirveää huolta ja vastuuta toisesta vaikka sitä ei olisi kuulunut tehdä. Kun vihdoin lähdin suhteesta, olin todella hajalla vaikka en sitä sillä hetkellä tajunnut. Olin vain iloinen ja huojentunut, ettei tarvinnut joka viikonloppu herätä kuudelta katsomaan, nukkuuko toinen vieressä vai onko peti tyhjä.
Eli puolen vuoden päästä löysin sitten tämän miehen jonka kanssa nyt pohditaan jatkoa. Tajuan vasta nyt kuinka heikko olin ryhtyessäni hänen kanssaan suhteeseen. Hänellä oli myös ollut vaikea edeltävä suhde, ja haki tavallaan minusta kilttiä pelastajaa. Ja samalla minä hain hänestä jonkinlaista turvaa. Ajattelimme kumpikin toisistamme, että tämän ihmisen kanssa voi hankkia perheen ym. No vuosien varrella tapahtui paljon asioita. Itse työstin menneen suhteeni psykologilla, kasvoin valtavasti henkisellä tasolla ja huomasin, että mieheni pysyi elämälle yhtä katkerana kuin aina ennenkin. Kaiken lisäksi tämän vaikea ex-nainen ilmeistyi kuvioihin haikailemaan häntä takaisin. Meillä oikeastaan mies oli sitten se idiootti, se joka teki sellaisia asioita jotka paljastuessaan tuhosi luottamuksen väliltämme. Erottiin. Vasta se sai miehen näkemään asiat toisin. Hän aloitti itsetutkiskelukirjallisuudesta, mikä oli saavutus sekin. Kai se pitää paikkaansa, että kun menettää niin ymmärtää toisen arvon. Itse olen vieläkin hieman skeptinen, että voiko tällaisia asioita tapahtua vielä uudelleen. En kuitenkaan usko, sillä olemme kumpikin tämän ansiosta ottaneet opiskemme, kasvaneet tajuamaan omat vaillinaisuutemme. Ero on harvoin ratkaisu. Tämä suhde jätti kumpaankin sellaiset haavat, että yhdessä ne on parempi nuolla puhtaaksi kuin kantaa verta vuotavat arvet seuraavaan suhteeseen taas painolastiksi. Ihmissuhteet eivät ole kertakäyttötavaraa. Sen kumpikin eron myötä oivalsimme. Mutta tämä on vasta oivallustasolla. Yhä asumme eri osoitteissa, totta kai konkreettinen paluu saman katon alle voi olla haaste. Mutta siinä vaaditaan molemmilta ennen kaikkea tahtoa ja aitoa sitoutumista.
Naisesi pitäisii kohdata aggressionsa. Muuten ne jäävät alitajunnan tasolla vaivaamaan läpi elämän, vaikuttaen aina kaikkeen ihmissuhteissa. Mutta et sinä voi häntä laittaa sitä ymmärtämään. Kanna nyt vastuu omasta hyvinvoinnistasi. Ehkä sinun täytyy vain hyväksyä se asia, että tuli munattua ja joskus siitä saa maksaa pysyvästi. Ei auta muu kun hokea ajan parantavan. Jonain päivänä vielä olet ottanut askeleen eteenpäin elämässäsi. Ties vaikka se päivä olisi huomenna, kun kaunis kassatyttö tekee sinuun lähtemättömän vaikutuksen ;-)
Mullakin painoi menneisyys päihdeongelmien kera kun tapasin nykyisen mieheni. Mulla oli kolme entistä jätkäkamua ihastunut johonkuhun mun kaveriin, yksi hakkasi mut, petti mua, yksi vielä jätti toisen takia, joku leikki tunteilla jne. Siis mä en voi itekään uskoo mun eksien kamalia juttuja.
Siinä vaiheessa kun tapasin nykyisen mieheni, olin niin rikki, että odotin hänen koska tahansa lähtevän. Sanoin sillekin, että se voi lähteä, jos se löytää paremman näköisen, etten ole onnen esteenä. Se ihmetteli, että mistä mä puhun. Petin sitä, kävin päälle ja yritin sitä jättää, koska olin varma että se lähtee ekan vastaantulevan paremman näköisen naisen mukaan.
Suuripa olikin yllätys kun totesin, että mieshän taitaa rakastaa vain mua, eikä se suostunut väistymään mun viereltä, koska se ihan oikeasti halusi olla mun kanssa, mun, eikä jonkun mun kavereista.
Sä pystyt vielä luottamaan, sano mun sanoneen. Jos joku sua rakastaa, se näkee kyllä että sulla on paha olla, ja osaa toimia sen mukaan - tosirakkaus ei sun rinnaltasi lähde yhtään mihinkään, vaan auttaa sua sillon kun sulla on paha olla. Mä saan ite olla kiitollinen siitä että mulla on näin kärsivällinen mies - siispä ansaitsee täyden luottamukseni ja rakkauteni. Ikinä en enää häntä kohtele niin pahasti kun viime syksynä. Sano mun sanoneen niin säkin löydät vielä jonkun joka rakastaa ja ymmärtää - sanoo asian kokenut. Toivottavasti voisin jotenkin auttaa ja piristää!
- Kohtalotoveri Cittie**