Juttuni ei varmaan tänne kuulu, mutta rohkenen kirjoittaa. Vanhempi siskoni sai diagnoosin "rajatilapersoona" (epävakaa persoonallisuus). Muistan, että hänellä oli jo vaikeaa murrosiässä. Sitä ihmettelen, ettei vanhempani hankkineet siskolleni tai itselleen mitään apua? Sisko saattoi kotoa muutettuaa soittaa itsemurhapuheluja (hyppää parvekkeelta alas yms.) Nuorempi siskoni, joka oli murrosiässä joutui myös näitä raskaita puheluita kuuntelemaan. Itse en edes usko, että siskoni edes oli välillä tietoinen mitä teki. Vanhempani olivat puheluista tietoisia. Jotain on ollut tosi pahasti vinossa vanhemmillani - itse ainakin hakisin lapselleni apua, jos hän soittelisi itsemurhapuheluita. Meillä ei koskaan käynyt mikään ulkopuolinen auttaja edes kertomassa mistä on kyse. Eihän tuollainen käytös voi kenekään mielestä olla normaalia! Monelta surulta olisi vältytty jos olisimme saaneet tietoa hänen sairaudestaan ja jonkun tukihenkilön. Olisimme osanneet suhtautua sairauteen oikein. Syytän siskoni sairaudesta väkivaltaista isääni ja tunnekylmää äitiäni - osa sairaudesta voi mennä perimän syyksi. Emotionaalisesti vajaa äitini on aina välittänyt vain itsestään - julma ja itsekäs ihminen. Nyt siskoni on kuollut - sai toki apua, mutta osaksi kuoleman aiheutti hänen sairaus.
Elämää epävakaan kanssa
PikkuSiskoX
4980
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ei tunneköyhä ihminen osaa, ei tiedä mitä tehdä. Tekee sen minkä pystyy, ei enempää. Häpeää lastaan kun pelkää että on kasvattanut väärin tmv. Häpeää että joku saa tietää, sairauskin hävettävää.
Älä syyttele vaan koeta ymmärtää, pääset elämässä paljon vähemmällä katkeruudella. Elämää menee kuten menee, turhaa sitä sen enempää syytellä ketään tai mitään. itse voit vaikuttaa omaan elämääsi, muiden elämää et voi alkaa elämään vaikka tietäisit paremmin mitä tehdä. Se nyt vaan on niin, koita kestää.
Että semmoinen neuvo. Kun millekään ei kuitenkaan mitään voi. On tuossakin elämänasenne.
Ikävä kuulla mitä siskollesi tapahtui. Tapahtuneille ei voi enää mitään, eikä siskoa saa takaisin. Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on vasta nyt heräämässä siihen, että mielenterveysongelmaisten perheenjäsenet tarvitsevat tukea ja selityksiä, joten ei ihme, että teitä ei ole osattu auttaa. Teitä olisi paljon auttanut aikanaan se, että olisitte tienneet mistä on kyse. Nyt kuitenkin tiedät ja sekin on hivenen helpompaa kuin se, ettet vieläkään tietäisi mistä oli kyse. Koeta päästä menneisyyden kanssa sujuiksi, jotta voit antaa eri osapuolille anteeksi, unohtaa tietyllä tavalla ja jatkaa elämääsi eteenpäin ilman, että menneisyys tolkuttomasti sinua rasittaa.
...ja vaikka en noin tajuttoman itsetuhoiseksi tullutkaan (yhtä im-yritystä lukuunottamatta), niin homman ongelma oli se, että vaikka mua raahattiin ties mihin terapioihin, lähinnä syömishäiriöistä ja viiltelystä, niin kellään lääkäreistä ei pälkähtänyt päähän, että voisikin olla tällainen tapaus. Siinä ehdin sitten pilata monta ihmissuhdetta kun itse olin sairaudesta tietämätön, ja kaikki näkivät vain hankalana ihmisenä jne. 11 vuotta kesti että saatiin oikea diagnoosi, ja vaivaan oikeanlaista terapiaa ja apuja. Terapeutilleni olen maat ja taivaat velkaa ja kiitollinen.
Kyllä varmasti on taustoilla iso vaikutus, mulla kanssa isä väkivaltainen ja äiti taas huolehtiva, mutta meni liiallisuuksiin usein.
Ei siinä järki usein olekaan mukana, kun impulsiivisuuden varassa toimii, vähän kuin hevosilla silmälaput, eteenpäin vaan. Syyllisyys ja ahdistukset ovat pahimpia, niistä varmasti siskosikin kärsi, ja olen pahoillani puolestanne, että hän koki kärsimyksen liian suureksi.
Tietoa löytyy kyllä, vaikkakin liian myöhään, mutta helpottaa ehkä ymmärtämään ja hyväksymään asioita, vaikkakin menneitä.
Jaksamista.