Miten ihmiset nykyään ajattelevat niin nurinkurisesti, että olisi jotenin loogista hankkia lapsi/lapsia ja sitten vasta sitoutua avioliiton myötä toisiinsa? Täysin omituinen ajatus! Lapsi kun sitoo kaksi ihmistä lopuksi elämäksi yhteen, miksei sitä ennen voida tietoisesti sitoutua toisiinsa? Lapselle tällainen sitoutuminen ennen häntä on turva.
Surullisinta on, jos kaksi ihmistä kuvittelee, että lapsi jotenkin "lujittaisi" heidän suhdettaan, sinetöisi rakkauden tai tekisi heistä perheen, johon voi sitoutua. Se ei vain mene niin. Kannattaa vakavoitua yhteiseen elämään vasta sellaisen ihmisen kanssa, jota todella rakastaa ja jonka kanssa on valmis tekemään töitä rakkauden eteen. "Katsotaan"- meiningillä avoliitossa eläminen ei ole kenenkään etu. Olkaa rehellisiä itsellenne!
Avoliitto ei ole todellinen sitoutumisen merkki, vaikka joku kuinka alkaisi nyt diipadaapailemaan henkisestä sitoutumisesta. Jos on valmis sitoutumaan, miksi ei tehdä sitä oikein virallisesti ja muutenkin vakavasti? Avioliittoja purkautuu juu, mutta eihän se ole avioliiton tarkoitus! Sekin käsite on ilmeisen väärinymmärretty, jos ajatellaan, että siitäkin voi livetä jos alkaa siltä tuntumaan, kun ei sovittukaan yhten, kun rakkaus vain loppui, kun siinä vain kävi niin...
Missä on ihmisten selkäranka ja tahto ja sydän? Lapset kärsivät aikuisten itsekkyyden seurauksista!
Surullisinta on, jos kaksi ihmistä kuvittelee, että lapsi jotenkin "lujittaisi" heidän suhdettaan, sinetöisi rakkauden tai tekisi heistä perheen, johon voi sitoutua. Se ei vain mene niin. Kannattaa vakavoitua yhteiseen elämään vasta sellaisen ihmisen kanssa, jota todella rakastaa ja jonka kanssa on valmis tekemään töitä rakkauden eteen. "Katsotaan"- meiningillä avoliitossa eläminen ei ole kenenkään etu. Olkaa rehellisiä itsellenne!
Avoliitto ei ole todellinen sitoutumisen merkki, vaikka joku kuinka alkaisi nyt diipadaapailemaan henkisestä sitoutumisesta. Jos on valmis sitoutumaan, miksi ei tehdä sitä oikein virallisesti ja muutenkin vakavasti? Avioliittoja purkautuu juu, mutta eihän se ole avioliiton tarkoitus! Sekin käsite on ilmeisen väärinymmärretty, jos ajatellaan, että siitäkin voi livetä jos alkaa siltä tuntumaan, kun ei sovittukaan yhten, kun rakkaus vain loppui, kun siinä vain kävi niin...
Missä on ihmisten selkäranka ja tahto ja sydän? Lapset kärsivät aikuisten itsekkyyden seurauksista!
Vastaukset 36
Vanhimmat
Tervetuloa vaan 2000-luvulle, cu when u get there.
kiitos.
Ei nyt kyse ole vanhanaikaisesta jumittuneisuudesta, vaikka nopeasti ajateltuna siltä näyttääkin. Ihmiset ehkä usein ajattelevat asioita liian nopeasti, pinnallisesti tai eivät uskalla ajatella oleenkaan... Se miten suuri osa ihmisista v. 2008 toimii, ei ole automaattisesti hyvin ja oikein. Uskallatko ajatella ja kyseenalaistaa?
Tuo kommentti kiteyttää aika hyvin liian monen nykyihmisen ajatusmaailman. Minäkin kun muutkin tai se nyt vaan on näin!
Olen täysin samaa mieltä. En kerta kaikkiaan ymmärrä miksi ihmiset oikein ehdoin tahdoin tekevät lapsia avoliittoon, vaikka eivät vielä ole muka varmoja 10 vuodenkaan jälkeen tahtovatko naimisiin ja onko se se "oikea". Minusta tämä osoittaa vaan lyhytjänteisyyttä ja sitä ettei osata ottaa vastuuta ja sitoutua = halutaan pitää vielä "takaportti" auki. Itselläni alkaisi hälytyskellot soimaan jos mies ei vielä monen vuoden seurustelun jälkeenkään haluaisi naimisiin. Itse menin juuri naimisiin ja nyt olen vasta raskaana ja olen kyllä sitä mieltä että onneksi odotin! Olisi tosi hankalaa ruveta järjestämään häitäkin lapsen syntymän jälkeen. Ja muistakaa, että enemmänhän se lapsi sitoo kuin naimisiinmeno - yhteinen lapsi sitoo loppuelämäksi mutta avioliitosta pääsee halutessaan pois!
Mikä pakko sitä on mennä naimisiin, vaikka tekisi lapsiakin? Tuntuupi avioliitto tuovan enemmän haittaa, kuin hyötyä elämään. Oma lakitiedon opettajakin kehotti koko luokkaa jättämään avioliiton suosiolla väliin, vaikka hänellä itsellään vihkisormus onkin :D
Olen yli nelikymppinen nainen ja vielä n. viisi vuotta sitten ajattelin noin. Tai eihän oma ajatusmaailmani ole muuttunut, usko ihmisiin kyllä. Tapasin ex-mieheni hieman yli parikymppisenä, hän oli suunnilleen saman ikäinen. Seurustelimme n. vuoden ja hän halusi meidän muuttavan yhteen. Ehdoksi asetin että meidän pitää olla vähintään kihloissa. Mies suostui ja olimme viitisen vuotta avoliitossa ennen kuin hän ehdotti että menisimme naimisiin. Suostuin tietysti, koska rakastin häntä. Pari vuotta naimisiinmenosta syntyi ensimmäinen lapsi, sitten toinen ja kolmaskin. Eihän se ollut enää sitä samaa onnen huumaa kuin aikaisemmin mutta minä viihdyin hänen kanssaan ja perheemme oli minulle kaikki kaikessa. Mutta ennen kuin nuorimmaisemme täytti edes kaksi mies ilmoitti että hänellä on toinen, hän haluaa eron. Syyksi hän ilmoitti että suhteemme on kuljettu loppuun, on aika siirtyä eteenpäin..... Hän siirtyi eteenpäin, minä - joka olin aikanaan mennyt naimisiin kunnes kuolema meidät erottaa - jäin paikoilleni tyhjiöön. Onhan minulla oma elämä, en jaksa enää tuntea katkeruutta exäni tekoa kohtaan mutta en myöskään koskaan enää voi solmia ihmissuhdetta. Luottamus on mennyt ja ilman luottamusta ei ole rakkautta.
Nauttikaa siitä mitä teillä on, naimisissa tai ei. Se ei kestä kuitenkaan ikuisesti.
Ja tuolla perusteella kaikki ihmiset ovat samanlaisia, epäluotettavia? Jos ajat autolla kolarin, etkö aja koskaan enää autolla? Entä jos kaadut ja satutat itsesi, etkö enää koskaan kävele?
Noin käy joskus, mutta ei se sitä tarkoita etteikö pysyviä, koko elämän mittaisia kumppanuuksia olisi olemassa.
Puhe oli järjestyksestä, eli jos mennään naimisiin, niin miksi ensin lapset ja sitten vasta naimisiin?
Avoliitosta eroaminen voi varsinkin riitaisassa tilanteessa olla 100 kertaa vaikeampaa. Avoliitto EI juridisesti merkitse kämppäkaveruutta kummempaa. Onnettomuus -ja kuolintapauksissa voi joutua kirjaimellisesti "kuseen".
Omaisuuden jako pitää tehdä, mutta jos sopua ei synny, niin siinä sitä ollaan. Jos kodin remonttiin, sisustamiseen huonekaluihin jne. on käytetty molemmin puolin rahaa, niin toisen on hitonmoisen vaikea todistaa, että MINÄ käytin juuri sen ja sen verran. Etenkin tilanteissa joissa asunto on vastapuolen, niin hän voi kumota kaikki toisen puheet melkoisen helposti! :D Jos avopuoliso kuolla kupsahtaa ja tällä kuolleella puolisolla on ilkeitä sukulaisia, niin jo miltei seuraavana päivänä nämä "haaskat" voivat tulla täysin laillisesti keräilemään toisen tavarat pois (etenkin silloin, jos talo / asunto on kuolleen avopuoliseon ja heittää avokin "mäjelle").
No olenhan minä hyvinkin mustavalkoisesti maailmaa katseleva tyyppi, sen myönnän. En väitä että kaikki miehet olisivat pettureita, kaiketi suurempi osa on niitä luottamuksen arvoisia.
Sanotaanko, että luottamus on mennyt kunnes toisin todistetaan. Uskalluksesta se on kiinni. Kerran siipeni polttaneena en tohdi enää lentää.
Kannattaa muistaa, ettei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa elää elämää ja tehdä asioita. Kaikki eivät halua naimisiin, jokainen omasta syystään. Avioliitto on monelle kuitenkin jäänne uskontojen /uskomusten luomasta hengellisestä instituutiosta, toisille se taas on puhtaasti pala paperia ja täten moni kokee sen täysin turhaksi yhteiselon kannalta. Jos ei ole mitään halua naimisiin, voi yhteiseloa jatkaa ilman tätä maistraatista saatavaa A4:sta vallan mainiosti. Ikäluokassani on useita ystäviäni, joiden vanhemmat ovat eläneet normaalisti avoliitossa viimeiset 30 vuotta ja kasvattaneet lapsensa aikuisiksi siinä missä avioituneetkin. Joten jospa annetaan kunkin tavallansa elää elämäänsä ja jätettäisiin turha muiden ihmisten asioiden spekulointi ja arvostelu sikseen..
Miksi naimisiin mennessä täytyy kuitenkin tehdä avioehtosopimus vaikka luotetaan toiseen kuin kallioon, pidetään avioliittoa viimeisenä naulana arkussa, ikuisena asiana ja eron ajattelu on suorastaan haveksuttavaa.
"Jos on valmis sitoutumaan, miksi ei tehdä sitä oikein virallisesti ja muutenkin vakavasti?"
Jos todella ollaan vakavissaan niin mihin tarvitaan avioehtoa, kun ikuista rakkautta vannotaan?
Tätä olen aina ihmetellyt, kun ihmiset menevät naimisiin, kertovat tarinan "me ollaan ikuisesti yhdessä" ja sitten laaditaan sopimuksia mahdollisen tulevan eron vuoksi. Ei voi käsittää...
En minä ainakaan. En myöskään tajua, miksi pitäisi varmistaa selusta mahdollisen eron takia? Naimisiinhan mennään loppuiäksi. En ole naivi ja ajattele, ettei kenelläkään tulisi olemaan ongelmia avioliitossa, jos vain rakastaa ja kestää ja rakastaa ja kestää. Mutta en myöskään usko, että on olemassa ylitsepääsemättömiä ja väistämättä eroon johtavia ongelmia, jos kummallakin puolisoista riittää tahtoa selvittää niitä. Tahtoahan kirkossa pappi kysyy...ja kaikki tahtoo.
Minulla on avoliitosta omat mielipiteeni, mutta aloituskirjoituksessani tahdoin nimenomaan ihmetellä sitä, miksi niin monet ajattelevat, että naimisiinmeno olisi jotenkin loogista sen jälkeen kun lapset ovat jo maailmassa.
On suorastaan hölmöä, kun jotkut kasteilmoituksen yhteydessä ilmoittavat omasta naimisiinmenostaan tyyliin "sanoimme vihdoin Tahdon..." Tietysti parempi myöhään kuin ei milloinkaan, mutta miksei tahtoa riittänyt ennen lapsia? Sääli lasta, joka syntyy suhteeseen, jossa ei vielä tahdota.
Ei olekaan puhunut. Nostin asian nyt vaan pintaan!
Aina voit olla varma itsestäsi, mutta älä koskaan ole varma toisesta ihmisestä!
"Mutta en myöskään usko, että on olemassa ylitsepääsemättömiä ja väistämättä eroon johtavia ongelmia, jos kummallakin puolisoista riittää tahtoa selvittää niitä."
Montako kertaa sinä antaisit esim. miehesi pettämisen anteeksi ihan vaan tahdolla ja rakastamisen voimalla? Äläkä nyt sano ettei miehesi pettäisi sinua koskaan. Ikinä et toisen puolesta voi sanoa!! Jos siihen uskot niin hepposin eväin olet elämässä liikkeellä. Uskoa voi vaan itseensä. Ihmiset, ajatukset ja aika muuttuu...
Sääli sitten minun lastani. Hän tulee elämään koko elämänsä suhteessa jossa ei "tahdota", jos tahto mitataan vain papin aamenella. Mutta tuskin lapsemme elämä on sen erikoisempaa, kun naapurin kakaroiden, joiden vanhemmet ovat valansa vannoneet.
Kirjoitin, että jos kaksi liitossa tahtoo ja on sitoutunut monella tasolla tahtomaan yhteistä hyvää, en usko, että on ylitsepääsemättömiä ongelmia olemassakaan. No. Jos toinen esim. pettää puolisoaan noin ja näin vaan, tahtooko hän todella silloin tehdä kaikkensa liiton hyvinvoinnin puolesta? Ei tietenkään. Jotkut puolustelevat esim. pettämistään sillä, ettei voi sille mitään, niin vain käy, elämä ja tilanteet vie jne...Pah, ei pidä paikkansa. Ihmisellä on vapaa tahto, ja hän on vastuussa omasta toiminnastaan ja valinnoistaan. Tätä tahtoa ja vastuuta tässä peräänkuulutankin.
Olet oikeassa, ettei kukaan voi olla vastuussa kuin omasta käytöksestään. Mutta naimisiin mennessämme me Lupasimme toisillemme Tahtoa. Me lupasimme sen toisillemme ja me luotamme toisiimme sataprosenttisesti. Täysi luottamus toiseen on ainoa tapa tehdä noin suuri päätös ja lupaus myös itse!
Jos epäilee itseä tai toista siitä, voiko suhteeseen sitoutua eliniäksi liiton muodossa, ei varmaan kannatakaan. Valitettavasti minä vain uskon, että juuri tuo ehdoton luottamus ja sitoutuminen avioliiton kautta antaa kaikkein parhaimmat edellytykset kahden ihmisen elämänikäiselle yhdessäpysymiselle, välillä ehkä sen työn ja tuskankin kautta.
Kauanko siitä on, kun te Tahtoa vannoitte?
en ole viestin aloittaja, mutta mielestäni kysymyksesi ei ole relevantti tässä yhteydessä.
Ei ole kyse siitä kuinka kauan on oltu naimisissa tai pappien ja aamenien lukumäärästä, vaan asenteesta ja tuosta tahdosta jota viestin aloittaja mielestäni ansiokkaasti kuvasi.
Kyllä nykyään Suomi on pullollaan "tahdottomia" paskahousuja jotka eivät uskalla sitoutua loppuelämäkseen yhteen ihmiseen. Lisäksi on niitä jotka eivät vaan ymmärrä avioliittoa ja sen merkitystä alkuunkaan.
Näillä palstoilla ihmiset sitten avautuvat ja surkuttelevat "kohtaloaan" (mikä on kuitenkin ainakin osittain oma valinta) kun suhde ei toimi ja avokki tai aviopuoliso kasvoi erilleen, pettää, on koukussa pornoon jne. jne. ja viimein lähti menemään tai lensi kaaressa ulos. Mistä nämä tilitykset ja ongelmat kertovat? Mikä on näiden ongelmien taustalla ja perimmäinen syy?
Minusta syyt ovat selkeitä; itsekkyys, sitoutumattomuus, oman edun ja hyödyn tavoittelu (minä vs. me), rakkaudettomuus (rakkaus on paljon syvempää kuin ihastuminen, huuma, hekuma, hyvännäköisyys jne.), huono itsetunto, identiteetti hukassa...lista on loputon.
Nykyihmistä vaivaa kontrollinilluusio; yritetään kontrolloida kaikkea mahdollista ja minimoida kaikki riskit. Myös ihmissuhteissa.
Avosuhde ja -liitto ovat eräänlaisia "riskien" minimointiprojekteja; halutaan testata ja varmistua potentiaalisesta puolisosta. Näissä avokaupoissa on vaan se filosofinen aspekti, että ne pitävät sisällään ennakko-olettamuksen suhteen epävarmuudesta ja siitä että ehkä tästä erotaan joskus. Melkoista rohkeutta ja uskallusta vaaditaan hypätä tällaiseen suhteeseen, jonka päätyminen raskaisiin eroprosesseihin on hyvin todennäköistä? Lisäksi avokaupat ovat usein henkisesti raastavia ainakin naisille, jotka kaipaavat poikkeuksetta turvallista suhdetta. Avosuhteet ovat kuitenkin melkein sääntö nykyisin, joten tämä kertoo ainakin sen ettei ihmiset ole kovin hyvin ymmärtäneet sitoutumisen merkitystä saatikka itsensä suojelua henkisiltä haavoilta. Ja laumasieluisuudesta; harva uskaltaa kyseenalaistaa nykyistä käytäntöä!
Nostit avioehdot palstalle, ja ihmettelysi on aiheellinen. Avioehdot ovat myös osa kontrollinhalua ja mielestäni kertovat siitä etteivät puolisot avioehdon tehtyään luota enää toisiinsa 100%. Avioehtoihin liittyy taka-ajatuksena sama selkärangattoman ihmisen pelko siitä, että ehkä tämä liitto päättyy vielä eroon. Hyvät lähtökohdat yhteiselle taipaleelle ovat heti kättelyssä lytätty omasta toimesta. No, ehkei tuollaisissa liitoissa lähtökohdat muutoinkaan ole kaikkein optimaalisimmat..
Yhteenvetona todettakoon, että nuorille ja tuleville sukupolville tulisi jo kouluaikana opettaa terve suhtautuminen itseensä ja toisiin ihmisiin. Sosiaalisia taitoja ja kommunikoinnin perusteet. Ja jossakin vaiheessa myös avioliiton perusteet merkityksineen vaihtoehtona kaikelle perusavoliittokakalle jota tuputetaan lähes aivopesuun saakka nyky-yhteiskunnassa.
Vaikka sillä ei olekaan mitään merkitystä tässä asiassa. Tahto ja sitoutuminen on eri asia kun tunne. Meillä on ja on ollut ihanaa yhdessä, mutta en usko olevan epätodennäköistä ola vielä kymmenien vuosien päästä onnellinen, kävellä käsikädessä, luottaa toiseen ja nauraa yhdessä.. Ympärillämme on useita pitkään, jopa kymmeniä vuosia yhdessä olleita, ongelmistaan selvinneitä ja rakastavia pareja. Ei ole naivia uskoa onnellisuuteen realistiselta pohjalta. Luottamusta se kyllä vaatii, mutta luotettavia ihmisiä on yhä olemassa.
Seurustelun tarkitus on tutustua toiseen niin perinpohjin, että tietää, kenen kanssa on elämäänsä perustamassa yhteistä pohjaa. Esim. arvomaailman ollessa hyvin erilainen on todennäköisesti odotettavissa pahoja yhteentörmäyksiä, samoin alkoholin käytön ollessa erilaista. Ajatukset rahasta ja lapsista jne. pitää olla keskusteltu ennen hynttyiden yhteen lykkäämistä ja sitoutumista. Ja toisen tapa suhtautua esim. perheeseensä, omiin vanhempiin kertoo aika paljon, miten hän tulee suhtautumaan puolisoonsa. Myös riitelytilanteet ja niiden selvittäminen samoin kuin avoin keskustelu ilman asioiden salailua tai sanomatta jättämistä kertovat ihmisestä ja luotettavuudesta.Uskon jopa, että ihmisen oma intuitio toisen rehellisyydestä ja aitoudesta ja lämmöstä kertoo aika lailla totuuden...
Seksi sen sijaan sekoittaa pakkaa ja päätä helposti. Siksi esiaviollinen seksi onkin mielestäni yksi syy sille, miksi ihmiset lähtevät suhteisiin, joilla ei ole välttämättä sitä vuosikymmenien jatkoa. Ha! Siinä tulikin seuraava pommi:D Emme siis harrastaneet seksiä ennen naimisiin menoa, mutta tiesimme, että seksistämme tulisi mahtavaa. Sen verran oli värinöitä välillä, mutta pidimme pintamme ja pihtasimme;)Yksi sen hyviä puolia luottamuksen suhteen on se, ettei tarvi ajatella että itse tai toinen hyppää vieraaseen punkkaan kun "ei voinut vaan sille mitään" Osoitimme itsellemme ja toiselle, että kyllä sille näköjään voi, vaikka kuinka himottaisi. Selkärankaa se kyllä vaati, mutta tulipahan sekin testattua vaikeimman kautta.
Ja se on palkinnut monin tavoin. Eipä tullut mieleen hääyönä telkkua katsella tai nukkua, kivaa oli;D Ja peremmaksi on vaan kehittynyt. Uskonkin että seksi paranee vuosikymmenien kuluessa koko ajan, kun lähtötilanne on täysi luottamus. Joku päivä tällä viikolla oli lehdessä ihan tutkimustuloksiakin siitä, että vaikka ihmisillä on nykyään yhä enemmän seksikokemuksia ja -kumppaneita, ei seksielämä ole kuitenkaan parantunut vaan päinvastoin. Esim. naiset kokevat suurempaa epävarmuuttaa omista seksuaalisista taidoistaan. Ja koska naisella on epävarma olo itsestään, ei seksi ole silloin tyydyttävää, todennäköisesti kummankaan kannalta. Ja täysin loogistahan se onkin, että ex:ä kantaa mielessään vaikkei haluaisi. Ja toisen ex:ä myös. Seksi ei ole laji, joka kehittyy seksipartnereiden määrän mukaan, vaikka sellaista ajatusta monet haluaisivatkin kannattaa.
Meni hieman lähtöaiheeni ohi jo tämä kirjoitus, mutta liittyväthän nämä toisiinsa. Joka tapauksessa on siis surullista, jos joidenkin ihmisten lähipiirit koostuvat onnettomista parisuhdetarinoista, se saattaa kieltämättä aiheuttaa katkeruutta, pelkoa ja epäluottamusta tulevaisuuteen. Sellaiset tarinat eivät ole kuitenkaan koko totuus.
teillä on onnellinen avioliitto!
Ja nyt tulee se pommi. Joissakin avioliitoissa on päihteitä. Viinaa, huumeita, tinneriä. Raakaa väkivaltaa joka useasti johtaa jopa pysyvään vammautumiseen tai kuolemaan. Seksuaalista väkivaltaa. Väkivaltaa lapsia kohtaan, jopa -tätä et varmaan suostu edes uskomaan- seksuaalista väkivaltaa omia lapsia kohtaan.
On uhkapeliä, pettämistä, narsismia, vakavia mielenterveysongelmia. Voi tapahtua rikoksia, liiton toinen osapuoli voi joutua henkirikoksesta vankilaan.
Sinun on niin helppo sieltä omasta pikku lintukodostasi neuvoa muita, että tarvitaan vaan kovasti tahtoa niin kaikki asiat selviävät.
Jos mieheni pahoinpitelisi minua, niin tahtoni loppuisi siihen paikkaan ja lopullisesti. Ero tulisi enkä sekuntiakaan tuntisi huonoa omaatuntoa siitä. Minun on otettava vastuu itsestäni ja omasta terveydestäni, tekisin väärin, jos jäisin sellaiseen suhteeseen.
Sinä haluat, että kaikki ihmiset perustavat elämänsä jollekin ikuisen onnen illuusiolle. Sellaisessa illuusiossa ei kukaan voi hyvin, eivät yksilöt eikä yhteiskunta. Jos luulet, että ihmiset olivat onnellisempia silloin, kun avioero ei ollut sallittua, olet surkeasti väärässä. Ihmiset olivat yhtä usein ja jopa useammin ahdistuneita, kiusattuja, henkisesti ja fyysisesti nurkkaan ajettuja, traumatisoituneita, epätoivoisia, luovuttaneita, masentuneita, surkeita.
Miksi he eivät lähteneet? He pelkäsivät, että siitä joutuu helvettiin ja/tai että yksikään sukulainen tai ystävä ei enää ikinä puhu heille. Ah auvoa! Sellaisen yhteiskunnan takaisin haikaileminen on suurta ymmärtämättömyyttä.
Elämän suurten ongelmien ja kysymysten rinnalla on jotenkin huvittavaa, että sinä taputtelet itseäsi selkään ja kehut, kuinka hienosti sinä olet omista optimi-olosuhteistasi käsin onnistunut asiasi järjestämään.
On se omituista että ihmissuhde mukamas sitoo enemmän kuin lapsi, ja näin ollen lapsen voi tehdä melkein milloin vain, kenen kanssa tahansa - mutta avioliittoon ei uskalleta. Yh-mammoja on nykyään kerrostalot pullollaan, saavat kyllä syyttää myös itseään asiasta. Ei se ole täysin miehen vika jos hän lähtee suhteesta johon on syntynyt lapsi, mutta jota ei ole kunnolla alustettu. Lapsi vie niin paljon voimavaroja että kaikki liitokset natisevat luonnostaan. Jos niitä ei ole kunnolla naulattu yhteen, ei se liima auta mitään.
Moni nainen myös haluaa ehdottomasti sen lapsen mutta se "oikea" mies ei ole löytynyt. Sitten hakkiudutaan raskaaksi ja ruvetaan nirsoilemaan - ja kas ukko lähtee menemään tai heitetään ulos ja ihana pikku perhe on rakastaen yhdessä. Näin taas yksi lapsi kasvaa ilman normaalia isähahmoa ja saa hyvät lähtökohdat tunne-elämälleen ja suhteiden kestävyydelle.
Ja jos yh-mamma löytääkin sen mr. perfectin jostain kulmilta, mitenköhän se lapsi hänet ottaa siinä vaiheessa elämäänsä? Hänellähän on jo isä, vaikka olisikin kuinka poissaoleva. Leimautuminen omaan vanhempaan on niin voimakas että korvikeisä/äiti ei kykene sitä tilaa täyttämään täysin - paitsi jos lapsi on vauvaikäinen ja vielä "muokattavissa" vanhempien suhteen. Vain orvon/adoptoidun pienen lapsen sijaisvanhemmat kykenevät täyttämään lapsen vanhempien osat niin että lapsi kokee heidän olevan oikeita vanhempiaan.
Yh-äidiksi suunnittelevien(eli jos suhde on nuori, sitä ei ole vielä koeteltu ja lapsia ollaan jo hankkimassa) kannattaisi tutkia hieman tilastoja miten moni ilman isäänsä kasvanut lapsi saa fyysisiä ja henkisiä oireita myöhemmässä iässään. Jo pelkästään stressi ja masennus ovat taatusti voimakkaampia kuin terveessä suhteessa kasvatetun lapsen. Addiktiot(alkoholi, huumeet jne) iskevät helpommin vajaasti kasvatettuun ihmiseen kuin sekä äidin että isän rajattoman rakkauden tunteneen lapseen.
Ei ole pakko mennä naimisiin jos ei siltä tunnu tai ei näe avioliiton hengellisiä sopimuksia sitoviksi. Suhde voi olla "avioliiton omainen" jos ollaan sovittu säännöistä ja tiedetään missä mennään, yhdessä.
Itsekäs ihminen saa itsekkään lapsen. Ai miksi? Siksi että asenne periytyy kasvatuksessa.
"Yh-mammoja on nykyään kerrostalot pullollaan, saavat kyllä syyttää myös itseään asiasta. Ei se ole täysin miehen vika jos hän lähtee suhteesta johon on syntynyt lapsi, mutta jota ei ole kunnolla alustettu."
Tämä on kyllä paksuinta, mitä olen vähään aikaan kuullut.
Käsityksesi sisältää oletuksen, että nimenomaan nainen on hankkinut lpasen. Jo mies siis lähtee, hänellä on siihen oikeus, koska lapsihan on äidin vastuulla.
Käsityksesi sisältää myös oletuksen, että naisen tehtävä on jotenkin "alustaa" suhde ennen kuin voi olettaa, että mies ottaa vastuun naisen hankkimasta jälkeläisestä.
Miehelläkö ei ole siinä hankkimisasiassa mitään osuutta?
Miksi siellä kerrostaloissa on enimmäkseen niitä yh-mammoja eikä yh-isukkeja? Oletko miettinyt sitä? Se johtuu siitä, että nainen on sitoutunut lapseensa ja tuntee vastuuta lapsen hyvinvoinnista. Näin ei useinkaan ole miehen laita. Mies on vastuuton vätys, jolle avioliitto ei valitettavsti kasvata selkärankaa, vaikka ilmeisesti niin luulet. Mitkään "alustamiset" eivät tähän auta, mitä sitten kuvitteletkin niiden olevan.
Tällasen "miehen mallin" esimerkkiä en haluaisi ainakaan omalle lapselleni enkä usko että hänelle addiktioita tai psyykkisiä ongelmia aiheutuisi siitä, että selkärangaton vätys ei olisi lähistöllä pettymyksiä tuottamassa ja lupauksia rikkomassa.
Minä nostan hattua "kerrostalojen yh-äideille" jotka jaksavat yksin kasvattaa ja elättää lapsensa, jotka vastuuttomat isät ovat hylänneet. Monet ovat käyneet läpi avioeron, monen mies on lähtenyt nuoremman tai kauniimman matkaan havittelemaan mukavampaa elämää ilman vaativia lapsia näiden työstä ja huolesta harmaantunutta äitiä. Mutta niinhän se oli, että kun se alustus on jäänyt.. Niin mies ei ole mistään vastuussa.
tilastojen mukaan nainen hakee useammin eron, eli lähtijä on nainen, eikä mies.syynä eroon mainittiin uskottomuus, väkivalta ja alkoholismi. tässä siis kolmen kärki.
yh-mammoja on avoeronneina ja avioeronneina, joten nämä pohjustukset ovat puppua. elämässä ei vain aina käy miten suunnittelee! voi luulla tuntevansa toisen ja olla muka varma, että liitto kestää.ihminen ei tunne edes itseään, niin miten voisi tuntea toisen? kun ei voi olla täysin varma itsestäänkään, niin miten toisesta? sitä voi sanoa etten ikinä tee niin tai näin, mutta elämä heittelee... ja huomaa tekevänsä jotain mitä ei olisi uskonut.
lisäksi ero voi olla lapsen kehityksen kannalta parempi vaihtoehto, kuin onneton, kireä,ja riitaisa liitto. on kamalaa elää jatkuvassa piilovihamielisessä ilmapiirissä. olen joskus lukenut tutkimuksen siitä miten onneton ja huono liitto on vahingollisempaa lapsen kehitykselle kuin ero.
harva sitä suunnittelee alkavan isona yh-mammaksi tai pappaksi.siihen usein joudutaan olosuhteiden pakosta.
olen itse avioliitto lapsi ja kotini oli riitaisa. olen elänyt vaikean lapsuuden ja nuoruuden ja ollut ns masentunut lapsi.
hyvä ystäväni eli äidin kanssa, ilman isää. hän on elämässään hyvin menestynyt ja erittäin terveen itsetunnon omaava ihminen. ja hänen kanssaan olisin vaihtanut osia lapsena... jos vain olisin saanut.
moni ikäiseni on avioliitto lapsi, sillä 1970-luvulla avoliittoja oli vähemmän. tunnen monia joilla on päihde riippuvuus ja ovat näitä "onnellisia lapsia" joilla on molemmat vanhemmat.lisäksi tiedän kaksi itsemurhan tehnyttä nuorta miestä ja ihan ehjä koti heilläkin oli taustalla.
olen vakuuttunut( elämää nähneenä ), että yksi hyvä ja rakastava vanhempi on riittävä takaamaan lapsen normaalin kehityksen. valitettavasti on lapsia, joilla ei ole sitä yhtäkään, vaikka vanhemmat olisivat kuinka yhdessä.
Siinä minun unelmieni parisuhde. Ja onneksi sellaisen myös sain.
idiootti.mielestäsi perhe on tärkeämpi kuin perheen jäsenet.otapa ne perinteiset arvot ja työnnä ne anukseesi. meneepä tukkoon eikä tule noita pieruja tänne palstalle enempää.
Lapsi ei kärsi onnellisessa perheessä jos isä ja äiti eivät ole kristillisesti naimisissa.
Olet kalkkeutunut uskis? Kirkkohäät tai maistraatti ei takaa kellekään mitään. Ei varsinkaan lapsille vanhempia ja hyvää kasvuympäristöä.
Erota voi joka sitoumuksesta, joten perhe on ihan omillaan teki niin tai näin. Sitoutua voi kukin omilla resursseillaan. Kirkko ja maistraatti eivät ole siinä tarpeen. Ei valkoinen mekko ja tumma puku kilolla riisiä ole kuin ahdistava rituaali. Maistraatti inhimillisempänä tahtoo vain rekisteröidä yhteisen ossan, jääkaapin ja hallita juridisesti helpommalla. (?)
Suurin osa mukuloista on varmaan sotien jälkeen syntyny "vahingossa". Osa ties mihin heinälatopikasuhteeseen. Mut niin tai näin. Ei maallinen/taivaallinen sitoutuminen auta lasta. Lapsen osa on kiinni siittäjiensä vastuuntunnosta,arjen älykkyydestä tai sitten kasvattajiensa bisneksestä. Ei lapsen kasvu aina ole omien biologisten vanhempien ansio. Lapsi kasvaa virikkeillä, rajoilla, turvassa ja ruoalla ja rakastamalla.
Yllättävän paljon on äideissä ja isissä niitä, joiden olis kannattanu jatkaa sitoutumista oman emonsa nisään.
Kun mikään sitoutuminen ei takaa yhtään mitään, niin miksi se olisi ajattelemisen arvoista?
Onko lapsen hyvä kasvaa suhteessa, jossa "on kovia aikoja" "riitoja", mut siitä huolimatta kaksi toisilleen sopimatonta pöljää uskoo olevansa oikeassa, koska on sitouduttu:)
Kolme edellistä ns. vastausta ovat ihan kummia. Ei niihin voi edes vastata, kun niissä ei ole päätä eikä häntää. Sinänsä eri mieltä oleminen on mielenkiintoista ja minusta on mukava keskustella asioista, mutta ei noissa vastauksissa ollut sellaista rakentavaa pointtia, mihin vois edes rakentaa rakentavaa keskustelua.
Jos perinteisten arvojen puoltaminen tekee minusta idiootin tai kalkeutuneen uskiksen, niin sitten olen sellainen avoimesti ja ilolla. :D (ihan välikysymyksenä mistä tiedätte että olen varmasti uskis, ja jos olisin, niin mihin jäi se kovasti peräänkuulutettu suvaitsevaisuus hmm..)
Hei oikeesti- avatkaa jo silmät ja uskaltakaa ajatella omilla aivoillanne. Eikö tää maailma ole jo ihan tarpeeksi täynnä muka-oman-tien-kulkijoita, jotka ei ole "kalkkeutuneita perinteisten arvojen kannattajia" ja mikä on tulos? Joka nurkka pullollaan huonostivoivia ihmisiä, aikuisia ja lapsia. Mitä ihmeen kalkkeutunutta on siinä, että kannattaa sitoutumista? Ei tajua.
Nykyisin vallitseva "jokainen ajattelee ja toimii niinku Musta tuntuu hyvälle" ei vie ihmisiä onneen, olen ihan sataprosenttisen varma siitä. Jos kaikkien omahyvä ja omaoikee on yhtä oikeeta, tuloksena ei ole onnellista yhteiskuntaa, se ei vaan ole mahdollista. Kuka määrittelee, kenen oikea ja hyvä on oikeeta tai ei satuta toista?
Sitoutumattomuus on syvimmiltään pelkoa. Ja pelko aiheuttaa pakenemista. Mutta pelko ei katoa pakenemisella. Pelko katoaa luottamisella. Ja luottaminen on sitoutumista. Taidan olla aika etuoikeutettu kun saan olla pelkäämättä ja luottaa. Toivoisin teille kaikille muillekin sen ihan sydämestäni.
Harva ihminen enää sietäisi iilimadon lailla läheisriippuvaa ihmistä!
Hyvin nuo on mukulat tuossa kasvaneet vaikka niiden isä ei arjessa olekaan läsnä.
Et vaan ymmärtäny, mitä tarkoitin! Lasten kasvamisella ei oo mitään tekemistä aikuisten sitoutumisen tai sitoutumattomuuden kanssa.
Sitoudu toki sinä vaikka ketjuilla karjalan mäntyyn, mutta älä suotta vedä niin paatoksella tuota läheisriippuvuushurskastelua.
Sitoutuminen ei ole = avioliitto. Voi sitoutua ilman avioliittoakin.
Avioliitto ei ole = sitoutuminen. Tämän huomaamme jo avioerotilastoista.
Se, että ei mene naimisiin/rekisteröi parisuhdettaan, ei ole automaattisesti "musta tuntuu hyvälle"-ajattelua. Mikään laki ei velvoita ihmistä menemään naimisiin ja jos kokee sitoutuneensa/pystyvänsä sitoutumaan ilman papin aamenta tai tuomarin nuijaa niin miksi pitäisi nähdä se vaiva? Siksikö, että sinä nukkuisit yösi paremmin?
Olet eksynyt johonkin ihme stereotypiaan, et näe metsää puilta.
Itse en voi kuvitella meneväni naimisiin koska yksinkertaisesti vihaan häitä ja kaikkea niihin liittyvää tilpehööriä ja hössöttämistä. En välitä ottaa pankkilainaa, jotta saan kitisevät sukulaiset syötettyä ja juotettua ja sen päälle kiusata anoppia ryöstöllä ja kiduttaa ystäviäni vaivaannuttavilla ohjelmanumeroilla.
Maistraatissa en mene naimisiin siksi, että minulla ei ole mitään syytä siihen. Ei ole omaisuutta, jota tarvitsisi eläessä tai kuollessa jakaa enkä erityisesti halua sukunimestänikään eroon. Mieheni ei avioitumista vaadi, koska olen kertonut hänelle, että olen sitoutunut häneen, eikä hän kypsänä aikuisena ihmisenä koe tarvetta epäillä sanojani. Lisäksi kitisevät sukulaiset ja vanhemmat vetäisivät takuuvarmasti herneen nenään siitä, että emme järjestäisi heille juhlia asian kunniaksi.
Parempi siis vain pysyä omalla tontillaan ja hoitaa omat asiansa ilman, että kutsuu muita ihmisiä niitä todistamaan. Kyllä jokainen itse tietää kuinka sitoutunut on tai ei ole. Sinä et taida oikein olla varma, kun noin asia mieltäsi painaa?
Hyvin kuvailit avioiliittoa ja sen ydintä tuosta pelosta. Kukapa meistä ei pelkäisi. Vaikka tietäisi että se toinen haluaa olla kanssasi aina, voi aina sattua jotain muuta kamalaa. "Rohkea rokan syö"- mutta ei väkisin vaan omasta vapaasta tahdosta olla sen toisen kanssa koko loppu elämän.
Kysynkin, mitä tästä elämästä tulisi jos jokainen katsoisi vaan omaan napaansa ja kulkisi sitoutumattomana ja epävarmana toisen rinnalla?Me olemme sosiaalistuneet yhteiskuntamme tapoihin,joista yksi on avioliitto, se on totta. Mutta niin ovat monet muutkin tapamme opittuja-niin yhteiskuntamme pysyy kasassa.
On totta että avioliitto ei pelasta erolta, mutta se on merkki sitoutumisen halusta ainakin minulle, sitä ei voi avoliitossa mitenkään samalla lailla tuntea. Eivätkä häät ole mielestäni tekopyhiä muutakuin heille jotka menevät tekopyhinä myös naimisiin.
Niin moni ajattelee susiparina elämisen olevan jotenkin spessua vaikka kyse on juuri pelosta ja epävarmuudesta- ei haluta todellisuudessa nähdä sinne 10v:n päähän. Jos toisen tuntee iilimatona, niin miksi siis silloin tosiaankaan mennä naimisiin?Muotoilisiko tämä toista avioon haluavaa iilimadoksi ajatteleva tämän näin myös sille toiselle-tuskin, saattaisi ovi paukahtaa.
Ajattelin, etten enää jaksa vastata tänne, sillä keskustelu pyörii samaa pikku ympyrää teemoilla "avioliitto ei osoita sen enempää sitoututuneisuutta kuin avoliitto, paperit tai pappi ei takaa mitään, päivä prinsessana ja kermakakku ei ole häiden hinnan arvoista, sukulaisten kahvitus hääteemalla älytäntä, avioliitto voi purkautua siinä missä avoliittokin, ihmiset pettää ja jättää toisensa ehkä kuitenkin = sitoutuminen avioliiton muodossa on yksinkertaisesti naiivia ja turhaa rahan haaskausta ja romantisoitua ajattelua, joka ei tosiaankaan kannata." Ja sitten joku pistää vielä sanojensa vakuudeksi loppukaneetin, etten minä taida olla ihan varma asiastani, kun muita ahdistelen mielipiteilläni ja tivaamisellani.
Olen vilpittömästi pahoillani, jos olen loukannut omia arvojasi, mutta en osaa oikein ajatella loukkaavani sellaista ihmistä, joka on omien arvojensa ja ajatustensa takana sataprosenttisesti. Itse en koe ollenkaan kiusallisena jos joku on eri mieltä kuin minä ja kyseenalaistaa minun näkemyksiäni. Osin aika provosoivien (vaikka silti olen sanojeni takana täysin) kannanottojeni ja kysymysteni tarkoituksena on haastaa tämänkin palstan lukijoita miettimään tosiaan ja rehellisesti omia arvojaan. Tuntuu kuin nyky-yhteiskunnassa ihmiset vaan lampaina kulkevat laumassa määkien samoja ajatuksia kuin muutkin, eivätkä osaa/jaksa/viitsi/mikä ihme sitten onkaan syynä? ajatella omilla aivoillaan. Ihmiset kärsivät ihmissuhdesotkuissaan ihan kamalasti nykyään. Siinä kai voimme kaikki olla samaa mieltä? Eikö yhtenä syynä voisi olla sitoutumattomuus tahtomaan epäitsekkäästi toisenkin hyvää? Lieveilmiöinä on toki monenlaista liittyen riippuvuuksiin ym. , mutta kun niidenkin taustalta voi useimmiten vetää teitä jo ihan sinne lapsuuteen, jossa ihmisellä oli paha olla. Johtuen omien vanhempien pahasta olosta.
Sitoutuminen on päätös, tietoinen päätös. Yhteiskunnassamme on tiettyjä sopimuksia, joilla ilmaisaan tiettyjä asioita. Esimerkkeinä sanat kiitos ja anteeksi. Kyllä ilman niitä voi päättää elää ja toteuttaa noita asioita ilman niihin sitoutuneita sanoja, mutta miksi niin tekisi? Onko kaikki "jo ollut" automaattisesti jotenkin vanhentunutta? Avioliitto sopimuksena on edelleen konkreettinen merkki ja sillä on merkitystä. Se on paljon vahvempi lupaus ottaa omasta tahdostaan vastuu kuin epämääräinen avoliitto. Aivan, se avioliitto EI takaa ettei se purkaudu, mutta kun se ei ole avioliiton tarkoitus, vaan me ihmiset olemme epätäydellisiä! Tekeekö se avioliitosta sinänsä epätoimivan? Ei tee, me ihmiset siinä olemme vialla jos niin käy!
Jos haluaa siis sitoutua, miksi sitä ei uskalla tehdä kokonaan ja ottaa riski? Niin...siksi koska "..avioliitto ei osoita sen enempää sitoutuneisuutta kuin...plaa plaa ja taas mennään. " Huokaus. Niinpä.
Ajattelin, etten enää jaksa vastata tänne, sillä keskustelu pyörii samaa pikku ympyrää teemoilla "avioliitto ei osoita sen enempää sitoututuneisuutta kuin avoliitto, paperit tai pappi ei takaa mitään, päivä prinsessana ja kermakakku ei ole häiden hinnan arvoista, sukulaisten kahvitus hääteemalla älytäntä, avioliitto voi purkautua siinä missä avoliittokin, ihmiset pettää ja jättää toisensa ehkä kuitenkin = sitoutuminen avioliiton muodossa on yksinkertaisesti naiivia ja turhaa rahan haaskausta ja romantisoitua ajattelua, joka ei tosiaankaan kannata." Ja sitten joku pistää vielä sanojensa vakuudeksi loppukaneetin, etten minä taida olla ihan varma asiastani, kun muita ahdistelen mielipiteilläni ja tivaamisellani.
Olen vilpittömästi pahoillani, jos olen loukannut omia arvojasi, mutta en osaa oikein ajatella loukkaavani sellaista ihmistä, joka on omien arvojensa ja ajatustensa takana sataprosenttisesti. Itse en koe ollenkaan kiusallisena jos joku on eri mieltä kuin minä ja kyseenalaistaa minun näkemyksiäni. Osin aika provosoivien (vaikka silti olen sanojeni takana täysin) kannanottojeni ja kysymysteni tarkoituksena on haastaa tämänkin palstan lukijoita miettimään tosiaan ja rehellisesti omia arvojaan. Tuntuu kuin nyky-yhteiskunnassa ihmiset vaan lampaina kulkevat laumassa määkien samoja ajatuksia kuin muutkin, eivätkä osaa/jaksa/viitsi/mikä ihme sitten onkaan syynä? ajatella omilla aivoillaan. Ihmiset kärsivät ihmissuhdesotkuissaan ihan kamalasti nykyään. Siinä kai voimme kaikki olla samaa mieltä? Eikö yhtenä syynä voisi olla sitoutumattomuus tahtomaan epäitsekkäästi toisenkin hyvää? Lieveilmiöinä on toki monenlaista liittyen riippuvuuksiin ym. , mutta kun niidenkin taustalta voi useimmiten vetää teitä jo ihan sinne lapsuuteen, jossa ihmisellä oli paha olla. Johtuen omien vanhempien pahasta olosta.
Sitoutuminen on päätös, tietoinen päätös. Yhteiskunnassamme on tiettyjä sopimuksia, joilla ilmaisaan tiettyjä asioita. Esimerkkeinä sanat kiitos ja anteeksi. Kyllä ilman niitä voi päättää elää ja toteuttaa noita asioita ilman niihin sitoutuneita sanoja, mutta miksi niin tekisi? Onko kaikki "jo ollut" automaattisesti jotenkin vanhentunutta? Avioliitto sopimuksena on edelleen konkreettinen merkki ja sillä on merkitystä. Se on paljon vahvempi lupaus ottaa omasta tahdostaan vastuu kuin epämääräinen avoliitto. Aivan, se avioliitto EI takaa ettei se purkaudu, mutta kun se ei ole avioliiton tarkoitus, vaan me ihmiset olemme epätäydellisiä! Tekeekö se avioliitosta sinänsä epätoimivan? Ei tee, me ihmiset siinä olemme vialla jos niin käy!
Jos haluaa siis sitoutua, miksi sitä ei uskalla tehdä kokonaan ja ottaa riski? Niin...siksi koska "..avioliitto ei osoita sen enempää sitoutuneisuutta kuin...plaa plaa ja taas mennään. " Huokaus. Niinpä.
Mitä sitten on virallinen sitoutuminen? Nimi jossain rekisterissä, kammottavan teennäiset isot sukuhäät, vai se että kumpikin yksinkertaisesti rakastaa ja kunnioittaa toisiaan?
Miten se, että nimet on kirkon kirjoissa kuuluu kahden ihmisen väliseen suhteeseen. Meillä minä; NAINEN, en halua naimisiin. Niin, miksi? No juuri siitä syystä, että olisi tekopyhää todistaa kirkolle tai muulle taholle kuin itsellemme mitä tunnemme.
Lapsia emme tule tekemään, joten juridiikka ei tässä mielessä ole oleellista. Olemme kuitenkin keskustelleet testamentin laatimisesta, toinen toisemme edunsaajina. Onko tämä sitten sitoutumista?
Minulle tämä riittää, enkä tarvitse virallisuuden kilpeä tunteideni suojaksi. Loppuviimeinhän kyse on kahdenkeskisestä luottamuksesta...kuka mitenkin sen kohdallaan ymmärtää.
olet tainnut lytätä miehesi tossusi alle...
uskalla olla NAINEN suhteessanne ja anna miehesi olla MIES.
Hmmm. Mitä on olla nainen, entä mies?
Luuletko tosiaan, että jossakin on määrätty kuinka naisen ja miehen tulee olla.
No, entäpä jos itse7 tai kumpikaan ei tunne näin?
Olen pahoillani puolestasi, ettet voi nähdä enempää/ kauemmas. Kyllä se siitä!
samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa siinä ettei naimisiin meno ole kovinkaan tärkeää.
minun kannaltani se olisi pikemminkin haitallista. olen aina omistanut enemmän, kuin avopuolisoni(3 liittoa)ja naimisiin mentäessä antaisin omaisuudestani puolet toiselle. kahdesti olen eronnut ja kiittänyt viisauttani, että olen kosintaan vastannut ei.
jos kuolen, niin lapseni perii minut kokonaan. jos olisin naimisissa, leski saisi puolet rahoista ja lapseni sen toisen puolikkaan. lapseni ei tietenkään perisi leskeä, vaikka tämä kuolisi kuukauden päästä kuolemastani, vaan rahat menisi lesken omaisille. siis alun perin minun rahani saisi joku hemmetin tyyppi ja lapseni jäisi nuolemaan näppejään.
en kuulu kirkkoon, enkä pidä uskonto asioita mitenkään itselleni tärkeänä, joten naimisiin menolla ei siinä mielessä ole merkitystä.
jos naimisiin olisin mennyt, niin olisin tehnyt sen vaivihkaa ja vähin äänin. en olisi välttämättä asiasta edes suvulleni puhunut. mitä se heille kuuluisi. minulla ei ole ollut halua elää yhtä päivää prinsessana ja ottaa velkaa, jotta kestitsen jonninjoutavia ihmisiä ja makselen velkoja siitä hyvästä. lisäksi olisin joutunut tekemään kalliit paperit juristilla eron ja kuoleman varalle.
turvallisempaa lapselleni näin ja olen varmasti tällä tavalla sitoutuneempi lapseen, kuin naimisiin mentäessä. mieheen olen ihan yhtä sitoutunut, olen naimisissa taikka en. rahojani en vain hänelle anna. voit sanoa, etten ole romanttinen tai että olen kylmä, mutta ole parisuhteessa se 20- vuotta ja toteat, että taisin olla järkevä. mummoni jo sanoi että; älä tyttö luota pappiin, poliisiin... vaan omaan itseesi. kenenkään varaan ei elämää kannata rakentaa, sillä aina ei käy miten suunnittelee.
moni luulee olevansa onnellisesti naimisissa ja ikuisesti yhdessä, kunnes käy ilmi, että puolisolla on sala rakas. sitten sanotaan silmät suurina, ettei olisi ikinä uskonut, että näin voi käydä. on siis suorastaan naivia uskoa varmaksi, että oma liitto kestää ja olla turvaamatta työllä ja vaivalla hankittua omaisuutta.
lisäksi mitä turvaa on lapselle naimisiin menosta? yhtä turvallinen on myös avoliitto. siinä myös lapsi perii molemmat vanhempansa.