näki entisten peruskoulun luokkalaisten hääkuvia facebookissa.
Tuli tyhjä olo kun
ATM-24
261593
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Siellä näytti olevan jokin sellainen ryhmä kuin "Ihan hyvä ei riitä". Vilkaisin sitä, mutten liittynyt, kun en käytä Facebookia muutenkaan mihinkään nettideittailuun. Anyway, joku oli kirjoittanut siellä keskusteluihin erinomaisesti tyyliin: "[Parisuhteessa] ei ole kysymys siitä, kenen kanssa haluaa elää (tai pystyy elämään), vaan siitä, ketä ilman ei pysty elämään." (muistinvarainen lainaus, ei sanatarkka).
Minusta se oli erinomaisesti ilmaistu. Jos kumppaniksi riittäisi joku, jonka kanssa pystyisi olemaan ja elämään, niin kyllähän sellainen löytyisi. Mutta sen ihmisen kohtaaminen, joka saa tuntemaan että ilman tuota en halua elää; sitä ei voi nopeuttaa, se tulee vasta kun on tullakseen.
Meillä on ilmeisesti ihan erilainen ystäväpiiri, koska omista ystävistäni en muista kenenkään laittaneen hääkuviaan Facebookiin. Matka-, perhe- ja muita kuvia kyllä, mutta ei vihkikuvia.
löytyikö tää kyseinen ryhmä -Groups- kohdasta vai onko se jokin deittailusaitin ryhmä?? on nimittäin fiksusti ilmaistu ;)
http://www.facebook.com/home.php?ref=home#/group.php?gid=20785533312&ref=nf
Ja tässä tarkka lainaus tuosta keskustelusta sillä sivulla:
"Ei suhteessa ole kyse siitä kenen kanssa voi elää, vaan siitä ketä ilman ei voi elää"
oli siis ryhmän nimi, ei Ihan hyvä ei riitä. Tsori.
kiitosta vaan :) täytyypä lukea toistenkin kokemuksia!
kauan hyvä elää kuin ne kestävät.
Jossakin vaiheessa sitten joutuu kohtaamaan sen todellisuuden.
Kysymys kuuluu, oletko sinä kohdannut sen jo vai vieläkö haaveilet jostakin sellaisesta joka ei saavu?
Naiset ajattelevat näin että "sitten se joku saapuu" eivätkä tahdo "tyytyä kehenkään huonompaan" mutta sitten he ihastuvat johonkin joka jättää heidät kuin nalli kalliolle ja sen jälkeen nainen on taas yksin.
Valitettavasti monilla miehillä tällaiseen haaveiluun ei ole varaa koska tietävät totuuden että vaikka parhaansa yrittävät niin naisia ei voisi vähempää kiinnostaa kun roikkuvat haaveissa jostakin mahdottomasta.
Minä olen kokenut miltä tuntuu olla rakastunut korvia myöten, ja olen tullut jätetyksi. Kun olin pääsemässä siitä yli, ko. ihminen palasi elämääni. Vaaleanpunaiset silmälasit olivat kuitenkin pudonneet jo silmiltäni ja näin hänet realistisesti, ja muutaman kuukauden jälkeen ymmärsin, etten halua jatkaa. Olen viimeisten viiden vuoden aikana kokenut koko tunneskaalan päätä huimaavasta rakastumisvaiheesta hirvittävään suruun ja pettymykseen, ja mieluummin koen sen uudestaan kuin tyydyn johonkin "kivaan". Ehkä uutta rakastumista ei koskaan tule - sou not?
ajattele noin: "sitten se joku saapuu." Mä ajattelen niin, että jos en ikinä kohtaa sellaista ihmistä, joka on enemmän kuin "ihan kiva", niin olen mielummin yksin. Mulle riittä myös seuraava sisällöksi elämään: ystävät, adoptiolapset, ura ja harrastukset. Ei mitään kuvitelmaa sen suhteen, että tässä elämässä voisi kaiken saada.
ne rakkauden tunteet laimenevat ajan kuluessa, monesti kai siinä kahden vuoden yhdessä olon jälkeen. Pystyykö olemaan yhdessä kun aluksi "ihminen jota ilman ei voi elää", muuttuukin "ihan hyväksi"?
oli kestänyt reilut kolme vuotta siinä vaiheessa kun toinen osapuoli yhtäkkiä sanoutui siitä irti. Eli hänelle se tasainen, arkinen yhdessäolo ei ilmeisesti riittänyt vaan piti saada ne suuret tunteet uudestaan. Minä olisin siinä vaiheessa ollut valmis sitoutumaan (tai pikemminkin olinkin henkisesti sitoutunut) siihen suhteeseen "loppuiäkseni" (lainausmerkit siksi, että eihän meistä kukaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan). En ollut silloin enää rakastumisvaiheessa vaan rakastamisvaiheessa, ja se että toinen oli tuttu ja turvallinen, oli niin helppoa että ehkä senkään takia ei vieläkään huvita lähteä edes katselemaan muita. Ei huvita yhtään käydä läpi sitä prosessia kun pitää opetella tuntemaan toinen ja kertoa taas samat asiat itsestään jne.
"[Parisuhteessa] ei ole kysymys siitä, kenen kanssa haluaa elää (tai pystyy elämään), vaan siitä, ketä ilman ei pysty elämään."
Höpön höpön. Mä tiedän varmasti sen, ettei ole ainoatakaan naista, jota ilman en pystyisi elämään. Mutta olenkin mies, ja realisti, enkä elele haavemaailmoissa.
Seurustelun alkuvaihe on raskasta ainakin meikäläiselle. JOS joskus vielä aktivoidun, haluaisin suoraan siihen arkeen jossa molemmat tuntee toisensa eikä tarvi miettiä että onko se nyt lahdössä vai tulossa.
Siitä ihastumisen => rakastumisen tunteesta en tosin itse haluaisi luopua, mutta tutustua en jaksaisi taas uudestaan. Vähän hankala yhtälö...
Kyllä minäkin pystyn elämään loppuelämäni yksin (ja mieluummin elänkin kuin tyydyn "ihan kivaan"), mutta tuo lause kuvasi hyvin sitä, miten minä ajattelen parisuhteesta. Ei sitä liene tarkoitettu otettavaksi kirjaimellisesti.
Kun ovat taas untavikkounikkoromantikot perustaneet oman ryhmän.
Ja viitsit vielä tällä palstalla kailottaa kaikkea kun samaan aikaan ihailet jotain tuollaista ryhmää kun täällä on ihmisiä jotka eivät löydä koskaan ketään joten eiväthän he edes voi miettiä tuollaisia asioita.
Vittu mikä kaksinaismoralisti.
kyllä kyllä, olo on varsin ontto. kaverit ja serkut muuttavat kuka kenenkin kanssa yhteen, menevät kihloihin ja suunnittelevat kuka on vauvan kummi ja mikä vauvan nimeksi tulee. Pitäisi toki iloita muiden onnesta mutta jotenkin se vaan kalvaa aivan perkeleesti sisältä niin kuin ulos pyrkivä alienin toukka.
Minä en ole koskaan edes seurustellut ja muut ovat porhaltaneet jo kauan sitten ohi perustaen jo perhettä. Mitä v*ttua minä sitten teen, töitä? Töitä töitä töitä töitä töitä ja ostan jonkun kusisen avoauton missän aina sähkövikaa kun syksyllä on kylmää ja kosteaa, kattomekanismikin menee jumiin ja lähin merkkihuolto on ruotsissa? Silläkö sitten olen saatana onnellinen design-keittiöineni ja perkeleen siporexi-taloineni jotka joku visionääri arkkitehti on suunnitellut tarkoituksella kieroksi?
Mitä minä olen tehnyt väärin? Missä kohtaa lähdin risteyksessä väärään suuntaan? Ei enkä normaalisti ole näin katkera, mutta se että muilta parisuhteet sujuvat kuin tanssi panee väkisinkin vituttamaan vaikka muuten puolestaan onnellinen olenkin. Koska on mun vuoro? Ei ikinä?
Mä voin mielelläni unohtaa urat, avoautot ja typerän geometrian omaavat asunnot jos mulla vaan olisi helvetti soikoon perhe. Onko liikaa pyydetty? (kysymys osoitettu lähinnä universumille, ei niinkään naisille joiden suhteen omaan jonkinlaisen näkymättömyys-kyvyn)
jos perustettaisiin kerho?
Kun mullakaan ei mikään tuleva perhe vie rahaa niin sitä voi rahaa pistää vaikka mihin. Ostetaan yhdessä h**vetin kalliit autot ja ajellaan kaupungilla kilpaa katsoen kun onnelliset parit kävelee kadulla.
Vertaillaan design-huonekaluja ja uusimpia teknisiä vimpaimia toistemme kotona ja heitetään niitä ikkunasta ulos, kun ei niillä kuitenkaan mitään tee.
ne huonekalut, talot ja autot. Jos joutuisin (pääsisin?) valitsemaan rikkauden ja rakkauden välillä, niin valitsisin rikkauden. Se toisi pysyvää turvallisuutta (puhun nyt niin suuresta rikkaudesta, että oikein sijoittamalla en saisi sitä kulutettua elämäni aikana). Rakkaus sen sijaan lentää ovesta ulos siinä vaiheessa, kun elämässä tulee vastoinkäymisiä; sairastumisia tms. Tunnen aivan liian monia naisia, joiden puolisot ovat lähteneet vaimon sairastuttua esim. syöpään tai mielenterveysongelmiin. Rahaa ei voi olla koskaan liikaa. Nyt tulen toimeen ihan kohtalaisesti, mutta jos sairastuisin vakavasti tai joutuisin työkyvyttömyyseläkkeelle, niin olisin pulassa.
Niin no naisille rakkauden tai jonkinasteisen hyväksynnän löytäminen ei juuri koskaan tuota vaikeuksia, joten kantasi on ymmärrettävä.
Omaishoitaminen taas on sellainen dilemma etten siihen koskisi kuuden metrin kepilläkään.
Rahaa varmaan tulee sen verran että sillä elättäisi aivan hyvin jonkun toisenkin, mutta miksi antaisin omaisuuteni sinulle?
Ei. Oman omaisuuden järjetön tuhlaaminen on ehkä kaikista kivuttomin vaihtoehto. Ajattele jos vaikka saisit omaisuuteni lisäksi vielä jonkun jota rakastaa. Se olisi liian raskasta jo.
Sanon myös että varallisuus menettää arvonsa siinä vaiheessa kun elämässä tulee vastoinkäymisiä. Ei rikkaus ole sama asia kuin raha- tai omaisuusmäärä. Rikkaus on vapautta ja onnellisuutta. On aivan sama kuinka paljon rahaa on tilillä jos ei tee mieli käyttää sitä mihinkään. Ja jos ei tee mieli käyttää rahaa mihinkään on oikeastaan lähes yhtä köyhä kuin vaikkapa työkyvyttömyyseläkkeen varassa elävä.
jossa esimerkiksi sairastut tai loukkaannut niin pahasti, ettet voi enää elää yksin kotonasi. Kumman valitset: kunnan tarjoaman laitospaikan vai hoitajan kotiin?
Ihmiset jättävät sinut hädän tullen, raha antaa pysyvän turvallisuuden.
rahan ja rakkauden välisestä valinnasta. Raha on ikuista ja ei se rakkauden löytäminen nyt niin vaikeaa ole. Kai.
Minäkin kävelisin ulos, jos toisesta tulisi hullu ja se ei pysyisi aisoissa lääkkeillä. Syövästä nyt toipuu yleensä vuodessa parissa eli sen aikaa kyllä voisin odottaa.
rahan ja rakkauden välisestä valinnasta. Raha on ikuista ja ei se rakkauden löytäminen nyt niin vaikeaa ole. Kai.
Minäkin kävelisin ulos, jos toisesta tulisi hullu ja se ei pysyisi aisoissa lääkkeillä. Syövästä nyt toipuu yleensä vuodessa parissa eli sen aikaa kyllä voisin odottaa.
Entäs jos puhutaan elämän kestävästä rakkaudesta vs. elämän kestävä rikkaus? Tämähän on vain ajatusleikkiä teorian tasolla, siis jos voisi olla varma että rakkaus kestää. Ja voihan ne rahatkin huonolla säkällä menettää.
Kyllä mä ottaisin rakkauden.
Katselin kavereideni vanhoja kuvia.
Toinen kuoli syöpään (nainen) ja toinen riisti hengen itseltään (mies).
Olisin mieluusti nähnyt vaikka heidän häänsä.