Naisille kysymys

En ole siitä koskaan erityisesti nauttinut. Eli ihan yläasteelta lähtien sitä on tullut haikailtua parisuhteeseen. Erityisen kyllästynyt olin siihen 19v tienoilla, kun olin ollut pari vuotta sinkkuna kun varteenotettavia ehdokkaita ei ollut tullut vastaan.

Ikinä en ole ollut sinkkuna vain sinkkuilun vuoksi, vaan siksi etten ole halunnut seurustella vain seurustelemisen vuoksi. :) Eli mielummin yksin kuin huonossa suhteessa. Mikään syy seurustelulle ei ole mielestäni se, jos "kyllästyy sinkkuiluun".

Joskus 24-vuotiaana vihdoin minulle selvisi mitä mieheltä haluan ja oikeanlainen mies sitten löytyi 25-vuotiaana. Luulen, että minulle selvisi nuo asiat aika vanhana, mutta itselläni on taustalla aika traumaattiset kokemukset omasta perheestä.

Minä en ole vielä kyllästynyt sinkkuna olemiseen, enkä taida heti kyllästyäkään, kun olo muuttuu koko ajan paremmaksi. Ikää on 44 vuotta.

Aina olen haaveillut kestävästä parisuhteesta ja siitä oikeasta, eikä muihin olisi halunnut vaivautua tutustumaan ja kokeilemaan seksiä.

Odotin juuri oikeanlaista koko teini-iän. Ei löytynyt ketään mahdollista(saatavissa olevaa) hyvää saalista, joten en sen pahemmin "sinkkuillut" seksisuhteissa ja villeyden huumassa. En ole koskaan pitänyt sitä merkityksellisenä saati ihanana huvina ja vapautena.

Onhan sitä aikuisuudessa tehnyt virheensä, toki opettavaisena elämänkouluna jälkeenpäin ajatellen, sekoilua eri miesten kanssa ja kaikkea muuta kuin parisuhdetta. Tietysti viina- ja huumehuuruissa. Kokoajan sitä kuitenkin toivoi että löytyisi elämänkestävä kumppani, muuta ei oikeastaan halunnutkaan.

Nyt olen 22-vuotias, vakituisessa ensimmäisessä parisuhteessa, ja olen asennoitunut saavani sen kestämään vaikka koko elämän.

nuorempana halusin tuota mutta huomasin ettei se kuitenkaan tuntunut tyydyttävältä. silloin en kyllä olisi osannut/uskaltanut olla kuten nyt olen.

nyt 27v en vieläkään koe tarvetta parkkeerata paikoilleni.

Sinkkuilusta en ole tykännyt juuri koskaan vaan aina olen halunnut elää parisuhteessa. Sitoutuminen kohdallani ei ole muuttanut elämäntyyliäni mitenkään vaan tuonut siihen vain uusia ulottuvuuksia; nuorena parina (olemme olleet jo vuosikymmeniä yhdessä!!) bailasimme sekä yhdessä, että omien kavereidemme kanssa, matkustimme ja vietimme menevää nuorten aikuisten elämää. Myöhemmin alokoivat jo kahdenkeskiset illatkin kiinnostamaan ja siitä seuraava vaihe olikin ihan tavalliset koti-illat jne.

Ihanaa, että tämän matkan keski-ikäiseksi vaimoksi, olen saanut tehdä saman miehen kanssa. Mieheni oli 22 kun vakiinnuttiin. Ja usko pois, vielä näiden vuosikymmenienkin jälkeen puolisoni "on ihan lääpällään" minuun, hänen sanojensa mukaan eikä vielä 50 ikäisenäkään tahdo piää sormiaan erossa minusta....

jolloin ei ollut ainoatakaan vakavaa suhdetta takana, iski halu parisuhteeseen. Sellaiseen ihan oikeaan parisuhteeseen. Vaikutti siihen osaltaan se, et kaikilla muilla oli jo paljon seurustelukokemuksia, yhdessä asumisia jne, mutta myös oma yksinäisyys. Ekan ehdokkaan kohdalla ei onnistunut, mutta toisen kohdalla sit onnistui. Siihen asti kunnes ei sit enää onnistunutkaan.

Eron jälkeen on jo vuosia ollut tosi nihkeä asenne vakavaan parisuhteeseen. Vaikka toista ihmistä kokee toisinaan tarvitsevansa rinnalleen, kuitenkin ajatus muuten tuntuu ihan vieraalta. Mun tarvii ihan tosissaan kokea sen miehen kanssa sellaista niin vahvaa yhteyttä, et ei ole epäilystäkään haluanko olla yksin vai hänen kanssaan. Silloin vasta mun olisi helppo jakaa elämä toisen kanssa. Sellainen onkin, mutta sellaista ei ole joka haluaisi sit taas jakaa sen mun kanssa.

Itse olen antanut elämän viedä. Oikea tuli vastaan ja halusin hänen takiaan vakavoitua, kun en vain voi löytää parempaa joka sopii omiin suunnitelmiin, makuun ja kenen kanssa on helppo olla.

Jos on toisen kanssa jotenkin hankala olla niin ei kai nyt sitä tee mieli aloilleen asettuakaan.

teinistä lähtien olen tiennyt haluavani olla mielummin pysyvässä parisuhteessa kuin sinkkuna. Vapaana ollessa olisi toki tilaisuuksia harrastaa varsinaista ”sinkkuelämää” eli seksisuhteita, mutta se ei ole todellakaan sitä mitä oikeasti haluan..

ja viihdyn sinkkuna päivä päivältä paremmin. Joskus lukioikäisenä olisin halunnut poikaystävän, mutta sopivaa ei löytynyt ja totuin olemaan yksin. Nyt en enää edes huolisi miestä elämääni.

18-vuotiaana; itse en sitä silloin noin ajatellut, mutta jälkeenpäin se oli kyllä noin. Miestä teki mieli, mutta tuossa iässä ja sillä viattomuudella ei noin suoraan ajateltuna. Olin 18½vuotta kun aloin seurustella ja menetin sen neitsyyden.

Lapsen olisin ollut valmis saamaan tuossa 26-vuotiaana; siitä asti olen sairastanut vauvakuumetta, mutta jään näköjään lapsettomaksi, olen nyt 43.

Olisin aina ollut mieluummin parisuhteessa.