Otanpa tähän esille asian, joka varmasti on kaluttu joskus jo aika perusteellisesti, mutta on mielestäni silmiinpistävänä esillä joka päivä.
Ihmisten itsekkyys. Ja nimenomaan parisuhteessa, johtaen suhteen mahdolliseen tuhoon pettämisen tielle lähdettäessä.
Näitä juttuja kun lukee, saa hyvin kyynisen kuvan ihmisistä. Joo, elämän realititeetit, kun nainen/mies vanhenee, hänen kiinnostavuutensa vähentyy ja siksi täytyy lähteä värkit lentäen etsimään uutta. Joka ikinen allekirjoittaa sen ettei PITKÄIKÄINEN suhde lopulta anna mitään. Että se rutistetaan tyhjiin kuin sieni ja viskataan sitten mailien päähän. Onko kenellekään tullut mieleen, että se sieni on pitkäikäinen, sitä voi kastella ajoittain.
Kukaan ei ole väittänyt että pitkä parisuhde on helppo, mutta ihmiset ovat nykyään itsekkäitä ja laiskoja. He haluavat kaiken heti ja juuri nyt ja itse evääkään väräyttämättä. Sen kumppanin kiinnostuksen kanssa ei viitsitä tapella vaan nostetaan heti kytkintä jos jutut ei miellytä.
Tavallaan on surullista, että annetaan periksi niin helpolla. Moni sydän särkyy, katkeroituu ja miten turhaan, totuuskun on ettei parisuhteen vaihto karkoita ongelmaa. Jokupäivä se vielä on edessä uuden kumppaninkin kanssa.
Minä tiedän mistä puhun. Olen seurustellut pitkääääääääään ja viimeinen kaksi vuotta oli yhtä helvettiä, mutta en luovuttanut. Ja nyt kun huonot jutut ovat ohitse, olemme löytäneet toisemme, nuoruudenrakkautemme, uudelleen. Näillä eväillä elää vielä kahdeksan vuotta ennen toista kriisiä ;)
Jokin sykli parisuhteessakin on. Ja jos toinen sairastaa vähäänkään masennusta, hän ei ole kykeneväinen tekemään totuudenmukaista ratkaisua suhteen jatkamisen/lopettamisen kanssa. Ja masennukseenhan pitkät, tulehtuneet tilanteet vievät. Täytyisi aina vain muistaa, että kyllä se valo risukasaankin paistaa.
Aina kuitenkaan suhdetta ei voi pelastaa. Missä menee se raja? En tiedä, voin puhua vain omalla kokemuksellani. Ehkä meidän suhteemme pelastuminen johtui yksinkertaisesti siitä, ettemme kumpikaan sekoittaneet kolmansia osapuolia kiehuvaan soppaan. Minulla tämä pitää paikkansa (en hyväksy pettämistä heppoisissa olosuhteissa) ja uskon että miehellänikin, sillä itse hän tämän totesi kun nostimme taas kissan hännästä pöydälle.
Kadotan taas pointtini. Pointtini on, että luottakaa enemmän rakkauteen. Tiettyjen parisuhteen ongelmien ja syklien jälkeen, se rakkaus on kasvanut ja muuttanut muotoaan inhimillisemmäksi, kestäväksi. Pitkässä suhteessa voi saavuttaa sellaisen rakkaudentason joka ei onnistu lyhyissä. Mutta se vaatii kummankin puoliskon paneutumista asiaan.
Ehkei nuoret niin handlaa ja ymmärrä tätä asiaa. Seksi ajaa rakkauden edelle, enkä ihmettele yhtään. Onhan se harrasteista mainioin. Mutta allekirjoitan kyllä sen että seksi luotettavan ja rakkaan ihmisen kanssa on jotakin käsittämättömän ylimaallista. Siitä ei kannata luopua yhden karikon takia.
Mutta milloin taistella? Taistelua ei kannata aloittaa jos näkee selvästi olevansa se parisuhteen ainoa hyökkäilijä ja puolustaja. Tanssiin tarvitaan kaksi.
Minä myös eräällälailla epäilen aikuisen ihmisen muuttumiskykyä. Jos hän juoksee viikottain vieraissa, tavat eivät muutu, ja kuka haluaisikaan antaa moiselle sydämensä saati ruumiinsa. Varsinkin kun uskollisiakin ihmisiä on.
Mutta uskollisuuteenkaan ei saa liikaa luottaa - olemme vain ihmisiä, inhimilliä ja itsekkäitä.
Ihmisten itsekkyys. Ja nimenomaan parisuhteessa, johtaen suhteen mahdolliseen tuhoon pettämisen tielle lähdettäessä.
Näitä juttuja kun lukee, saa hyvin kyynisen kuvan ihmisistä. Joo, elämän realititeetit, kun nainen/mies vanhenee, hänen kiinnostavuutensa vähentyy ja siksi täytyy lähteä värkit lentäen etsimään uutta. Joka ikinen allekirjoittaa sen ettei PITKÄIKÄINEN suhde lopulta anna mitään. Että se rutistetaan tyhjiin kuin sieni ja viskataan sitten mailien päähän. Onko kenellekään tullut mieleen, että se sieni on pitkäikäinen, sitä voi kastella ajoittain.
Kukaan ei ole väittänyt että pitkä parisuhde on helppo, mutta ihmiset ovat nykyään itsekkäitä ja laiskoja. He haluavat kaiken heti ja juuri nyt ja itse evääkään väräyttämättä. Sen kumppanin kiinnostuksen kanssa ei viitsitä tapella vaan nostetaan heti kytkintä jos jutut ei miellytä.
Tavallaan on surullista, että annetaan periksi niin helpolla. Moni sydän särkyy, katkeroituu ja miten turhaan, totuuskun on ettei parisuhteen vaihto karkoita ongelmaa. Jokupäivä se vielä on edessä uuden kumppaninkin kanssa.
Minä tiedän mistä puhun. Olen seurustellut pitkääääääääään ja viimeinen kaksi vuotta oli yhtä helvettiä, mutta en luovuttanut. Ja nyt kun huonot jutut ovat ohitse, olemme löytäneet toisemme, nuoruudenrakkautemme, uudelleen. Näillä eväillä elää vielä kahdeksan vuotta ennen toista kriisiä ;)
Jokin sykli parisuhteessakin on. Ja jos toinen sairastaa vähäänkään masennusta, hän ei ole kykeneväinen tekemään totuudenmukaista ratkaisua suhteen jatkamisen/lopettamisen kanssa. Ja masennukseenhan pitkät, tulehtuneet tilanteet vievät. Täytyisi aina vain muistaa, että kyllä se valo risukasaankin paistaa.
Aina kuitenkaan suhdetta ei voi pelastaa. Missä menee se raja? En tiedä, voin puhua vain omalla kokemuksellani. Ehkä meidän suhteemme pelastuminen johtui yksinkertaisesti siitä, ettemme kumpikaan sekoittaneet kolmansia osapuolia kiehuvaan soppaan. Minulla tämä pitää paikkansa (en hyväksy pettämistä heppoisissa olosuhteissa) ja uskon että miehellänikin, sillä itse hän tämän totesi kun nostimme taas kissan hännästä pöydälle.
Kadotan taas pointtini. Pointtini on, että luottakaa enemmän rakkauteen. Tiettyjen parisuhteen ongelmien ja syklien jälkeen, se rakkaus on kasvanut ja muuttanut muotoaan inhimillisemmäksi, kestäväksi. Pitkässä suhteessa voi saavuttaa sellaisen rakkaudentason joka ei onnistu lyhyissä. Mutta se vaatii kummankin puoliskon paneutumista asiaan.
Ehkei nuoret niin handlaa ja ymmärrä tätä asiaa. Seksi ajaa rakkauden edelle, enkä ihmettele yhtään. Onhan se harrasteista mainioin. Mutta allekirjoitan kyllä sen että seksi luotettavan ja rakkaan ihmisen kanssa on jotakin käsittämättömän ylimaallista. Siitä ei kannata luopua yhden karikon takia.
Mutta milloin taistella? Taistelua ei kannata aloittaa jos näkee selvästi olevansa se parisuhteen ainoa hyökkäilijä ja puolustaja. Tanssiin tarvitaan kaksi.
Minä myös eräällälailla epäilen aikuisen ihmisen muuttumiskykyä. Jos hän juoksee viikottain vieraissa, tavat eivät muutu, ja kuka haluaisikaan antaa moiselle sydämensä saati ruumiinsa. Varsinkin kun uskollisiakin ihmisiä on.
Mutta uskollisuuteenkaan ei saa liikaa luottaa - olemme vain ihmisiä, inhimilliä ja itsekkäitä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
""Kukaan ei ole väittänyt että pitkä parisuhde on helppo, mutta ihmiset ovat nykyään itsekkäitä ja laiskoja. He haluavat kaiken heti ja juuri nyt ja itse evääkään väräyttämättä. Sen kumppanin kiinnostuksen kanssa ei viitsitä tapella vaan nostetaan heti kytkintä jos jutut ei miellytä. ""
Kirjoittamasi on totta. Mutta pitkään suhteeseen tarvitaan paljon muuta kuin kiirettä.
Epäonnistuminen parisuhteessa on helppoa, kun on itsekäs ja pitää kauheata kiirettä asioilla. Painostaa toista ja määräilee.
Jokainenhan kestää kaikkea vähän. Mutta totuus tulee jossakin vaiheessa ilmi.
Jospa minä aloitan suhteen esittämällä uskollista ja rauhallista miestä enkä sellainen ole, saan ehkä vaimon, joka esittää näitä samoja asioita tai sitten oikeasti uskoo niihin. Mutta entä kun totuus paljastuu? Kun hän huomaa, että minä olenkin petturi ja sieltä levottomammasta päästä?
Minäkään en usko aikuisen ihmisen muutoskykyyn, joten liitosta putoaa pohja.
Keinoksi välttyä tuolta voisi olla pitkä seurustelu, joka ei nykyään ole muodissa. Lasten teko on miltei ensimmäinen, mitä nykynaiset vaativat. Sekin sitoo elinikäisiin ratkaisuihin aivan liian nopeasti ja pysyvästi.
on tottunut siihen, ettei pettymyksiä tule. Heitä ei ole kasvatettu kokemaan pettymyksiä ja mielipahaa. Jota väistämättä parisuhteessa tapahtuu jossain vaiheessa. Niinpä he sen eteen sattuessa eivät osaa käyttäytyä. Eivät kestä mielipahaa eivätkä pettymyksiä. Vaan ottavat "hatkat". Niinhän siitä sitten selviää, kun muuta ei osata. Aloitetaan jälleen uusi yritys, joka kaatuu samoihin ongelmiin. Olen sitä mieltä, että tuollainen toiminta on kasvatuksen tulosta.
Omia tunteitaan he eivät osaa käsitellä. Ilosta ja hyvästä olosta ollaan tietoisia. Mutta ei tosiaan tiedetä, miten sinne päästään...
Olen ihan samaa mieltä ettei suhde vaihtamalla parane.Jos joka riidan jälkeen tulee ero, ei siinä voi kasvaa.Aina on samat kuviot edessä kun aloittaa seurustelun uuden ihmisen kanssa. Ei se elämä aina ole yhtä juhlaa mutta ompahan yhdessä koettu kaikennäköistä ja virheistä on opittu. Enemmän sitä toiseen kiintyykin kun opitaan ratkomaan asiat selviksi. Ja rakkaus sen kuin kasvaa.Yhdessäeloa jo kahdeksatta vuotta eikä suotta.
juuri ole lisättävää, sellaista se vaan on.
Ei parisuhteessa eläminen helppoa ole. Koko ajan työtä sen eteen on tehtävä. Vaikka kuinka välillä tuntuisi, että jätän koko paskan ja lähden litoon kannattaa siinä vaiheessa miettiä hetki. Miettiä mitä siitä toisesta oikeesti ajattelee, mitkä ovat tunteet. Ja ennenkaikkea miettiä kuinka itse käyttäytyy ja miksi... ja puhua ja puhua...
Monesta miljoonasta syystä ihminen ei aina olekaan valmis pitkäkestoiseen kumppanuussuhteeseen, vaikka niin haluaisi itselle uskotella. Silloin on vielä juoksuaika kesken - pitää päästä kokeilemaan vielä kerran valloituskykyään. Lisäksi ihmiseltä ottaa aikansa, ennenkuin voi hyväksyä sen "arkisen toisen"; sen rakkauden, joka jää jäljelle hekumallisen ihastumiskauden jälkeen. Mutta rakkaus jatkuu myös sen jälkeen, kun kehojen joka nurkka on tutkittu, kaikki tarinat itsestä, menneisyydestä tai maailmankuvasta kerrottu.
Todellinen rakkaus on kumppanuutta, jota useimmat etsivät, mutta kumppanuuteen pitää olla molempien kypsä....